Heistä ei sen enempää. Tämänkertainen kohteeni oli Runosmäki, tuo paljon puhuttu lähiö, jossa olen onnistunut olemaan kertaakaan piipahtamatta kahdeksan Turun vuoteni aikana. Pitihän tämä asia korjata, onneksi sieltä siis löytyi M:llä alkava katu, joka kohteeksi kompassiin, polkumoottori käyntiin ja menoksi. Alkumatka oli toki tuttu jo Catilluksentielle, Gabrielinkadulle ja Heikki Huhtamäen kadulle johtaneilta matkoiltani, mutta hyvähän se on saada lähiympäristöön tuntumaa. No joo, Vanhan Tampereentien hypersekavassa risteyksessä päsmäröin itseni erilaisia suojatienpätkiä pitkin lukuisten kaistojen yli ja äänitorvien melodisessa syleilyssä olin valmis jatkamaan matkaani Markulantietä ylös; siis nimenomaan sinne, eikä vähän! Nousua, mitä merkillistä täälläkin on ajateltu kun heti suojatieltä on tie jyrkkä? Entä ne jotka eivät siihen vauhdissa pääse? Valitusta menemään sano! Kiroiluni suisti minut lähes ojaan, onneksi kohdalla sattui olemaan Pulmussuontien risteys, joten jatkoinpa sitä kuin tarkoittaen.
Isoja taloja, sellaista pimpattua rintamamiestyyliä, arvioisin, ja pihatkin puolet isompia kuin kilometriä lähempänä keskustaa. Eivät silti kaksisia tietenkään, mutta joillakin on palavuus asua kaupunkialueella ja maalla ja näihin on sitten tyytyminen. Toista se oli lapsuudessa, kun oman pihan reunalta reunalle ei auttanut kävellä, ei olisi sen päivän aikana ehtinyt. Pyörällä mentiin, ja lujaa, ja ruusupenkeistä multa tuiskusi kun rallikuskia leikittiin! Vaan nyt ei.
Liikkeiden nimistä päättelin että olin nyt Pallissa, tuossa toispaikkakuntalaisia niin perin huvittavassa kaupunginosassa. Ohessa kuvaamani liike ei ollut erityisen vetävän näköinen ulospäin, mutta silti sen julkisivua kuvattiin melko ahkerasti, millä tarkoitan sitä että sattumalta paikalle osuin ja silti minunkin edelläni oli kahden kuvaajan jono. Mainos on ilmaista, muttei missään nimessä hyvää, ei tuollaisella nimellä.
Maisema harmaantui, ehkä pilvistä johtuen, mutta toki osasyynsä oli lähestyvällä Runosmäelläkin. Rintaa kouristi kun se läheni; tuo pelottava paikka, olin ensin pitänyt sitä tahrana linssissä mutta uskottava oli kun näki: rumuutta on montaa tasoa ja sitten on kuitenkin aina lopulta Runosmäki. Hyvä helvetti sentään, tännekö on siirretty Itä-Saksasta germaanien yhdistyttyä puretut ankeuslähiöt? Sattui sieluun. Pyörrytti. Ja kuin västäräkkinä harhaili katseeni ulospääsyä etsien; toisaalta toki myös morbidia kiinnostusta tuota kuitenkin kymmenentuhannen ihmisen asuinsijaa kohtaan tuntien. Että täältäkö koti, mietin spekuloiden, mutta en kyennyt näkemään sentään aivan niin kuvitteellista vaihtoehtomaailmaa. "PIRUNPELTO", kirkaisi tienviitta vieressäni ja säpsäytti haaveista, oli sen verran kiehtova otsikko että pitihän se tsekata, semmitenkin kun osoitti tien vasemmalle puolelle ja metsään, mikä oikealla odottavaa kerrostalolabyrinttiä auttoi kätevästi välttämään tovin.
Hmm, kuntorataa ja humajavaa havumetsää, niin vieressä kaikkea. Jätin pyöräni puun nojalle ja seurasin verellä maahan tuhrittua opastetta Pirunpellon suuntaan. Palavasilmäiset sudet seurasivat minua lähipuiden takana huohottaen, heitin niille karkkia taskusta ja onnellisina ne sitä jäivät natustamaan. Jonkun viikate kirnahti takanani männynrunkoon, en ihmeemmin vilkaissut, jännitti olla uudenlaisessa paikassa, ja jalkapatikassa vielä kesken pyöräprojektin! Älkää tehkö tätä kotona, tai missään. Polku oheni niin että lopulta siitä näkyi kasvillisuus läpi ja olin eksyä. Onneksi matka oli lyhyt, viimeinen neljännes jyrkkää nousua ja huipulla, ah, jälleen siellä!, oli Pirunpelto. Että tällainenkin paikka piti löytää, kolme ja puoli kilometriä kauppatorilta kaupungin keskustasta... On tämä onneton kaupunginnysä, vaan ei vailla hyviä puoliaan tietenkään.
