Legenda

Vanha taistelija istui nuoren soturin viereen baaritiskille, ja hän näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä, että ellei olisi tiennyt, ei olisi pitänyt häntä taistelijana lainkaan. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja riutuneet, vain silmät vilkkuivat terävinä, älykkäinä, monen mielestä suden katseena hänen ryppyjensä ja arpiensa keskeltä. Pitkät harmaat hiukset lainehtivat olkapäille, ja raskas metallinen haarniska näytti suorastaan rienaavan hänen heiveröisen vartensa epävarmaa olemusta. Nuori soturi, joka oli kaksi kertaa harteikkaampi, puoli metriä pidempi ja kolme kertaa painavampi kuin vanha taistelija, katsoi tätä hieman naureskellen, mutta teki kuitenkin viereensä tilaa. Vanha taistelija kouraisi kulhosta pähkinöitä, tilasi haarikallisen sahtia ja se paiskattiin hänen eteensä tammiseen tiskiin.

-Pitkä matka takana? nuori soturi kysyi.
-Toki, taistelija vastasi. Hän hörppäsi juomaansa ja katsoi soturia. -Haluaisit varmaan kuulla koko jutun.
-Miksipä en, soturi vastasi, vaikkei varsinaisesti halunnutkaan. Vanha höppänä vaikutti kuitenkin harmittomalta, ja toisaalta, hän oli legenda, Silmänkääntövanki, henkilö josta puhuttiin hämmästyttäviä juttuja. Ehkä hänellä oli jotain viisastakin sanottavaa.

Vanha taistelija, jonka nimi sivumennen sanoen oli Ugus (koko nimeä, Ugus TeGenahis al Gayeera él Mix-Max IV af Laurenheim, käytettiin enää harvoin), kohensi asentoaan epämukavan haarniskansa sisällä, siveli kitukasvuista parrantynkäänsä ja alkoi puhua.

-Kaikki alkoi kaiketi siitä, kun syöksyin keihäänä hankeen...
-Äläs nyt, nuori soturi nauroi, sillä vaikkei hän ollutkaan taistelijaa itseään koskaan tavannut, oli hän kuullut tämän elämäntarinan jo siihen mennessä monen monta kertaa.

Ja vanha taistelija nöyrtyi. Hän myönsi, että ennen kuin oli syöksynyt keihäänä hankeen, hän oli ollut toki olemassa, mutta oli tuntenut haparoivansa sokeana pimeydessä, kosketellen sormenpäillään vankilan seiniä.

-Voitaneen sanoa, että vankilaan tupsahti sillä hetkellä valoa? nuori soturi ehdotti silminnähden innostuneena siitä, että sai olla mukana luomassa legendan elämäntarinan käänteitä.
-Jaaha, vanha taistelija sanoi näyttämättä erityisen vaikuttuneelta. -Kyllä se oli Mea, joka sinne vankilan pimeyteen valon toi. Hän ratsasti sisään valkoisella hevosellaan, myönnän että oli omaa tyhmyyttäni etten ollut huomannut oven olevan auki, ja ojensi minulle silkkisella tyynyllä avaimen, joka sallisi minun kulkea vankilan ja maailman välillä aivan oman mieleni mukaan.

Vanha taistelija tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Ei olisi uskonut, että hän oli todellisuudessa juuri sellainen itsetutkiskeluun taipuvainen hölmö, joka kirjoitti oman elämänsä vaiheista outoja metaforisia avainkertomuksia. Nuori soturi tilasi itselleen uuden haarikallisen sahtia, se oli hänen iltansa kolmas.

-Ilman Meaa olisin vieläkin vankilan pimeimmässä nurkassa, todennäköisesti kasvaisin sammalta, vanha taistelija päätti hehkutuksensa.
-Kiinnostavaa, nuori soturi sanoi, vilkaisi rannettaan ja muisti taas, ettei rannekelloa keksittäisi vielä pariin vuosimiljoonaan. Hänen tuurillaan vanha jaarittelija olisi silloinkin vielä äänessä.
-Aloin kuulla ääniä, tuo kuivettunut haahka sanoi nöyrästi. -Ne puhuivat minulle, yrittivät kommunikoida. Tuntuvat seuraavan tekemisiäni pelottavalla tarkkuudella.
-Kirurgin veitsi on terävä, nuori soturi totesi tärkeän näköisenä, mutta hän oli jo sen verran humalassa, ettei lauseessa ollut tolkun hiventä.

