24.4.04

Saunan eteisessä kukaan ei kuule huutoasi

On niin pimeää, että ulos katsoessa näkee vain omat kasvonsa. Tuntuu luonnottamalta olla niin lähellä itseään, erottaa vuosisataisesta ikkunasta oman ihonsa virheet, lihasten liikkeet. Silmät räpsähtävät, mutta vain heijastuksessa.

Vetäytyy kauemmas ja yrittää kuunnella askeleita, mutta yö on hiljainen. Junat eivät enää kulje. Jos nostaa kätensä sivuilleen, osuu oikea ulkoseinään ja vasen oveen joka vie sisälle saunaan. Ovi on lämmin, vaikka viilenemässä. Ei ole uskaltanut astua saunan eteisestä ulos, ei sen jälkeen kun joku räjähti nurkalla nauruun jota kesti kaksi ja puoli sekuntia, helvetin pitkät kaksi ja puoli.

Oli tuntunut jännittävältä ajatukselta lämmittää sauna yöllä. Suku oli lähtenyt pois, oli jäänyt mökille yksin. Tai se mikään mökki ollut; vanha maatalo. Mummola, ei järven rantaa kilometrien säteellä mutta metsää sitäkin enemmän. Yksi niin kauan sitten villiintynyt pelto, ettei niiden koivujen ympärille enää saanut kahta kämmentä ympäri. Kuka siellä olisi liikkunut?

Saunan oven sai sisäpuolelta hakasella kiinni. Muuhun ei auttanut turvata.

Jos astui takaisin saunan puolelle lämmittelemään, tuntui hetken aikaa hyvältä. Mutta sitten palatessa eteiseen, heilui siellä lamppu. Pelkkä hehkulamppu rispaantuneen johdon varassa, ja aina se heilui kun saunasta tuli takaisin. Oliko hakaseen koskettu? Saiko sen ulkopuolelta auki jos yritti? Aivan varmasti sellaiseen kykenevä on myös täysin äänetön ja nopea. Käy vain siinä eteisessä, tunnustelemassa. Varmistelemassa.

Niitä voi olla monta. Se oli vain yksi nauru, hetkellinen, ja kuka nauraisi yksin niin raivokkaasti jollekin? Askeleet voi kuulla kun sulkee silmänsä, ei vielä muuten. Miten kauan? Kello jäi sisälle taloon. Pilvinen yö, sataakin vähän. Ne saattaisivat seistä puolen metrin päässä ikkunasta ulkona, tuijottamassa. Ne näkisi jos sammuttaisi eteisen lampun, mutta siihen ei pysty. Ikkunaa pitkin valuu hitaasti hiljaisia pisaroita. Kuin sormella vedettäisiin. Niiden kulkureitit toistuvat selässä.

Saunan eteisessä lyhyt puinen penkki. Sille voi käpertyä, ja vasta kun uni kouraisee tietoisuuden raskaaseen otteeseensa, ryöppyävät kymmenien jalkojen juoksevat askeleet soratieltä, heinikosta, yön kosteasta ruohosta, ne ovat kaikki siellä pienessä eteisessä yhdessä hetkessä ja kirkaisten avaa silmänsä, eteinen tuntuu arkulta ilman happea.

Aurinko nousee lopulta. Surullista. Eivät koskaan löytäneet häntä.


Ei kommentteja: