Gabrielinkatueli "Ei polku tää vie juuri mihinkään, osa 8"

Hiljaa hyvä tulee, joskus huono. Ja niinpä edistyy tämä pyöräilyprojektini alkuperäistä tarkoitusta hitaammin, mikä sinällään on vain hyvä asia. Oli kuitenkin tänään lämmintä, ja vaikka tuulikin, totesin: "On sitä ennenkin puhuri lyönyt, sivaltanut tuulonen tuima!" Luonnonvoimille uhoaminen oli tietenkin virhe, minkä jo heti uhon suoritettuani masentuneena ymmärsin.

Niin että pohjoista kohti. Etukäteen jo tiesin tästä tulevan yhden pisimmistä pyörämatkoista, mutta toisaalta myös yhden ehdottomasti eniten uutta maisemaa tarjoavista, todennäköisesti tästä matkasta prosentuaalisesti eniten oli minulle ennestään tuntematonta seutua. Mikäs sen hauskempaa, mutta heti lähdettyä hivenen huolestutti se, että sinkouduin läpi Halisten myötätuulen kannattelemana, ohi farkkutyttöjen, partaisten pulsujen, söpöjen ponnaripoikien, lapsikatraiden, jääkiekkoilijoiden kasseineen.



Ankeus, nimesi on Halinen. Kun Turku muuten on aika kumpuraista, on tälle lähiölle kyllä onnistuttu löytämään ihanteellisen aukea tasamaa, jota tuuli viilein ottein silittelee. Miksi tämä paikka on olemassa, sitä mietin kun tie edessäni kaarsi pellolle ja horisonttiin. Paitsi että kaarsi taas pois ennen taivaanrajaa, vasemmalle ja ylös, kohti siimestä, jonka keskeltä kohosi kaksi pelottavan teollisen näköistä savupiippua: mikäs muu kuin Orikedon jätteenpolttokeskus, jossa meidänkin talousjätteemme palavat iloisesti kaukolämmöksi niiden muualta tulleiden iloksi, jotka eivät vielä meidän ankeaan ilmanalaamme ole täysin kotiutuneet. Näin läheltä nähtynä polttolaitos oli paitsi uhkaavan cyberpunk, myös epämiellyttävä sen ympärillä leijuvan kummallisen makean tuoksun vuoksi. Kuin olisivat siellä kaikki isiemme synnit palaneet, ja siinä palavan rasvan tuoksussa pesivät pääskyt ja muut rumat olennot kuin syöverissä sikiävät perkeleenpojat.



Anteeksi, lipsahdin raiteilta. Polttolaitos jäi taakse ja edessä oli alamäki tuskin sen esteettisempään ympäristöön: Oriketo, tuo matalien ja pitkien peltihallien luvattu, öh, alue. Sinne on tarkoitus tutustua myöhemmällä pyörämatkalla tarkemmin, minkä vuoksi ohitin paikan nyt kiitäen; tai yritin ainakin, tuuli oli mystisesti kääntynyt vastaiseksi, ehkä polttolaitos aiheutti kummallisia pyörteitä. Ei haitannut menoa, siis vielä tässä vaiheessa, siis se vastatuuli.

Orikedolla saavuin liikenteen sekaan, kun Vanha Tampereentie, ties minne vievä suht sykkivä valtasuoni imaisi minut mukaansa. Paitsi että hyvistä pyöräteistä huolimatta olin ainoa ei-autoilija kilometrien säteellä... Omapa on hävikkinne, laiskimukset! Ja myötätuuli taas, olihan se mukava, mutta hieman uhkaavalta paluumatkaa ajatellen tietenkin tuntui. Huoltamot, katsastusasemat, autohallit ja muut olivat kaikki pakkaantuneet sinne, liekö Turussa muualla niitä, niin tiheä oli esiintymä siellä. Oikeastaan seutu oli hyvin vierasta, olin vieraalla maalla, profeettana tuskin siellä kuitenkaan, tai se kai on jälkipolvien päätettävissä. Minä jatkoin eteenpäin, ja vastaan tuli ensin uudisrakennettavaa teollisuushallia, sitten hylättyjä liiketiloja. Hölmöläishommaa, jumanklavita.



Etukäteen ajattelin tämän pyörämatkan olevan maisemallisesti kuivikkaimpiin kuuluva, suuntautuihan se poispäin niin merestä kuin joestakin, kohti moottoritien halkomaa peltoaukeaa. Olin luonnollisesti väärässä. Tampereentieltä avautui muikea näköala ties minkä puron pohjustamaan rehevään laaksoon, varsinaiseen viljalaariin, kaukaisen metsän ylempänä reunustamaan, eikä muuta kuin Munsterhjelmin nimmari alareunaan ja kehykset päälle. Laskettelin tähän maisemaan, öljyvärit sekoittuivat hiuksiini, tai ehkä upposin johonkin björkahtavaan musiikkivideoon, joka tapauksessa maisema oli turhankin ideaali, lokitkin shakkilaudalla, tosin näkymättömällä, ja Maarian allas pilkisteli peltojen takana kuin sinne heitetty peili.



