3.5.15

Fileitä: Eve

X-Files 1.10 - Eve

Parasta tässä jaksossa oli se määrä juonenkäänteitä, joka oli saatu 45 minuuttiin mahtumaan ilman että meno missään vaiheessa tuntui hektiseltä. Suvantokohdat oli jätetty minimiin (muutama toki löytyi), ja katsojan oletuksilla leikittiin alusta asti. Se mikä ensin näyttää vampyyritarinalta, onkin yllättäen jälleen uusi abduktiokeissi - ja tätä taotaan katsojille Mulderin naureskelun ja Scullyn silmienpyörittelyn myötä sen verran pitkään, että varmasti jokainen tuudittautuu tähän ratkaisuun, koska miksipä ei - kunnes yhtäkkiä ollaankin 50-luvulla tehdyissä geneettisissä kokeiluissa, Mulderkin joutuu vastentahtoisesti luopumaan skenaarioistaan, ja jotta tarinaan ei jäisi löysää, kiepautetaan syyllinen-uhri -asetelma lopussa vielä päälaelleen vallan nerokkaasti. Eve ei ehkä lukeudu sarjan useimmin lueteltujen klassikkojaksojen joukkoon, mutta ainakin tällä uusintakatselulla se on toistaiseksi yksi viihdyttävimmistä. Voisiko tätä ehkä pitää X-Filesin ensimmäisenä kauhujaksona? Ainakin genren visuaalisia konventioita kierrätetään hyvin. Kahdeksanvuotiaan pehmopupuaan rutistavan tytön piiloutuminen sängyn alle yöllä huoneeseensa tunkeutuvaa vierasta pakoon on ehkä kohtauksena kulunut, mutta sen toteutus musiikkia myöten toimii. Agenttien vierailu vankimielisairaalassa on melkein absurdin kaamea; paikka tuo eläimellisine huutoinen ja kalteriovineen mieleen pikemminkin jonkin 1800-luvun rangaistuslaitoksen. Ei ole suinkaan viimeinen kerta, kun sarjan tekijät harrastavat tämänkaltaista hienovaraista huumoria - tarkoitan siis sitä, että maailma, joka otetaan sarjan todellisuudessa tyynesti vastaan sellaisenaan, on jotenkin kaiken järjellisyyden ulkopuolella. Realismin ja fantasian rajoilla keikutaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

1.5.15

Fileitä: Space & Fallen Angel

X-Files 1.8 - Space

Tätäkin jaksoa voi pitää vanhentuneena, mutta jotenkin sympaattisemmalla tavalla kuin tietokoneet surullisen väärinymmärtänyt Ghost in the machine. "Marsin kasvot" on jo aikaa sitten paremmilla kameroilla osoittautunut pelkäksi rapautuneeksi vuorenhuipuksi, mutta tässä jaksossa meillä on samannäköinen henkiolento, joka on muinoin tarttunut avaruuskävelyllä olleeseen astronauttiin. Vuosia myöhemmin mies - joka sivumennen sanoen näyttää itsekin jotenin alieeniselta - on NASAn avaruuskeskuksen komentaja joka käyttäytyy oudosti. Keskuksessa epäillään sabotaasia, agentit saapuvat paikalle... Tuttua kauraa tavallaan, mutta jotenkin kumman kuivikasta. Ilman (varsin pienessä osassa olevaa) avaruuskummitusta tämä voisi olla pikemminkin yritysvakoilusta kertovan agenttisarjan jakso, ja mikäli tämä kuulostaa tylsältä niin sitä Space pääosin onkin. Ei huono, vain jotenkin liian konventionaalinen. Runsas arkistokuvan käyttö laukaistavisa raketeista ei tilannetta pelasta. Olisi Marsin kasvoista vetävämpääkin materiaalia saanut kasaan, mutta ehkä jälkiviisaasti ajateltuna on hyvä, ettei aihe noussut X-mytologiassa sittenkään erityisen keskeiseen asemaan.

