Fileitä: Eve

X-Files 1.10 - Eve

Parasta tässä jaksossa oli se määrä juonenkäänteitä, joka oli saatu 45 minuuttiin mahtumaan ilman että meno missään vaiheessa tuntui hektiseltä. Suvantokohdat oli jätetty minimiin (muutama toki löytyi), ja katsojan oletuksilla leikittiin alusta asti. Se mikä ensin näyttää vampyyritarinalta, onkin yllättäen jälleen uusi abduktiokeissi - ja tätä taotaan katsojille Mulderin naureskelun ja Scullyn silmienpyörittelyn myötä sen verran pitkään, että varmasti jokainen tuudittautuu tähän ratkaisuun, koska miksipä ei - kunnes yhtäkkiä ollaankin 50-luvulla tehdyissä geneettisissä kokeiluissa, Mulderkin joutuu vastentahtoisesti luopumaan skenaarioistaan, ja jotta tarinaan ei jäisi löysää, kiepautetaan syyllinen-uhri -asetelma lopussa vielä päälaelleen vallan nerokkaasti. Eve ei ehkä lukeudu sarjan useimmin lueteltujen klassikkojaksojen joukkoon, mutta ainakin tällä uusintakatselulla se on toistaiseksi yksi viihdyttävimmistä. Voisiko tätä ehkä pitää X-Filesin ensimmäisenä kauhujaksona? Ainakin genren visuaalisia konventioita kierrätetään hyvin. Kahdeksanvuotiaan pehmopupuaan rutistavan tytön piiloutuminen sängyn alle yöllä huoneeseensa tunkeutuvaa vierasta pakoon on ehkä kohtauksena kulunut, mutta sen toteutus musiikkia myöten toimii. Agenttien vierailu vankimielisairaalassa on melkein absurdin kaamea; paikka tuo eläimellisine huutoinen ja kalteriovineen mieleen pikemminkin jonkin 1800-luvun rangaistuslaitoksen. Ei ole suinkaan viimeinen kerta, kun sarjan tekijät harrastavat tämänkaltaista hienovaraista huumoria - tarkoitan siis sitä, että maailma, joka otetaan sarjan todellisuudessa tyynesti vastaan sellaisenaan, on jotenkin kaiken järjellisyyden ulkopuolella. Realismin ja fantasian rajoilla keikutaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia.