11.6.07

Kakskerran kirkkotie
eli "Yks saakelin odysseia, osa 12"

Vuonna 1968 Kakskerran kunta liitettiin Turkuun. Sitten ei hetkeen tapahtunut mitään, mutta 39 vuotta myöhemmin minä päätin käväistä alueella pyörällä. Helle hiveli taas kun lähdin, ja koska olen näinkin hardcore kuin olen, puuttuu varustelustani edelleen niin aurinkorasva kuin päähinekin. Vettä sentään pakkasin mukaan, tyylikkäässä Evian-pullossa.

Alkumatka meni jotenkuten siinä. Tylsäksihän tuo jokiranta on jo käynyt. Kaunista maisemaa ja kauniita ihmisiä paistattelemassa, kuka sellaista loputtomiin kestää? Jaksoin olla vastaamatta ravintolalaivojen oluthanojen kutsuun (kuten olen jaksanut ongelmitta koko tähänastisen elämäni), ja suurinpiirtein siinä missä Suomen joutsen vielä muutama vuosi sitten sijaitsi, otin kuvan. Tässä korttelissa asuin pari ensimmäistä Turun vuottani, ei sitä silloin tajunnut miten luksuspaikalla majaili. Jokiliikennettä sai keittiön ikkunasta tiirailla.



On kuin olisin nähnyt jo kaikki nämä Siwat ja kebab-paikat miljoonaan kertaan. Nukuin Stålarminkadun, kunnes Hirvensalon silta minut taas ravisteli hereille. Yhä vaikuttavaa. Mutta sittenkin - niin perin hikiporvarillista nysäkaupunkiahan tämänkin maiseman todellisuus on. Prameat talot rannoilla ja pienvenesatamat. Voihan nyt perkele. Olin tällä tuulella taas, tunsin voimattomuutta, jonka vallassa polkaisin itseni mantereelta pois.

Minulla on jotenkin sellainen käsitys ollut aina että saari = syrjäseutu. Niinpä nytkin hämmästelin että Hirvensalossa on niin Valintatalo kuin R-kiskakin. Oho! Ja apteekki! Mitä sillä väliä että tässä kaupungin puoleisessa taajamassa asuu tuhansia ihmisiä ja matkaa Turun keskustaan on nelisen kilsaa... Ja toisaalta tiesinhän minä tuon Supermarketinkin, johon liittyen huomasin jonkun tulleen jokin aika sitten googlesta blogiini: "Hirvensalo supermarket Laura" kuului haku. On taidettu ihastua johonkin kassaneitiin, voi kun söpöä. Vaan ei hänestä täältä sen tarkempaa dataa löydy.

Tie sukkuloi saaren halki kiitettävän maaseutuisesti etelään: oli mutkaa ja mäkeä, metsää ja peltoa, lehmiäkin haassa. Kyllä kelpasi, ja jotenkin masensi se, että tänne on Turun kaupunki suunnitellut asuntoja 30.000:lle. Mistä ne sellaisen määrän Turkuun haluavia löytävät? Vai tapahtuuko tässä kansalaisten siirtoja hallituksen toimesta? No, uusia ahdistavan näköisiä rivi- ja erillistaloyhtiöitä oli jo tekeillä siellä täällä pelloilla. Minun puolestani saisivat jättää saariston nykyisille asukkaille. Jos pitää Turkua laajentaa niin sitten pohjoiseen, siellä on moottoritien varressa lääniä. Jos antais saarten vaan olla.





Tulin sillalle, joka vei minut saaresta seuraavaan. Pysähdyin, liukastelin sorapeitettä pitkin rantaan. Autojen virta oli tasainen, mikä on alueen asukasmäärän huomioon ottaen toisaalta outoa, vaan onhan toki mökkikausi. Enpä ole muuten millään tiellä koskaan nähnyt näin paljon Mersuja suhteessa muihin merkkeihin; nousi välillä absurdille tasolle kun Mese seurasi Meseä. Välissä kaupunkimaastureita. Onhan se toki niin että rahaa pitää olla kun saaressa asuu, ja jotta raha näkyisi, on oltava auto. Kun eivät kaikki sitä ökytaloa kuitenkaan tieltä näe.



Jaa, nythän tämä meni taas tähän. Olin siis Satavan saarella, ohitin paikallisen kyläkaupan ja sen pikkutien risteyksen, jota 80-luvulla ajettiin vanhempieni punaisella pikku-Fiatilla ylös sukuloimaan. Oli se menoa! Polun levyinen sepeliväylä niin jyrkässä rinteessä että ykkösvaihteella se Fiiu justiinsa jaksoi tien nousta ilman että hyytyi. Ja me lapset takapenkillä hihkuttiin ja loikittiin, se oli katsokaas aikaa ennen kuin tuli sinnekin turvavyöpakko. Se masensi lapsena; Fiatiin käytiin huoltamossa asentamassa vyöt. Siihen loppui automatkoilla vapaa liikehdintä.

