Lakemuseli "Elämää siellä mistä sitä vähiten odottaa löytävänsä, osa 13"

Muistatteko sen sadun pojasta joka halusi elää merirosvona, mutta sai lahjakseen kovakuoriaisen ja kolme toivomusta? Ehkä sellaista ei ole... Mikä ei tietenkään estä muistamasta sitä. En minäkään ollut aiemmin käynyt Kohmossa, mutta paikassa oli kaikki silti tuttua.

Kohmo. Nimeltä ei ole voinut välttyä, koska se lukee kaikissa keskustasta poispäin ajavissa 28-linjan busseissa päätepysäkin nimenä. Tai siis on voinut välttyä jos ei katsele busseja. Mutta minä katselen aina niitä. Bussit ovat kuin kaupungin verisuonistossa seilaavia valkosoluja, jotka tuhoavat bakteerit pysäkeiltä imemällä ne itseensä.



Hämeen valtatiellä oli neljä kaistaa ja minä.



Kuralan kylämäki muistetaan mainita kun Turun nähtävyyksillä retostellaan. Pitäisi kai joskus tutustua, pyyhälsin nyt ohi. Vanhanajan maatilamiljöö on siellä vielä vanhanajassa. Kilit määkyvät tauotta, lehmistä keritään heinää ja kanat kaartelevat taivaalla vaanien pikkusikojen munia. No ei kai minun tarvitse teille selittää miten maaseutu toimii.



Nätti silta, jonka yli suhautettuani saavuin haaraumaan, joka kuvasi elämääni: varsinainen päämääräni oli aivan selvästi nähtävissä suoran ja tasaisen polun päässä oikealla. Vasemmalle, poispäin Kohmosta, kaarsi metsään katoava kapea polku, samalla erittäin jyrkästi nousten. Lähdin sinne. Puolivälissä hyytyivät voimat, ja talutin pyörää toistasataa metriä hirmuista nousua, serpentiinitiet Norjassa olivat tämän rinnalla pientä. Projektini häpeällisin hetki.



Saavuin kuitenkin Kohmoon. Ja olin tuttuuden lyömä. Kohmo on joka kaupungissa. Metsän keskelle taloista päätellen 90-luvun aikana pykätty rivitalolähiö, postilaatikot siistin kodikkaissa riveissä ja autot talleissa. Ei ainuttakaan elävää sielua, levottomat vainajat vain näiden prameiden talojen välillä huhuilivat, elämäänsä pystyynkuolleet. Mutta olihan jo iltapäivä? Missä kaikki taas olivat?



Laskettelin Lakemukselle, ja sain kyltistä huomata ettei kukaan ole osannut kääntää sitä toiselle kotimaiselle. Aika hupaisaa. Nauraen kyyneleet silmissä pyöräilin kadun ylös, näin sentään vähän hillitympiä rivitaloja siellä, ja lapsiperheitäkin leikkikentällä, helpotti vähän. Kohmossakin on elämää. Ehkä kaikkialla on.

Palasin vastatuulta kohti, ohitin Marimban asuinsijan ihan selän takaa ja Nummenmäellä ei nyt vaan millään huvittanut pysähtyä kuvaamaan.

Kolmannentoista pyörämatkan pituus: 9 kilometriä.