Tavallaan huijasin, sillä tämänkinkertaisesta matkasta suurin osa sijaitsi tuttuakin tutummilla turuilla, ei vähiten sen vuoksi että minä asuin kaksi ensimmäistä vuottani tässä kaupungissa ihan Daniel Hjortin kadun nurkilla. Se vain sijaitsi suunnalla johon ei koskaan ollut mitään asiaa ja siinä mielessä on jäänyt vain aavistuksenkaltaiseksi käsitykseksi se, miten tuo nurkkaus, Marttia vai Vähä-Heikkilääkö?, oikeastaan liittyy muuhun Turkuun. Ja tietenkin sain tämänkertaisen kohteeni myötä tilaisuuden ajaa Kupittaankadun päästä päähän; 2,8 kilometrin pituudellaan kyseessä lienee kaupungin pisin viivasuora baana, joskus ammoin karttaan vedetty ilman kaupunginjohtajan peukalon aiheuttamaa mutkaa.
Alkumetreiltä asti tunsin itseni etääntyneeksi tilanteesta, ehkä ilman viileys sai minut irtautumaan ruumiistani ja enimmäkseen katselemaan katuvalojen korkeudelta itseäni polkemassa vasten tuulta ja kukkuloita. Miltä näytinkään; rento opiskelijamiekkonenko se siinä menossa Kupittaalle teknologiakeskukseen viilaamaan tietoteknistä väikkäriään vaiko perheenisä maidonhakumatkalla? Turisti mahdollisesti sittenkin, ja idiootti sellainen vielä, ei niinkään pysähdy kuvaamaan edes etäisesti kiinnostavia näkymiä vaan Savitehtaankadun keltaista muoviaitaa, joka estää yleisön kulkemisen jälleen uudelle TYKS-työmaalle. Muistan kun tuo moderneilla sairaalarakennuksilla täytetty alue oli vielä heinikkoista joutomaata. Ei siitä ole kauaakaan.
Joka tapauksessa huomioin muita kulkijoita enemmän kuin aiemmin. Kuvittelen kaikki kaupungilla kulkijat aina yhteisellä tietoisuudella varustetuksi massaksi; jälleen mietin mitä he ajattelisivat jos tietäisivät etten oikeasti pyöräile täällä. Että kyseessä on vain projekti... ettei minulla todella ole asiaa minnekään, että minä vain näytän siltä kuin kaikki, näytän olevan vain oman arkipäiväisen tapahtumani kyllästyttämä kansalainen; ja sellaisen sijasta tarkkailenkin mielipuolisen analyyttisesti jokaista polkaisua, jokaista metriä, jokaista kulkijaa, jokaista liikkuvaa ja liikkumatonta kohdetta.
Tuosta alkaa Kupittaankatu. Sen verran hiljainen, että autokaistalla ajamista ei oikeastaan huomannut, autoja kun ei liikkeellä juuri ollut. Ihmiset pyöräilivät suuntiinsa, kaikki juuri niin välinpitämättömän näköisinä kuin polkiessa kaikesta päätellen kuuluukin. Mikseivät he hymyilleet? Minä ainakin olin jännittynyt, ekstaattinen, joku voisi kaiketi sanoa myös maaniseksi eikä siinä mitään, vaikka voihan olla että kaikki he olivat juuri siksi kuin minua ei olisi ollut olemassa; eikä minua tietenkään välttämättä ollutkaan, onhan aina mahdollista että olen vain kuvitelma joka näitä katuja pitkin liitelee juuri sinne kuin itse itselleen määrämien puitteidensa rajoissa kykenee. Niin että en minä sillä. Oli päivässä silti jotain omituisen uhkaavaa, mahdollisesti tavassa jolla raksamiehet katsoivat minua tai autot yrittivät toistuvasti pakittaa ylitseni, onneksi harvakseltaan siinä onnistuen.
Huomasin mielenkiintoisen seikan: kun ei ole koskaan ennen pyöräillyt autokaistalla, on risteykseen tullessa ryhmittymisongelma. Uudenmaankatu ja Kaskenkatu vielä, vilkkaita ylitettäviä... ehkä metodini ei ollut oikeaoppisin, mutta ainakin pääsin teistä yli joutumatta pysähtymään. Pakkohan minun oli tehdä jotain oikein, ja ennen kuin huomasin, Kupittaankadun puolimatka:
Puutaloja, juuri sellaista ympäristöä jonka olen oppinut kaikkein turkulaisimmaksi mieltämään. Haluaisin kirjoittaa kertomuksen joka sijoittuu juuri näille nurkille, ei sillä etteikö niitä olisikin; onhan Reijo Mäkikin sijoittanut Vareksensa asumaan vain yhden korttelinleveyden täältä pohjoiseen, Itäiselle pitkäkadulle. Paitsi että enhän minä nyt Vares-dekkareita lue; Mäkeen sen sijaan törmää toisinaan kaupan kassalla, kerran hän oli perässäni Valintatalossa ja osti Oho!-lehden eikä muuta. Etsikö itseään vai aiheita kirjaan, jälkimmäinen syy olisi mitä hyväksyttävin, edellisestä en niinkään tiedä. Tai ehkä hän on vain juorunkipeä ihminen.