Seuraava silta, kun lähes umpeen kasvanut kanava erotti Satavan ja Kakskerran. Ja niin hyvässä alamäessä vielä että ohittui lähes huomaamatta. Tuntui järjettömältä alkaa olla jo perillä, jokainen aiempaa pidempi matka kun on mennyt nopeammin kuin edellinen... ja tämä oli koko projektini pisin! Turhaudunko vastedes tynkäkeikkoihini? Mutta kun kovin paljoa tätä pidemmäs ei Turun rajojen sisällä pääse... Tai no, olisinhan minä voinut pyöräillä Kakskerranjärven ympäri, vaan ei. Laiskuuttani jäin kirkolle.



Joka pian siis saavuttuikin, täällä olin serkun häissä oisko ollu -95? Kiva paikka. Miksiköhän kirkko juuri tänne? Juuri tähän nimenomaiseen kohtaan koko pitkää rantaviivaa jota näidenkin saarten alueella on? Kaunis kivikirkko, ja jälleen yksi hautausmaa tämän projektini parissa. Näin kaukana kaikesta ei paljon ihmispaljous painanut, kirkkokin oli autio, sadettajat nakuttivat hautojen ylle vettä. Olisin istunut laiturille, mutta sen likellä oli vaari veneessään, opetti lapsenlapselleen soutua ja ongintaa. Jos paha silmä tappaisi, olisin vainaa kuin kivi nyt, niin pahasti pappa mulkoili sen ajan kun laiturilla käyskentelin. Kiveksi meni itsekin. Vaikka olin kuullut kun kalamiesvinkkejä pojalle murahteli lähestyessäni, hän ei sanonut sanaakaan sinä aikana kun olin läsnä. Tuijotti vain, ja poika näytti kiusaantuneelta. Hörppäilin vettä, otin kuvan, palasin kirkolle ja kuulin kun pappa taas puhui. Voi turkulaisia voi.



Näillä main iski hirmuinen angsti kun kameran patterit vilkuttivat tyhjää. Oi miksi en ladannutkaan niitä täyteen viikonlopun jälkeen, tuolloin kun Nuutisen perhe kokoontui Suomen linnassa eikä juuri muuta tehnytkään kun kuvasi. Ja nautti olutta ja pizzaa. Ja nyt olin täällä, luonnon keskellä, muka kuntoillen...



Niin siis ahdisti siksi etten ollut mennessä pysähtynyt ottamaan tienviitasta kuvaa vaan ajattelin sen vasta pois lähtiessä ikuistaa. Olisiko myöhäistä? Ehtisinkö? Tunsin itseni sen verran hyvin, että tiesin palaavani tänne vain ottamaan sen kuvan jos se jäisi...



No niin, se siitä. Kakskerrassa ovat talot isoja ja pihat vielä isompia. Vilkuilin mitä ihmiset täällä tekevät, ja näyttivät kaikki ottavan aurinkoa. No mitäs hemmetin tekemistä täällä korvessa muutakaan, ymmärränhän minä. Yksinäinen kaivinkone rikkoi metsänpohjaa keskellä ei-mitään, se jäi jotenkin uhkaavana kuvana mieleen. Tännekö ne kymmenettuhannet? Ei saatana. Ylämäessä muistin taas että oli helle, kun pyörrytti ja silmissä pimeni. Juomatauko ei ollut paha ajatus niillä kohdin.

Huomasin takaisin tullessani myös Kakskerran koulun, jonka pihaan poikkesin toivoen sen olevan samaa rakennuskantaa kuin ympäröivät talot; siis vanha mansardikattoinen puutalo. Paskat, ruma parakkihan se vaan. Mutta toisaalta se on sentään positiivista, että näin kaukana kaupungin huonoista vaikutteista ovat lapset kiinnostuneita maailmasta ihan toisella tavalla: koulun pihakoivustakin löytyi kirjoitus, jossa suoraan kehotetaan oppilastovereita ottamaan kantaa.



Paluu oli miellyttävä. Vähän vastatuultakin, mutta silti, eikä se jatkuva mersuliikennekään jaksanut häiritä, olihan pyörätie. Napsin sieltä täältä kuvia, ostin melkein jäätelön, sen sellaista pientä. Vasta kotona kun laskin etäisyyden kaupungin karttasivuilta, näin että matkan varrella olisi ollut taidekappelia, luontopolkua, kartanoa, uimarantaa, lintutornia ja muistomerkkejä vain parinsadan metrin poikkeamin päätiestä. Niin, voisihan sitä karttaa tosiaan etukäteenkin vilkaista.



Kahdennentoista pyörämatkan pituus: 41,9 kilometriä.

2 kommenttia:

exme kirjoitti...

et voi väittää pyöräilleesi yli 40km!

Ugus kirjoitti...

Kuvat Kakskerran kirkolta eivät valehtele!