Vuorigasellin lailla kapusin kiveltä toiselle, ja lopulta olin jonkinasteisesti laella. Kovin kaunista, hiljaistakin, eikä tästä etukäteen mitään tiennyt. Kaupunki kätkee kauneimmat kasvonsa, siltä alkoi näyttää, Runosmäen rumuutta kun kuitenkin kaikkialla esiin tuodaan. Ja vieressä tämä jääkautinen rakennelma, mainio tekele. Napsin pari kuvaa kivipinnasta työpöydän taustaksi ja tanssahtelin alas. Olin innosta puhkuva palatessani pyörälleni ja jouduin absurdiin tilanteeseen: avainnippu oli jäänyt farkkujen taskussa kiinni naruun, ja kun kovasti tempaisin, ei naru katkennut vaan nippua koossa pitävä metallirengas suoristui ja avaimet helisivät ympäri mantua. Hölmistytti niin etten meinannut koossa pysyä.
Sitä verta kuitenkin Pirunpelto minua rohkaisi että uskalsin ampaista Runosmäen sydämeen. Rumahan se, ja lähiöhän se, ja mummoinen. Kauppakasseineen ihmiset tulivat marketista ja osa oli bussipysäkillä, muuten ei siellä juurikaan ketään liikkunut, paitsi että Runostuopin terassi oli täynnä kaljamahasetää, häkellyttävä määrä jopa, tietenkin sillä huomiolla että eiväthän hekään liikkuneet.
Löysin Munterinkadun ja lähdinpä sitä seurailemaan. Etupäässä tämän varrella tein äsken luettelemani havainnot, ja oudon ilmiön: lihavia parrakkaita miehiä kireissä t-paidoissa oli kaikkialla, etenkin kerrostalojen ovenpielissä istumassa, tupakoiden, katsellen minua vihaisesti. Työttömiä? Eikös heitä lähiöissä ole tapana olla, ja onneksi se kaikki jäi taakse elämässäni kuin yliopisto-opinnot konsanaan. Harmaa ihmiskennosto vaihtui värikkäämpään teollisuushallistoon, ja minä päädyin Kiikkuun. Ja sitä kautta hautusmaalle tietenkin, projektini viides jo vissiinkin tämä, eli Kärsämäen, olisi siellä jossain joku varmasti uljas siunauskappelikin ollut, mutten enää matkan tässä vaiheessa jaksanut kävellä, mitä mielipidettäni edesauttoivat pilvet, yhä kerääntyväisemmät lähinnä minun ylleni, ja kun hautuumaalta lähdin, ripsahtivat ensimmäiset pisarat.
Sitä tunsi olevansa kaukana kun oli moottoritien liikennemerkkiä ja Turku-taajamaa tarjolla, ja varsinkin kun satoi. Jälkimmäinen lakkasi onneksi kahdessa minuutissa, edeltävämmätkin seikat jäivät taakse vinhasti kun tuli pohjoisen suunnasta Kärsämäkeen, ja rullasin asfalttia kaarelle kun hyvässä myötäisessä huomasin tien sivussa maailman enimmin köynnöstyneen rakennuksen. Olipa hieno! Yritin ottaa kuvia mutta eihän siitä mitään tullut, kalansilmää olisi kaivattu, oli liikaa seinää, ja kuvatessani mietin mitä villimpiä vaihtoehtoja sille mikä rakennus on kyseessä vaan edetessä se sitten selvisi: taisipa olla työntekijöistään taannoin tyhjennetty Leafin karkkitehdas tämä.
Muutenkin huomasin pitäväni Kärsämäestä aivan valtavasti. Sen vanhat ja jylhät rakennukset vilahtelivat vaikuttavina ohi kun laskettelin alas Aurajokea kohti, pitkän matkan se Kärsämäentie tekee, ehtii siinä havainnoida, ja tilaa oli, ja ikivanhoja lehtipuita ja köynnöstä talojen seinillä ja mäkeä ja kiveä. Se oli jotenkin hirmuisen vanha paikka ja sellaisenaan kaunis, oikein kaunis. Eikä enää ollenkaan niin kaukana keskustasta kuin Runosmäki. Joo, onhan tässä asunnonhaku päällä että siinä mielessä mietteeni ymmärtynevät. Vaan ehkä sittenkin kaukana edelleen... kun minä haluaisin voida kävellä kekustaan ja vali vali, vanhat tiet ja halkeilleet asfaltit, Vanhan Tampereentien risteyksessä oli hirmuinen ryysis, joku pyöräilijä kuulemma tuntia aiemmin aiheuttanut massakolarin, viuhahdin ohi ja poljin Virusmäentielle, sen päästä päähän melkein, jäin miettimään mitä ne kolme mahakasta miestä lippikset päässä tekivät Lidlin katolla kun näyttivät olevan sunnuntaikävelyllä siellä, yksi partasetä istui aidalla kuin veneen reelingillä huojuen, olin Raunistulassa, alati kauniissa, palasin Lonttisten kautta kotiin, alkoholistit ensisuojansa nurkilla eivät ehtineet huomata mikä heihin osui, onneksi ilmavirta vain.
Neljännentoista pyörämatkan pituus: 12,8 kilometriä.
2 kommenttia:
Hirmu tummia suurin osa noista kaupunkikuvista...
Ihan hyvältä ne täällä näyttävät.
Lähetä kommentti