9.7.07

Pykii hiljaa itsekseen

Kun natiaisina pelailimme kuusnepalla karatepelejä, oli niissä aina yksi liike ylitse muiden: hyppypotku. En tiedä onko se virallinen termi; en edes sitä, onko tuollaista liikettä oikeasti budolajeissa olemassa. Että loikataan pituushypyn piirimestaruustuloksen verran eteenpäin jalka ojossa ja monotetaan vastapuolta leukaperiin. Joka tapauksessa hyppypotku jätti mieleen jäljen. Edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on aina välillä sellainen tunne että tekisi mieli hyppypotkaista. Koko massallaan ja momentillaan iskeytyä korkealta ilmasta päin jotakin joka oman kyvykkyyden alle sitten lyyhistyisi. Se olisi hyvä asia joskus.

Nyt kun muu perhe on poissa kotoa, kuuntelen Toolia kovalla pitkästä aikaa ja riffit kaikuvat sementtiseinistä kauniina. Tietokoneen vierellä on iso mukillinen kahvia ja levyllinen Fazerin salmiakkisuklaata. Ei pässimpää mussutettavaa, mutta tuskin ostan toiste. Minua ahdistaa se, että salmiakkitäyte näyttää sameanvihreältä liemeltä. Se on kuin keskellä havumetsää sijaitsevän suojärven vesi niinä pilvisinä kuutamoöinä, joina pakenee hengitys höyryten kylmä hiki niskassa polulta pois, kulkee kalpean naishahmon perässä yhä synkkenevän mäntymetsän keskelle ja korkealla oksistoissa huhuilevat, niin, eivät pöllöt suinkaan.

Saapas uppoaa syvälle suohon. On mustaa, siinä tilanteessa muistaa miltä tuntui kun oli kolmen viikon ikäinen ja heräsi keskellä yötä kaukana äitinsä sylistä. Tuoksuu havu ja suopursut ja pakkanen, ja kylmyys syö ydintä. Pelko kouristaa ihoa. Kun pakokauhu kasvaa tarpeeksi suureksi, ihminen sylkee verta. Ja sydämensä hän pysäyttää vain voidakseen paeta.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Juu, on hyppypotku olemassa. Ja muuten ihan tehokas potku onkin. =)

Oli pakko tulla tänne blogiisi vakoilemaan hiukan.

O_o

Ugus kirjoitti...

Heh heh, saa täällä vakoilla. Tai ihan näkyvilläkin hiippailla. Käväisin minäkin jo sinun nurkillasi, vaikkea jälkiä jäänytkään.