Loputtomien kasvihuoneiden jälkeen tie haarautui, ja hypähdin onnesta: hiekkatie! Sukelsi metsään! Olin varovasti uskaltanut tällaista toivoa, mutta Niittykulmantie oli jotain parempaa sittenkin, se kiemurteli välillä tuuheassakin männikössä, loitontui hetkeksi antaen pelloille tilaa, ja katosi sitten varjoihin. Minä sain lähes kivuliaita lapsuustakaumia: mäntyjen tuoksu auringossa, linnut, se miltä hiekkatie kuulostaa pyöränrenkaan alla, valkovuokot ja satunnaiset solisevat purot. Eikä tietenkään pidä unohtaa muurahaisia, luulen etten yhdelläkään toisella pyörämatkalla kohtaa näin monia muurahaiskekoja kun kerran Turun kaupungin alueella kuitenkin on aikomus pysyä. Mikä vitsi tämäkin: Turun kaupunki! Alle kahdeksan kilometriä kauppatorilta, ja minä olin jo syvässä hiljaisuudessa, katselin muurahaiskeon vilinää ja hongat humisivat ylläni virttä kaiken kauneudelle. Tätähän tämänkin seudun pitäisi olla; helvettiin kaikki asfaltoidut tiet ja kerrostalot, pois ihmiset. Suomi pitäisi rauhoittaa luonnonpuistoksi, laivataan ihmiset Saksaan ja lyödään rajat kiinni, niin minä halusin tapahtuvan, niin, juuri siellä mäntyjen katveessa minä vihasin sitä että ihmiskunta oli loisinut itsensä tännekin rannikkokolkkaan ja jättänyt vain satunnaisia katveita joissa luonto vielä kukoisti...





Jatkoin sentään matkaani. Ylitin rautatien ja Niittykulmantie sai asfaltin, aivan liian pian, tosin pian se katosi taas. Olin oudossa kolkassa; muutamia umpeen kasvaneita pihoja ja rintamamiestaloja vuosikymmenten takaa, pieni ryväs asutusta keskellä ei-mitään, "alueellinen ilmoitustaulu" näytti sekin pelkkää tyhjää. Mutta paikka näytti virkeältä, oli matonpesupaikat ja kaikki. Ja sitten tie taas kutistui, pinta muuttui sepeliksi, leveys poluksi, ja se kapeni ja kapeni, tunsin syöksyväni kuiluun, hornako minut oli nielaisemassa? Vai olinko sittenkin saapumassa perille... kartassa Tampereen valtatien alitti hiuksenhieno harmaa viiva, jonka olin toiveikkaasti olettanut pyöräilykelpoiseksi reitiksi, ja periaatteessa se olikin, joskin maastopyörä olisi sinne paremmin sopinut. Tämän kärrypolummaksi eivät pyörämatkani Turun alueella takuulla enää pääse, ja niin - laskettelin tunneliin, neljä kaistaa moottoritietä jyristi yllä, hävisin pimeään, jos olisin tv-sarja, olisi jakso loppunut tähän.



Tunnelin seinillä oli hakaristejä ja isoja kirkkoveneitä, ihan tuli mieleen nuoruus maalaiskunnassa. Vaikka maallahan sitä kai nyt oltiin. Räpyttelin silmiäni kuin syntyvä noustessani tunnelista taas ulos, tämä nyt sitten olisi sitä Yli-Maariaa, kartasta olen katsellut paikkaa moottoritien varressa, enkä ikinä edes vitsinä kuvitellut että koskaan kävisin siellä. Ja nyt, pyörällä vielä. Ensikiinnostus vaihtui nopeasti lannistukseksi. Siinä se oli, joskus ammoin pellolle oli pykätty asuntomessut ja nyt siellä oli isoja pihattomia omakotitaloja niin lähellä toisiaan kuin survomalla on saatu. Vieressä puuttoman aukean takana alati äänekäs moottoritie.



Paikka oli hirveä. En keksinyt miksi kukaan haluaisi asua siellä. Maisemallisesti sillä ei ollut mitään tarjottavaa; peltoa ja tasaista mantua, pari puuta jäänyt ammoisesta metsästä jäljelle, ei omia pihoja, ei yksityisyyttä paitsi seinien sisällä, ikuinen moottoritien pauhu melkein tontissa kiinni, sijainti aivan kammottava kaukana kaikesta ilman erityisiä palveluja. Ja siellä niitä kuitenkin oli, rumanvärisiä moderneja taloja vieri vieressä, kovasti uuttakin rakennettiin, ei saatana, Ylioppilaskylä voittaa tämän asumispaikkana mennen tullen. Gabrielinkatu, niin miellyttävä oli matka sinun luoksesi, niin suuren pettymyksen kuitenkin tuotit. Otin kuvat ja läksin.



Niin, samaa tietä tosiaan, vaikka vaihtoehtojakin olin alustavasti kartasta katsellut, mutta Niittykulmantien nyt vain halusi kokea uudestaan. Se miellytti, mutta Vanhalle Tampereentielle tultua ei miellyttänyt enää juuri mikään; tuuli oli raivostunut tiikeri, joka kuulostikin siltä kuin olisi ärjynyt hyökätessään mutkien takaa kimppuuni. Se raateli ja repi minua ja silmissä löi mustiin.



Kahdeksannen pyörämatkan pituus: 21,9 kilometriä.