Baariin kantautui ulkoa susien ulvontaa. Ne etsivät suojaa viimassa, joka viskoi ilmassa jääkiteitä kuin lasimurskaa. Kuu kumotti vihreänä taivaalla ja linnut lauloivat unohdettuja sonetteja, jotka oli niihin reikäkorteilla ohjelmoitu.

-Mutta on se silti hyvä että ne puhuvat minulle.
-On, aivan varmasti, nuori soturi totesi kyllästyneenä. Miksi hän aina ajautui senkaltaisiin tilanteisiin? Miksi ihmeessä juuri hän veti puoleensa tuollaisia ikäkuluja turpeita? Se tuntui pahalta, kävi itsetunnolle. Nuori soturi tunsi silmänurkassaan kyyneleen, joka vieri alas lukuisten taistelujen parkisemaa poskinahkaa ja katosi tuuheaan tulenpunaiseen partaan. Vanha taistelija oli sillä välin jatkanut tarinaansa.
-...ja niin kauan kuin äRJii pysyy vuorenrinteen temppelissään lausumassa kryptisiä mutta ehdottoman tosia viisauksiaan ja niin kauan kun jostain laaksosta kaikuvat villit Marimba-rytmit (tahdissa ykstoista neljäosaa) ja Lord Boredom hallitsee pohjoisia provinsseja ja saan tasaisin väliajoin annoksen herkullista tiramisua ("No niin, nyt menee turhan riettaaksi", mietti nuori soturi pöyristyen), ei minulla varmaan ole mitään pelkoa siitä, että jäisin oman onneni nojaan. Ettei tämä vanha taistelija, tämä itsenimitetty Silmänkääntövanki, keksisi kirjoitettavaa ikäkuluihin pergamentteihinsa.

Nuori soturi saattoi vain nyyhkäistä. Hän tunsi olonsa hirvittävän sentimentaaliseksi ja halasi pientä raivostuttavaa olentoa vierellään karhunsyleilyllä, joka olisi rutistanut vanhan taistelijan hengiltä ilman tämän järjettömän ylimitoitettua haarniskaa.

-Ja onhan tietysti, vanha taistelija jatkoi hieman kiusaantuneena tästä yllättävästä itseensä kohdistuneesta huomiosta, -Myös sen myyttisen olennon päiväkirja.
-Eikös tuossa ole paradoksi, nuori soturi kysyi silmiään kuivaten. -Jos se olento on myyttinen, ei se ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa.

Vanha taistelija kurtisti otsansa ja jäi miettimään asiaa.

-Olet oikeassa, hän lopulta sanoi. -Joko päiväkirja on väärennetty, tai olento ei ole myyttinen. Jokin mättää nyt, ja hämäävintä on, että olen käynyt tämän myyttisen olennon luennoilla, kirjoittanut hänelle jopa pari esseetä.
-Oletpa guru, nuori soturi totesi halveksuen. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
-Niin olen, mutta se on kokonaan toinen tarina.
-Luojalle siitä kiitos, jos sellainen entiteetti olemassa on.

Baarin seinää kiertävät soihdut sammuivat hetkeksi ja leimahtivat sitten uudestaan liekkiin. Valomerkki, aika mennä.

-Jutellaan taas, vanha taistelija sanoi, nousi tuolistaan ja hoippui baarin ovelle.
-Not, mutisi nuori soturi itsekseen ja jäi miettimään kuulemansa kertomuksen merkityksiä. Yrittiköhän tuo vanha huuhkaja kertoa jotain? Vai oliko hän vain kietonut lyhyen tarinansa joukkoon kaameita metaforia ja jättänyt sitten kuulijansa pähkäilemään mistä oli kyse?

Nämä molemmat seikat pitävät paikkansa, ja nuori soturikin tiesi sen sydämessään, vaikkei uskaltanutkaan kohdata totuutta. Hän yritti tilata vielä yhtä haarikallista sahtia, sai baarimikkona toimivalta jättikokoiselta gekkoliskolta pureman nenäänsä ja heitettiin verta vuotavana ulos jäiseen tuiskuun.

Tarinan opetus? Kolme haarikallista olutta yhdessä illassa on liikaa, ja saattaa aiheuttaa harhoja. Mitään vanhaa taistelijaa ei ollut. Koko kertomus oli nuoren soturin oman humaltuneen mielikuvituksen tuotetta, ja kun hän sinä samana yönä jäätyi hengiltä Atavistus-kukkuloiden poikki kulkevan ehtyneen joenuoman pohjalle... no, sanotaan, että harva jäi kaipaamaan.