X-Files 1.9 - Fallen Angel

Tämä taas on juuri sitä peruskamaa, jota vaadittiin paljon siihen, että sarja kykeni omilla konventioillaan leikittelemään muutamaa vuotta myöhemmin. Ja mikäs siinä, kelpaahan tämä. Fallen Angel on ensimmäisiä kunnon mytologiajaksojakin: tunnistamaton lentävä esine tömähtää Wisconsinin takamaille ja armeijan nouto-operaatio käynnistyy välittömästi. Mutta Mulderkin on paikalla. Keskeisenä sivuhenkilönä esiintyvä ufonörtti Max varastaa shown, ja on jonkinlaista esimakua sille myöhemmin sarjaan saapuvalle kolmikolle ("The Lone Gunmen") joita käytettiin aivan liikaa, ja joihin siksi itse kyllästyin pahan kerran. Tämä oli hyvä jakso, parempi kuin muistin. Mutta Mulder saisi jo tässä vaiheessa vaihtaa työhuoneensa "I want to believe" -julisteen muotoon "I would be stupid not to believe". Scully ei taaskaan havaitse mitään. Loppukaneettina musiikki kohtauksessa, jossa sotilaat hiipivät alienia etsien muistuttaa erehdyttävästi klassisen PC-pelin UFO: Enemy Unknown musiikkia, jossa siinäkin sotilaat hiippailevat alienia etsien. Sekä peli että tämä jakso ovat vuodelta 1993. Ilmeisesti jonkinlaista zeitgeistia molemmat kanavoivat.




28.4.15

Fileitä: Ice

X-Files 1.7 - Ice

Edellisen kömpelön jakson jälkeen sarja palaa ryminällä takaisin raiteilleen. Käsikirjoittajakaksikko Glen Morgan ja James Wong vastasi vuosien ajan Fileiden ehdottomasti parhaimpiin lukeutuneista jaksoista (tämä on muuten jo kolmas heidän kirjoittamansa, ne kaksi edellistä olivat sarjan tähän mennessä parhaat hetket Squeeze ja Shadows), mutta siinäkin seurassa Ice on ihan kärkipäässä. Ykköskauden parhaita jaksoja tämä on ehdottomasti, ja jos yhdeksän kautta katsottuani kokoan listan sanotaanko vaikka 25 parhaasta jaksosta, niin kyllä Ice mahtuu sinnekin. Toki asetelma on aika suoraan lainattu Carpenterin elokuvasta (Campbellin novellista, alkujaan) The Thing, mutta sen verran omia polkuja kuitenkin kuljetaan, ettei ihan suorasta plagioinnista viitsi syyttää. Jokin on kuitenkin alaskalaisella mannerjääntutkimusasemalla mennyt mönkään, ja koko väestö hengetön. Mulder, Scully, kolme eri alojen tiedemiestä ja pienkonepilotti lähetetään tutkimaan. Tuskin on päästy perille, kun aseman hulluksi tullut koira (eikös Thingissäkin ollut koira? olen leffan nähnyt joskus 20 vuotta sitten, joten muistikuvat ehkä hieman hataria...) käy kimppuun, pilotti saa vertavuotavan haavan, ja alkaa melkein samantien käyttäytyä oudosti...

Suljetun tilan ja tuntemattoman uhan mahdollisuudet käytetään jaksossa hyväksi tehokkaasti, mikä pakko onkin, kun kerran kolmen vartin aikarajoilla liikutaan. Myöhemminhän X-Fileskin taipuu venyttämään joitakin tarinoitaan tuplajaksoiksi, muistan ainakin aivan ehdottomiin suosikkeihini lukeutuvan tuplan Dreamland, joka on, ööh... olisko kutoskautta, joten palataan asiaan myöhemmin. No, myönnetään että alkuvaiheen nopea eteneminen on melkein liiankin ripeätahtista, mutta toisaalta annan sen anteeksi, niin upeasti paranoiaa ja hidasta kauhua kehitellään jakson loppupuolella. Kohtaus, jossa hysterian rajoilla huutavat Mulder ja Scully osoittavat toisiaan aseilla on intensiteetissään klassikkoainesta. Toimii, siis, sen minä vaan haluan sanoa. Täydet viisi tähteä. Eikun annoinkos minä tähtiä näille? No annan tälle.


26.4.15

Lisää jänniä juttuja joita mummulassa oli

1. Santamonttu, joka, selvennettäköön kaikille ei-länsisuomalaisille, tarkoittaa hiekkakuoppaa. Valtaisaa kaivantoa oikeastaan; suulin takaa oli joskus kaivettu hiekkapohjaista metsämaata oikein tosissaan pois, mutta aikaa oli kulunut. Isohkot puut montun pohjalta jo minun lapsuudessani kohosivat. Ellei muisti petä - ja olen melko varma että ei - santamonttu ei tosiaankaan ollut mikään pikkukuoppa. Kulku sinne suulin kulman ympäri vietti jo roimasti alaspäin, ja pohjalla oli tilaa kulkea. Vastapäinen seinä oli melkein pystysuora nousu jyrkimmillään; montun yläreunan mäntyjen juuret pistivät seinämästä esiin, ja niitä tukena käyttäen saattoi itsensä kiskoa reunalle, jossa mummulan tontinrajaa merkkasi ikivanha aita. Tässä kohtaa muistikuva on sumentunut: en enää muista oliko aita kenties puinen, jotenkin oudosti on mielessä sellainen puoliksi lerpahtanut paksu rautalankaviritelmä. Matala joka tapauksessa, enemmänkin symbolinen rajanilmaisin kuin mikään este. Aidan takaa kulki jo tuolloin umpeen heinittynyt traktoritie ja sen takana metsä.

Tuolla santamontulla leikittiin käytännössä aina kun mummulassa serkkujen kanssa oltiin. Se on melkolailla säännöllinen unieni tapahtumapaikka edelleen. Se oli oma maailmansa: korkeiden hiekkaseinien ja metsän reunustama kaivanto, paitsi mummulan pihan suunnalla sitä varjosti suulin ikkunaton tummanharmaa lautaseinä, joka kohosi korkeuksiin kuin kirkontorni konsanaan. Joka tapauksessa santamontulla oli vuorokaudenajasta riippumatta aina hämärää. Mieleen on jäänyt se kerta, kun olimme serkkupojan kanssa kahdestaan montulla; ei harvinaista suinkaan, mutta tällä kertaa olimme pykälän tavallista seikkailullisempia ja olimme päättäneet hiippailla aidan ja traktoritien yli metsän puolelle. Aidan yli päästiinkin. Tielle ehdittyämme jostain - hyvin läheltä, korostan - yhtäkkiä kajahti ilmoille pitkä ja valittava parkaisu. Vai mikä olisi oikea sana? Raastava tuskan kirkuna. Hyvin selvästi inhimillinen. Se tuli läheltä, melkein korvan juuresta, se on jäänyt mieleen. Pakenimme sellaisella vauhdilla takaisin pihan suuntaan että on ihme ettemme katkoneet niskojamme monttuun alas mennessämme. En tiedä miltä kuulostaa ihminen jota kidutetaan hengiltä, mutta olen varma että aika tavalla siltä. Huuto jatkui meidän juostessammekin vielä jonkin aikaa. Ei mikään ihan lyhyt parkaisu ollut se, eikä kolmessa vuosikymmenessä unohtunut.

2. Lampi. Tai sillä nimellä paikkaa kutsuttiin, mutta todellisuudessa se oli 80-luvulla enää hyllyvä suo, sellainen maaseudun pikkukaupan parkkipaikan kokoinen alue vähän matkaa yllämainitusta traktoritiestä metsän suuntaan. Äitini ja hänen sisarustensa lapsuudessa lammen ympäristö oli ollut lehmien laidunmaata (olen tosiaan maaseudulta kotoisin; asuin tästä kyseisestä mummulasta noin kilometrin päässä aikuisikään asti), mutta minulle se on jäänyt mieleen hyttysiä vilisevänä upottavana aukeana keskellä metsää. Puut olivat korkeita, hiljaisuus humisi. Alue joka ennen oli ollut lampi, kasvoi tuolloin rahkasammalta, eikä ihan vähän: upposin kerran polvea myöten siihen niin että vaikka jalan sainkin kiskaistua turvaan, oli saappaan talteen saaminen hankalampaa. Yhden toisen serkun kanssa päätettiin kerran pelastaa lampi umpeenkasvulta. Aloimme raastaa sammalta ja kantaa sitä ämpärikaupalla kauemmas metsään. Puoli päivää jaksoimme. Varmaan siinä useampi kymmenen ämpärillistä vetistä sammalmattoa vaihtoi paikkaa, kukapa tietää missä määrin kehittyvän suon ekosysteemiä tuhosimme.

3. Hupi. Mummun ja papan koira, jonka muistan lähinnä vain kuvista, ja siitä että se haukkui aina. Jatkuvasti, kuin riivattu. Hupi oli sekaroitunen koira, joka näytti collielta muuten, mutta oli kokonaan musta. Se oli pelottava siksi että se ei koskaan lakannut haukkumasta. Sisällä mummulassa Hupi ei muistini mukaan ollut koskaan, vaan aina kytkettynä koppiinsa ulkona. Sen katoamiseen ei liittynyt suurta dramatiikkaa, mikä näin jälkikäteen tuntuu erikoiselta. Hupi oli mummulassa aina, sitten vain joskus ei enää ollut. En muista ikinä kuulleeni, tai edes suuremmin ihmetelleeni, mitä Hupille tapahtui. Mutta kai se vain oli vanha. Sen on täytynyt kadota jo joskus 80-luvun ihan alussa, niin huonosti sen muistan. Hupi oli mummulan viimeinen eläin, mitä nyt puolivillejä kulkukissoja liikkui suulin nurkissa ja mummun tarjoamia lenkkimakkaran palasia kerjäämässä vielä vuosikymmenen lopulla. Yksi niistä oli kesän kadoksissa ja palasi ilman häntää. Niin ja olihan sitten ne yhden tädin papukaijat; hän asui mummun ja papan lapsista ainoana kotikamarissa vielä nelikymppisenä ja hommasi jossain vaiheessa häkkilintuja. Vai yhdenkö vain? Tässäkin muistini on jo sumentunut. 80-luvun puolivälissä täti muutti sitten (lintuineenko? en muista mitä sille/niille kävi) kunnan keskustaan kerrostaloasuntoon, jossa nukkui pois yksinään reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän oli outo täti, välillä mukava, välillä hermoille käyvä, mutta äidin sisaruksista häntä tapasin eniten, lähinnä kai siksi että hän asui lähellä, eli yksin ja poikkeili mielellään kylässä.


23.4.15

Fileitä: Ghost in the machine

X-Files 1.6 - Ghost in the Machine

Tietokoneet olivat 90-luvun alussa vielä kovin väärinymmärretty aihe visuaalisessa viihteessä. Tuolloinen minäkin jo bongasi kaikki mahdolliset asiavirheet ja epäloogisuudet joita elokuvat ja tv-sarjat vilisivät, ja silti niitä oli, aina vaan kaikki samat hölmöydet. Tässä jaksossa ne on kerätty mukavasti yhteen tiiviiseen pakettiin, mistä seuraa se ongelma, että nyt X-katseluni törmää ensimmäisen kerran jaksoon, joka ei ole vanhentunut mitenkään arvokkaasti. Asetelma on potentiaalisesti ok: luksusluokan toimistorakennusta ohjaava supertietokone on kehittänyt älykkyyden. Mutta kun kyseinen tietokone koostuu läjästä vilkkuvia ledejä ja puhuu KITTiä muistuttavalla syntiikalla. Voi voi. Ei tätä oikein kyennyt vastaanottamaan enää. Ehkä tämä oli vain Scullyn unta, sovitaan niin. Pääsihän hän sentään toimintasankaroimaan lopussa. Se X-filesista oli tähän asti vielä puuttunutkin.

22.4.15

Fileitä

Hommasin tuossa hiljakkoin näppärässä boximuodossa X-filesin kaikki tuotantokaudet (ja molemmat elokuvatkin kaupan päälle)(ja tein aiheesta jopa unboxing-videon kun kuulemma se on muodikasta) kun kerran halvalla lähti. Muutaman jakson katsottuani hiipi ajatus jakaa uudelleenkatselukokemukseni pieninä havaintona täällä. Sosiaalisessa mediassa kun kuitenkin ollaan. Vai ovatko blogit sitä, no jaa. Onneksi eivät. Puolisosiaalista korkeintaan.

Siitäkin huolimatta. X-files on aina ollut lempparisarjojani. Kiihkolla en siihen koskaan suhtautunut, mutta suurella nautinnolla kuitenkin aina. Sarjaa ensi kertaa katsoessa huomasin pitäväni enemmän monster-of-the-week -jaksoista; se kuuluisa salaliitto ja "pääjuoni" olisi vaatinut keskittymistä, jota minulla ei ollut, en ikinä muistanut mitä viimeksi sen suhteen oli tapahtunut ja siksi ne jaksot menivät vähän ohi. Nyt oletan, että niihin keskittyminen on helpompaa. Sarja on heti alusta hyvä, mutta eniten silti muistan nauttineeni jossain vitos-kutoskauden vaiheilla, kun käsikirjoittavat alkavat leikkiä siihen mennessä muodostuneilla kliseillä. Itsetietoinen ironia jyrää, mutta onneksi vain toisinaan. Sarja ei koskaan hiipunut parodiaksi itsestään. Silti loppupuoli sarjasta jäi katsomatta. Toiseksi viimeisen (kahdeksannen) kauden aikana ainakin on jäänyt jo paljon jaksoja näkemättä, ehkä aiemminkin. Viimeisen kauden jaksoista tiedän katsoneeni vain muutaman. Mutta sinne asti on vielä aikaa. Näitä alkupään jaksoja olen jopa katsonut Suomen ensiesityksen (1995?) jälkeenkin; SubTV näytti sarjaa uusintana 2006, ja muistan jaksaneeni silloin jonkin aikaa seurata. Ainakin ykköskautta ison osan.

Mutta mennään. Etenen jakso kerrallaan, en välttämättä joka jakson jälkeen tänne päivittäen, nytkin olen ehtinyt katsoa kuusi ennen kuin idea tästä tuli mieleen. Alku on kuitenkin:

1.0 Pilot
Tämä on jäänyt hyvin mieleen. Muistan että sarjaa Suomessa mainostettiin alkujaan tositapahtumiin perustavana (oh boy), ja sellainen teksti tosiaan on pilotin alussakin ruudulla. Melko vähäeleinen abduktiotarina, mutta audiovisuaalinen ote, joka aina on X-filesissa ollut hemmetin tyylikästä, on jo tässä mukavasti kohdallaan. Pimeässä metsässä kaatosateessa kohti mäntyjen takaa hohtavaa kirkasta valoa rämpivät agentit on hieno kohtaus. Mulderin ja Scullyn ensikohtaaminen on myös sympaattinen, tv:n historiaa ehdottomasti. Ja tupakkamieskin on jo mestoilla.

1.1 Deep Throat
Edellistä parempi jakso, vaikka oudon samankaltainen ufovaloineen ja abduktioimplikaatioineen. Otsikon Syväkurkku tekee ensiesiintymisen - Tupakkamiehen vastakohta siis, se "hyvä" taustahahmo. Hyviä visuaalisia jippoja, Mulder saa melkein lobotomian ja tunkeutuu jonnekin Area 51:n kaltaiselle armeijakompleksille, jossa vallan ernomasia lentolaitteita on hangaarikaupalla. Ja vasta ensimmäinen "varsinainen" jakso kyseessä. Tämä sarja ei aikaillut, onneksi.

1.2 Squeeze
Ensimmäinen ei-ufojakso, ja klassikko. Eugene Tooms on legendaarinen X-file-pahis, ja tämä oli ensimmäinen jakso jota katsoessa silloin joskus tunsi näkevänsä jotain todella erilaista. Hyvä napakka käsikirjoitus, hyvä ohjaus. Niin hyvin jäänyt mieleen tämä jakso, että nytkin muisti melkein joka kohtauksen ennalta eikä haitannut yhtään. Eugene Toomsin esittäjä Doug Hutchinson oli sittemmin myös pienessä mutta tärkeässä roolissa Lostissa, jonka lupaan uudelleenkatsella joskus 2030-luvulla. Raportoin siitäkin sitten tänne!

1.3 Conduit
Neljäs jakso, kolmas abduktio. Sentään pikkuisen eri vinkkelistä taas, mutta hyvästä visuaalisesta otteesta huolimatta tämä on vähän tyhjänpäiväinen stoori. Toisaalta pidän siitä, että moni asia jää auki; toisaalta jo nyt kierrätetään muutamia kliseitä (paikallisen virkavallan penseys etunenässä) turhan innokkaasti.

1.4 The Jersey Devil
Jerseyn paholainen on kansantarina, josta minäkin olin 90-luvulla kuullut lähinnä siksi, että lapsuudessa ahmin Valittujen palojen mysteerikirjoja. Tässä kierrätetään tarinaa pienellä twistillä, mutta vähän laihoin tuloksin. Ennalta-arvattavuus syö jaksoa. Itse paholainen (villi-ihminen siis vain) on kyllä kiinnostava ilmestys, ja yllärikäänteenä voitaneen kai pitää sitä, että hahmo on nainen eikä mies. Tai ainakin se rakennetaan ikään kuin ylläriksi. Sinänsä kiinnostava jakso tässä vaiheessa sarjaa, että mitään yliluonnollista ei lopulta ole. Sellaisia stooreja taitaa yhdeksään kauteen mahtua aika perhanan vähän. Hyvä musiikin käyttö teaserissä jäi mieleen.

1.5 Shadows
Tätä jaksoa en tainnut vuoden 2006 uusintakierroksella nähdä, koska muistikuvat olivat sitäverta hataria. Sarjan ensimmäinen kummitustarina (niitäkin on kyllä tulossa kahmalokaupalla lisää), ja ensimmäinen kissahavainto. (lupaan bongata jokaisen kissan) Juoneltaan jotenkin - hm, kuivakka, mutta erittäin, erittäin tyylikäs visuaalinen ilme pelastaa jakson. Todella, tätä voisi pitää ensimmäisenä X-filesin visuaalisen ilmeen täydellisesti sisäistäneenä kolmevarttisena, eikä ajankohtaan nähden oiva cgi-osastokaan haittaa. Hyvä musiikki, taas. Ei sitä ehkä aina tarvitse erikseen mainita, nyt mainitsen. Mulder kokee taas kaiken oudon, Scully missaa juuri ja juuri. Hyvää settiä.

Näin päästiin alkuun. Parisensataa jaksoa jäljellä. Vuoden paras hankinta heti kahvikoneen jälkeen.

10.4.15

Past the mission

Poistin eilen puolivahingossa facebook-profiilini. Tänään on outo olo kun huomaan koko ajan availevani Firefoxiin välilehteä katsoakseni mitä facessa tapahtuu. Mutta kun eihän siellä, mitään, ennenkään. Sitten huomasin että Boulder Dashin alkuperäiset tekijät kollaboraattasivat taannoin pelinsä 30-vuotisen taipaleen kunniaksi uuden tablettiversion hengentuotteestaan. Ja koska kuten olen joskus maininnut, BD on paras tietokone/videopeli ikinä, piste. Niin oli se tsekattava - imppasin pelin tuolle varmaan jo naurettavan vanhentuneelle Samsung Galaxylleni (koska se on puolitoista vuotta vanha malli) ja - - - huh huh. Odotukset ylittyivät. Hieno peli. En sitten Angry Birdsin ole mihinkään noin koukuttunut. (siihen koukutuin viime vuonna, kun sain tuon tabletin)

Kirjailijuuteen liittyvä julkisuus kouraisee sisäistä erakkoani syvältä. Haluaisin asua metsämajassa näpyttelemässä teoksiani, koskaan kenenkään tietämättä, tunnistamatta, vaivaamatta. Boulder Dashia pelaillen. Kaukana sosiaalisesta mediasta. Radiota kuunnellen. Klapeja pilkkoen, kissa seurana. Kahvia kyllä keittelisin upouudella Jura-merkkisella coffee makerilläni; sen sallisin nykymaailmasta.

Viime kesänä mökillä oli seuranani valloittava supikoirapentue. Ne tulivat uteliaina nuuskuttamaan portaita kun istuskelin kuistilla. Useampana päivänä kävivät moikkaamassa, sydämellisiä olivat. Loppukesästä oli sitten oravanpoikasten vuoro. Mahtavia nappisilmiä, joitten kiipeilyharjoittelu piristi useampaakin päivääni. Tosin hiljakkoin kuulin radiosta, että oravien pentukuolleisuus on huimaavat 80 prosenttia. Että joku supikoira kai nekin nappisilmät söi. Sellaista on luonnossa.

19.3.15

Jänniä juttuja joita mummulassa oli

1. Jääkaapin näköinen ja kokoinen öljyllä toimiva lämmitin olohuoneen seinustalla. Siinä oli Upon logo nurkassa, se teki mieli avata ja katsoa sisälle, mutta ei siinä ollut ovea, valkoiset kyljet vain. En ole nähnyt vastaavaa koskaan missään muualla.

2. Hulluksi tulleen cyberpunk-designerin houreunta muistuttava hella. Teräsjaloilla seisova valurautahirviö täytti puolet keittiöstä. Siinä oli luukkuja, venttiileitä, räppänöitä, säiliöitä, levyjä, hormeja ja vipstaakeja. Kun mummula meni myyntiin, oli ensimmäinen ajatukseni mennä kuvaamaan tämä Strömbergin kaunokirjoituslogolla varustettu ihmelaite. Se jotenkin jäi tekemättä, koska olin vetelä myöhäisteini tuolloin. On harmittanut katkerasti. Olen miettinyt, mitä laitteelle sittemmin tapahtui, toivottavasti on lahjoitettu johonkin museoon. Mummu sitä vielä 90-luvulla käytti, eli laite oli tuolloin yhä toimintakuntoinen. Samantyylisiä mutta paljon pienempiä olen kyllä nähnyt, tämä oli monin tavoin aivan uskomaton laite.

3. Sahanpurulattiaisen vintin perällä olevan kaapin pohjalla iso pino priimakuntoisia 60-luvun Suosikkeja. Useampi vuosikerta täynnä Jyräys Hämäläisen Lontoon-raportteja, Beatles-fanijuttuja mahtavine kuvamanipulaatioineen, iskelmätähtien haastatteluja ja yleistä 60-luvun vibaa. Pelastimme lehdet meille ennen kuin talo myytiin, sitten niiden päälle kaatui hämärissä olosuhteissa jotain tuhoavaa nestettä (lakkaa tms) ja koko pino meni roskiin.

4. Suuli. Maailman hienoin rakennus, joka sisälsi muun muassa puuseen, saunan, halkovaraston, pilttuut niin kileille kuin porsaillekin (kumpiakaan ei enää minun aikanani tosin ollut), kymmeniä polkupyöränraatoja, tonnikaupalla heinää ja korkeaa avaruutta; pääovista kun astui sisään oli kuin kirkkoon olisi tullut. Seinustoiltaan rakennus oli monikerroksinen, ja ylhäällä piti varoa, ettei tipahda heinänlaittoluukuista pahnoille. Kesällä hämäryyttä leikkasivat seinänlautojen väleistä terävät auringonsäteet, joissa heinäpöly näkyi paksuna mattona. Kulkukissoja joka nurkassa, poikueita kesäisin. Ylimmän tason perimmäisessä katonrajassa omituinen laite, joka muistutti jotain murskainta tai prässiä, siinä oli suuria väkipyöriä ja ahdas aukko, jonne olisi mahtunut työntämään käden, muttei ikinä uskaltanut.