Minun tarinassani ei tapahtuisi murhaa, sen sijaan kirjoittaisin mitättömän oman elämänsä sivuhenkilön, joka pyöräilee Kupittaankatua päästä päähän joka aamu, ja joka aamu hän havainnoisi asioita, jotka olisivat hieman toisin... Ehkä nostokurki olisikin yhtenä aamuna punainen eikä sininen? Ehkä kauppa olisi muuttunut K-kaupasta Siwaksi, noin vain, yhtenä aamuna, ja sitten eräänä, ehdottomasti tekisin siitä torstain, hän ei enää olisi oma itsensä lainkaan, hän itse olisi joku hieman toinen, ja tämän myötä tietenkin: kaikki aiemmin tapahtuneet muutokset olisivat lakanneet olemasta muutoksia, asiat olisivat jälleen oikein, olisi saavutettu uusi tasapaino. Mutta seuraavana aamuna...
Ajatuksissani olin polkaissut Kupittaankadun loppuun. Jossain täällä länsipäässä tietääkseni asui Jarkko Laine, tuo viime talvena edesmennyt Suuri Turkulainen, jonka lähtö ei jäänyt huomaamatta: samana yönä kun nukkui pois, pysähtyi tuomiokirkon kello. Ehkä olisi huokauskin kulkenut Turun talojen välillä jos olisi sitä ollut kuulemassa... No niin, respektit Jarkolle, selailin juuri viikolla Akateemisessa postuumisti julkaistua kirjaansa Kolmas mustakantinen vihko, sieltä täältä lueskelin ja hyvältä vaikutti. Ei Jarkolta sana kadonnut vaikka nuoret pikemminkin uhoamisella kuin runoudella maineensa luoneet turkulaisrunoilijat niin väittivätkin, voi heitä, mahtaakohan kukaan huomata sitten kun täältä joskus poistuvat? Olisin nostanut maljan Jarkolle, mutta eihän minulla ollut kuin vesipulloni mukana, joten siemaisin siitä muovinmakuista lämmintä hanatuotetta. Siinä vaiheessa sekin oli hyvää.
Kiipesin kadulta hiekkatietä ylös takarengas soraa ruopaisten alkumatkasta, lopun kävellen. Mäeltä oli hyvät näköalat, tietääkseni Tonttumäki on tämä nimeltään, muutamia vanhoja kerrostaloja sinne joskus aseteltuina ja miten kauas sieltä ylimmistä kerroksista näkyykään, en uskalla ajatella edes, Hirvensaloon ainakin, satamaan, linnaan, keskustan yli, minulle riitti tietenkin tämä mäennyppyläkin, kohdekatuni oli jalkojen juuressa, olisiko mielekästä syöksyä sinne pää edellä, vaihteeksi pyöräilyn sijasta loikata kohteeseensa? Epäilykseni laskeutumistekniikasta hillitsivät hurjistunutta mieltäni, ei ehkä kannata sellaisessa mielentilassa alkaa pohtia...
Pysytelläänpä kirjallisuudessa. Daniel Hjort, joka tunnistetaan J. J. Wecksellin samannimisestä näytelmästä, on saanut katunsa alueelta jossa puutalot kohtaavat ränsistyneen huoltamonpihan ja kylmäbensiksen, lyhyt pätkä, kallionseinässä kiinni. Daniel, etkö ansainnut enempää? Olethan sentään ikuistettu suomalaisen kirjallisuuden merkkiteokseen... Vaikka ei silti, en itsekään ollut sillä hetkellä hänen lumoissaan, katunsa oli tuulitunneli ja juuri äsken reppuun heittämäni takki alkoi sittenkin houkuttaa, ei kymmenen astetta plussaa sittenkään ollut niin paljon.
Polkaisin Stålarminkadun kautta Itäiselle pitkäkadulle, joka tosin on lyhyempi kuin Kupittaankatu. Mielivaltaa! Kadunnimianarkiaa! Onko millään väliä, ajattelin, alkuperäisenä tarkoituksenani palailla pikkukatuja itäisen keskustan kortteleiden puristuksessa takaisin mutta lopulta terästäydyin; olihan yksi projektini keskeisiä syntysyitä juuri uskallus, oppia pelkäämättä pyöräilemään autojen keskellä, ja autojahan itäiselläkadulla (näin vanhat turkulaiset tätä katua kutsuvat, rennon helposti he kadun hankalan kaksiosaisen nimen lyhentävät puhekäyttöön sopivaksi) riittää, liikenne on hurja, ei erillisiä pyöräteitä... Olisin pysähtynyt kuvaamaan muttei sinne rekkojen väliin uskaltanut, oli hampaat irvessä mentävä ja lopulta pakokaasuinen virta oli kuljettanut minut teknologiakeskukseen, jossa jälleen sulauduin opiskelijoiden joukkoon kuin silli parveen eikä kukaan arvannut totuutta.
Viidennen pyörämatkan pituus: 10,4 kilometriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti