17.1.06

Pitkä lounas

Lounas oli sovittu kello yhdeksi ja joukkomme kerääntyi paikalle kuin kivien alta ryömivät eläimet, ihastuttavan kauniit liian monin tavoin määritellä. Katsohan: on tärkeää voida vähintään kerran viikossa kokoontua jonnekin, jossa voi ruuan tasosta valittaa espanjalaisten vaihto-opiskelijoiden huutaessa naapuripöydässä kuin se pöytä olisi tulessa, ja he ehkä sen mukana, tietenkin, välimeren ilmasto on hikinen.

Cafe Niinistön läsnäolosta huolimatta jatkoimme kahville kauemmas Hämeenkatua. Mitä näkyi paitsi runebergiläisiä, joillakin lautasilla. Ei tulevaisuutta ainakaan, eikä toisaalta mitään pahaa siinä. Tietenkin siinä vaiheessa oli vielä tarkoitus olla produktiivinen. Päivä oli melkein alkanut lounaalla, melkein kuin ei mitään olisi ollut ennen sitä, ja katsohan: ei ollutkaan, juuri kellekään. Olisi hämmästyttänyt miten vähän oli saanut aikaan ellei se olisi ollut niin toistuva tapa.

Kahvihetkemme jälkeen oli kriittinen vaihe. Lähteäkö luennolle, tosin vain kahdelle meistä tämä, minä heissä, vai kotiin työn pariin, ehkä muualle? Kuinka olla, sijaitsimme juuri siinä, missä Vanhan Portin, tuon mainion kapakan, seireenilaulu kadun toiselta puolelta kahvilan ikkunoihin kävi meitä kutsuen. Vain hetken se kesti... sillä vaikka viikossa on vain yksi luento, onko mieltä edes yrittää valita mennäkö sinne vai viettääkö hyvässä seurassa hetki tuopposen ääressä? Ei sellaista valintaa pitäisi ihmisen edes harkita. On asioita, joiden tekemättä jättäminen voi olla vain väärin.

Baarissa tarkastelimme itseämme ja maailmaa kuin juuri ne kunnolliset ja tietävät ainakin joita olemme. Ilta laskeutui, joukkomme harveni, lopulta vain neljä jäljellä. Kaupan kautta suunta Uguksen matalaan majaan, mäyräkoira ja paljon ruokaa, kaikkihan tämän reseptin tuntevat.

Kaksitoista tuntia alkamisensa jälkeen lounashetkemme päättyi, ja vaikka joskus iltapäivällä ehkä saattoikin mielessä kaihertaa se, että päivän aikana ei mikään taaskaan edennyt, oli se myöhemmin, melko pian silti, kadonnut sen tunteen alta että on enemmän kuin vähän olemassa, enemmän kuin vain työtä tai vaateita. Humanistiset alat vaativat ihmistä olemaan ihminen, ei työ, ei aikataulu, jos minä jotain katuisin myöhemmin olisi se käyttämätön tilaisuus, jokainen erikseen.

On osattava olla itseltään vaatimatta enempää kuin voi, ja toisaalta asetettava tavoitteensa sinne minne tietää pääsevänsä, missä tunnistaa olevansa hyvä.

Ja kaikki paha häipyi

tuuleen.

15.1.06

Koskaan ja tänään

Kunpa joku erottelisi sanat kuvista, ihmisen tarinasta. Persoonan erilleen siitä fiktiosta, jonka persoonsa itse on ympärilleen luonut. Tämän tehdessään joku muistuttaisi ihmistä siitä, mitä tämä on joskus ollut. Muistuttaisi, että ihminen on muutakin kuin tehdenluotu kokonaisuus.

Perjantaita vietimme jälleen baaritunnelmissa, voi meitä. Vaan hilpeydessä oli haikeutta, kyseessä Jonin lähtötilaisuus, mies vaihtaa maata, taas! Levoton sielu kaiketi. Uhkaa näköjään bloggaamisestakin laistaa, saasta vieköön.

Eiku totta puhuen meillä oli ihan kivaa, katsokaa vaikka:




Siinä Joni (vas.), Ugus ja Marimba, kolme iloista rosv bloggaajaa. Kuvan otti Cordelia, thanks. Se on pienenä ja tummana tuossa siksi, ettei meitä tunnistettaisi kadulla. Taustalla näkyvät henkilöt eivät liity kuvan esittämään tilanteeseen muilla tavoin kuin että joutuivat kuuntelemaan juttujamme, joista, korostettakoon, tietenkin vastasivat etupäässä muut kuin nämä kolme kuvattua. No, ammattilainen ei koskaan sylje ja niin edespäin.

Muu viikonloppu on mennyt menemättä. Voi miten minua väsyttää moni asia. Haluaisin lepattaa yöt kynttilänliekin ympärillä. Olla olemassa siinä valossa, sitä varten, sen kautta, palaa siinä pois.




13.1.06

Vavahduksia hienomekaniikassa

Jos olisin elänyt 1800-luvun alussa - ja varmaan olenkin, vaikken nyt ala sitä sen tarkemmin spekuloimaan - olisin ollut luddisti. En kerta kaikkiaan siedä teknistä kehitystä juuri millään alalla. Ennen oli aina paremmin; ja tämän saa tatuoida otsaani (tai ei sittenkään). Olen vastustanut kaikkia teknisiä uutuuksia koko pienen ikäni, ja tuntenut periksiantamisesta johtuvaa masennusta aina kun lopulta sittenkin olen päätynyt jonkin aiemmin kieltämäni vimpaimen käyttäjäksi.

Kännykät? Vielä vuonna 1998, kun yhä useammat ihmiset ympärillä alkoivat jo kyseisen vempeleen kanssa käyskennellä (kesällä 1998 oli tv-mainos, jossa toitotettiin että nyt 50% suomalaisista omistaa matkapuhelimen), minä julistin pyhästi, tai oikeastaan minä vannoin etten koskaan, koskaan omistaisi kännykkää. Koska mihin hemmettiin minä sellaista tarvitsisin? Vielä saman vuoden puolella vanhempani ostivat minulle sellaisen, ja mikäs siinä, kiva pelihän se. Mutta vasta viime vuosina, tarkalleen kesällä 2004, aloin kantaa sitä mukanani poistuessani kotoa. Sitä ennen se ei koskaan liikahtanut milliäkään yöpöydältäni. Pitkään jaksoin taistella ainaista tavoitettavuutta vastaan.

Cd-soittimen kanssa siirtymä oli nopeampi. Olin hieman hämmentynyt, kun keväällä 1996 sain sellaisen lahjaksi - en millään keksinyt, mitä olisin tehnyt sillä. Musiikki ei ollut milloinkaan kiinnostanut minua. Siinä missä koulutoverit ympärilläni olivat edelliset 12 vuotta puhuneet bändeistä ja kuunnelleet teiniahdistuksessaan metallia kovalla, minä en kiinnostunut musiikista. Cd-soittimen myötä ajattelin tutustua, mutta en tiennyt mitä olisin ostanut. Olin 19-vuotias, enkä ollut koskaan kuunnellut musiikkia, en tiennyt oikeastaan mitään artisteja. Syöksyin pää edellä tuntemattomaan maailmaan, tilailin suunnattomia paketteja levykaupoista kerran kuussa (lähinnä 70-luvulla julkaistua progea, koska enhän halunnut ostaa mitään valtavirtaa kiinnostavaa) ja olin uuden ilmiön vallassa. Ah, musiikki. Edelleen voimavarani. Olen tavallaan hyvin kiitollinen siitä, että se tuli elämääni niin myöhään. (olisi pitänyt muistaa ehdottomasti lisätä tämä taannoiseen kirjoitukseeni vuonna 1996 tapahtuneista elämänmuutoksista) Tuskin musiikkimakuni olisi kehittynyt nykyiselleen jos olisin viettänyt teinivuodet kuunnellen niitä samoja kiss-wasp-dioja kuin kaikki luokkakaverit. Hyh.

Laajakaistaverkot? Nettiyhteydet kotona? Noin puoli vuotta ennen kuin hankin itselleni sellaisen, olin sitä mieltä, että se olisi maailman turhin ajatus. Kuka keksii tekemistä internetissä niin paljon, että siihen ei riittäisi päivittäinen puolituntinen yliopiston tietokoneluokassa? Tässä asiassa olen selkärangattomuuttani aivan erityisesti harmitellut.

Dvd-levyt? Who cares. Olen edelleenkin hiukan kahden vaiheilla. Varsinaisesti en ole itse hommannut dvd-soitinta, mutta tietokoneessani on sellainen silti. Onhan se ihan näppärä, kai. Mutta vanha kunnon vhs peittoaa mokoman hienostelijan mennen tullen. Ai miksikö? Koitapa nauhoittaa hyvä tv-sarja dvd:lle jos olet illalla jossain muualla kuin kotona. No, koitapa! Ja väitetyistä kuvan- ja äänenlaadun eroista en ole ainakaan sanottavasti vielä päässyt nauttimaan. En tarkoita ettäkö näkemieni dvd-elokuvien laatu olisi jotenkin huono, vaan sitä, että eihän noissa ikivanhoissa vhs-nauhotteissakaan ole edes satojen katselujen jälkeen huomannut mitään ongelmaa. Ihmiset ovat niin pirun vaativaisia nykyään.

Muutamisen vuotta sitten vannoin myös pyhästi (jopa pyhemmin kuin käynnyköistä) että digiboksia en ainakaan koskaan, koskaan ikinä!! hankkisi. Mihin ihmeeseen minä sellaista tarvitsisin? En käsitä lainkaan.

Jokunen vuosi sitten vastustin vielä digikameroitakin. Turhanpäiväistä pelleilyä ja huonolaatuisia kuvia, tuumin. Kuvien laatu on toki parantunut, ja kaikkiaan kameroiden toiminnot myös. Silti, nyttemmin kyseisen laitteen omistajana, on olo hieman epävarma. Kuvaus arkipäiväistyy, jopa latistuu. Ennen oli jotain juhlallista siinä, että kuukauden-parin välein sai maksua vastaan pussillisen uusia kuvia. (jos oli ahkera kuvaaja) Nyttemmin kovalevy täyttyy sadoista ja taas sadoista otoksista... minne nekin kaikki päätyvät? Digitaivaaseen? Jotenkin masentaa. Ääh.

Jos minulla joskus on lapsi, pidän hänet erossa kaikesta tästä. Hän saa elää aitoa maalaiselämää, ja hänestä tulee aikaansaapa ja omillaan pärjäävä. Hän ei jumaliste pääse lähellekään tietokonetta ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä.

"Isi?"

"No mitäpä."

"Minä näin eilen elokuvassa kirjailijan, se oli samannäköinen kuin sinä. Silläkin oli pitkä parta ja se kulki ihan kumarassa."

"Sepä kiva."

"Mutta arvaa millä se kirjoitti! Tietokoneella!"

"Elokuvat eivät ole totta, lapsi hyvä."

"Eikö tietokoneita siis sittenkään ole?"

"Ei tietenkään. Ne ovat vain elokuvantekijöiden keksintöä. Sopii miettiä mitä he ovat tarkoittaneet kehitellessään tällaisia kummia laitteita elokuviinsa. Ja mitäs me muuten on sovittu siitä tv:n katselusta?"

"Mitä? Onko ohjaajan aikomuksilla siis sittenkin merkitystä? Onko tämä tulkittava niin, että Wimsatt ja Beardsley eivät sittenkään tienneet mistä puhuivat kirjoittaessaan intentioharhasta? Minusta ei pitäisi poislukea sitä mahdollisuutta, että kyseessä on vain elokuvan sisäistekijän näkemys siitä, millaisin välinein kirjailija kirjoittaa. Ohjaaja heijastelee aikansa yhteiskuntarakenteita."

"Öh, niin."

"Ja eikö sinullakin isi ole tietokone?"

"Ei tietenkään, minulla on vain hyvin hiljainen kirjoituskone. Menehän nyt leikkeihisi. Tai mene vaikka auttamaan äitiä, se raivaa kaskea alarinteessä."

"Joo isi!"




11.1.06

Hei yks juttu muuten

Turussa vaalimainokset kiinnitetään aina siltojen kaiteille niin ettei kaupungin itäpuolelta länteen (tai toki halutessaan myös päinvastoin) siirtyessään koskaan vaalien alla näe sitä miellyttävää avaruutta, joka Aurajokea pitkin avautuu kumpaankin suuntaan, vaan sen sijasta joutuu lähietäisyydeltä katsomaan ällöttävän tekoiloisia hymynvirneitä, hyi saasta. On siinä tietenkin aikaa tehdä havaintojakin niistä julistetaiteen epämerkkiteoksista. Päivät kun joka tapauksessa kuluvat aina siihen, että tallaa siltoja pitkin. Puolelta toiselle. Pakkomielteisesti.

Tuomiokirkkosillalla oli Halosen kasvot riivitty riekaleiksi joka julisteesta. Minun on tehnyt mieli tehdä sama jo useamman päivän ajan, koska tänne ylioppilaskyläänkin Haloskat ehtivät ensimmäisinä tolppiin ja yksi paistaa minun ikkunastani sisään. Onneksi joku oli tänään käynyt potkaisemassa sen hankeen ettei itse tarvinnut alkaa harjoittaa fyysistä tointa. Niinistön julisteita näkee pahoinpideltynä huomattavasti vähemmän; sen sijaan ne on ainakin täällä Turussa useista telineistä kokonaan poistettu. Pätevä ratkaisu sekin, eikä ihan tylsäksi voi Vanhasen vastustajiakaan tämänpäiväisen perusteella nimittää. Kantimistaan irrotetun julisteen yläosassa oli krokotiilin hammasrivistön kokoinen haukkausjälki, joka vei mukanaan muun muassa silmät. Jäljelle jäi se valkoiseksi photoshopattu hammasrivi, joka sitten oli asetettu maahan valaisintolpan nojalle niin, että tolppa oli juuri siinä syvälle kasvoihin uppoavassa puremajäljessä. Jos ei olisi kamera ollut repun pohjalla ja jos ei olisi satanut kaatamalla vettä olisin äsken ottanut siitä kuvan.

Olen itse kahden vaiheilla vaalitoimintani suhteen. Joko vetelehdin vaalipäivänä lämpimästi kotioloissa tai sitten käyn sutaisemassa lappuun Hautalan numeron. Hän on joka tapauksessa ainoa koko joukosta, jolla on piristävän poikkeavia näkemyksiä siitä, mitä presidentti-instituutioon 2000-luvulla kuuluu. Muut ovat sitä tasaisen harmaata massaa kaikki tarjasaulivanhaset, eikä sitä hassuilla mainoslauseilla paljon paranneta.

Pitkällisiä raskaita huokauksia.




8.1.06

Se iskee

Olet nostanut jalkasi kirjoituspöydän kulmalle, ottanut rennon asennon pahasti narahtelevassa konttorituolissasi, edessäsi on kupillinen höyryävän kuumaa darjeeling-teetä, stereoissa Office building. Laavalampussa punainen hyytelö vyöryy hiljalleen ylös ja alas.

Olet asettunut läppärin ääreen kuten monina muinakin vastaavina iltoina. Auki on neljä ohjelmaa; Word, kuvakansio, sekä kaksi Firefoxia, joista toisessa yliopiston sähköposti ja toisessa Blogger, jolla kirjoitat päivitystä otsikolla "Se iskee". Kello on 22.56, on sunnuntai tammikuun kahdeksas.

Ja sitten se iskee. Tajuat muistavasi asioita, joita et ole koskaan kokenut. Huomaat kirjoittavasi sanoja, joita et ole koskaan ennen kirjoittanut: kardaaniakseli. Osoitteessa Yo-kylä 13 sijaitseva kahdeksantoista neliön yksiösi tuntuu väärältä, sen seinät voisivat olla lasia, uskot näkyväsi kaikkialle ja se pelottaa sinua. Videon kello näyttää nyt 22.59, menikö edellisten rivien kirjoittamiseen todella kolme minuuttia? Onko mahdollista että olit välillä muualla?

Selaat kuviasi, joita varten olet aiemmin päivällä perustanut Flickr-sivuston, mutta ne näyttävät vierailta. Et muista tilanteita, maisemat ovat outoja. Kirjoituspöydälläsi on neljä lähes loppuun palanutta kynttilää, kaksi kameraa, puhelin. Vain näitä käyttämällä sinun pitää päästä pois yksiöstä seuraavien viidentoista minuutin kuluessa. Puhelimen akku on lähes tyhjä, etkä voi ladata sitä. Kenties olet hukannut laturin, kenties se on viety sinulta tarkoituksella pois. Et voi tietää.

Huomaat, ettet muista nimeäsi. Ylläsi olevassa vaaleanharmaassa college-puserossa lukee "High Study, American student, Campus lifetime". Et ole varma oletko Yhdysvalloissa, ainakaan et kirjoita englanniksi.

Levy on edennyt yhdeksänteen kappaleeseensa, After the slaughter. Mietit, onko se vihje. Juomasi tee ei maistu hyvältä. Seinällä on kuvia kissoista, joita et tunnista. Sekin saattaa olla vihje. Kuulet hiljalleen nakuttavan äänen, jonka tajuat olevan ajanottolaite. Lihaksissasi tuntuu välillä nykäyksiä, aivan kuin suuri valkoinen nuoli tökkisi sinun selkääsi. Kuuluu klikkauksia.

Kun riisut silmälasisi, huomaat näkökenttäsi vasemmassa yläkulmassa pistelaskurin, oikeassa pienen punaisen x:n.

Kouristelet kauhuissasi. Viimeisillä voimillasi muutat aamulla Aurajoen rannalla ottamasi kuvan blogisopivaan muotoon Office-paketin photoeditorilla. Lisäät sen päivityksesi loppuun. Kello on 23.11, sinulla on aikaa muutama minuutti. Levyn viimeinen kappale soi. Et voi tietää ehditkö ajoissa. Hiirikätesi kramppaa.




6.1.06

Elämää höps

Panin merkille, että nyt alkanut vuosi päättyy kuutoseen. Viimeksi kun kävi näin, tapahtui kaikenlaista. Huomasin ensin yhden asian. Sitten toisen, lopulta kolmannen ja neljännen. Mitenköhän kaikki jotenkin keskeiset jutut osuivat vuoteen 1996? Ehkä silloin, jaa no ei mitään.

Joka tapauksessa: vuonna 1996 minä muutuin koiraihmisestä kissaihmiseksi. Tai miten se pitäisi paremmin sanoa, en oikeastaan koskaan ollut koiraihminen, vaikka meillä oli kotona ollut yksi koira josta olin tykännyt ihan hirmuisesti. Se oli edellisenä syksynä mennyt edes, ja talo oli tyhjä. (asuin vielä lapsuuskotona) Silloinen työnantajani vihjasi, että hänen kotonaan olisi kissa juuri poikinut isohkon pentueen ja sieltä saisi valita. Itse olin kahden vaiheilla pitkään. Tiesin etten asuisi kotona enää kauan enkä haluaisi jättää vanhemmille päivittäin ulkoilutettavaa koiraa riesaksi. Toisaalta ei tehnyt mieli koiraa muutenkaan, koska oli jo ollut koira eikä sitä halunnut korvata. Ongelma oli se, että vihasin kissoja. Tai niin olin ainakin aina kaikille väittänyt. Oikeasti en vain ymmärtänyt, ja mitä parikymppinen maalaisnuori ei ymmärrä, hän uskoo vihaavansa. Menimme käymään, näin pentueen, olin sekunnissa myyty. Kuusi surkeaa rääpälettä inisi emon suojissa, yksi energiapommi juoksi ympäri puulattiaa tassut naputtaen töpsis töpsis. Se asettui sydämeeni samalla hetkellä, Aleksi, minun tyttöni. Niin olivat kissat suloisia että päätimme yhden sijasta ottaa kaksi. Toiseksi sellainen keltainen rääpäle, joka pelkäsi kaikkea. Nyttemmin se on tuo äijien äijä, kuusi kiloa pelkkää lihasta ja hartiaa, maailman suurisilmäisin öykkäri, rakastettava Kafka. Voi, kymmenen ne jo kesällä täyttävät. Ei uskoisi. Ne ovat onnellisia siellä maalla.

Niin ja vuonna 1996 syyskuussa minä piirsin ensimmäisen sarjakuvan, jossa kummallinen tikku-ukkometamorfi nimeltä Höpö-Pena asteli näyttämölle. On ehkä kolme ihmistä kaikkiaan maailmassa, jotka ymmärtävät, että Höpö-Pena on enemmän kuin strippisarjakuva. Se on elämänfilosofia. Kun minulla on ajatus maailman toiminnasta, minä piirrän uuden jakson.

Marraskuussa 1996 minä avasin kotiin nettiliittymän ja sain elämäni ensimmäisen sähköpostiosoitteen. Siihen aikaan varsinainen www-surffailu oli vähäistä. Vietin aikaa purkeissa ja uutisryhmissä, kävin novellinmittaisin tekstein sähköpostikeskusteluja. Modeemi kiljaisi aamuöisin aina kun teksti oli valmis lähetettäväksi. Kissanpennut häärivät näytön ympärillä, yrittivät napata kursoria kiinni.

Ja marraskuussa 1996 keksin että kirjoittaisin kirjan. On niitä sittemmin valmistunut useampikin. Toisinaan lähettelen niitä kustantajille. Kymmenen vuotta pöytälaatikkokirjailijana. Kuka muu jaksaisi? Enkös osoitakin harvinaista luonteenlujuutta. Mikä luuseri.

Voi olla että myös vuonna 1986 tapahtui kaikkea merkittävää, mutta en minä nyt jumankoiso kahdenkymmenen vuoden taakse mitään muista. Todennäköisesti luin silloin ensimmäisen Ryhmä-X -lehteni. Oli sekin menoa.

Mitähän tänä vuonna tap




4.1.06

Edetä vuosirenkaissa kuivahtamalla sileäksi

Ajattelin, että kun nyt on taas se aika vuodesta, että kun kalenteri päättyy uuteen numeroon, tai ei kalenteri niinkään, ei se mikä se on kokonaisuutena, sivuille painettu pikemminkin, "otsikko", voiko sitä sanaa käyttää, viisikymmentäkaksi viikkoa taas edessä, mutta takana, tai mitä minä nyt sanoisin, tapana on ollut juhlistaa kaikenlaisia merkityksettömiä virstanpaaluja.

Sähel sähel. Raks!

Vuoden levyt:
Eihän minulla köyhänä ole ollut paljon varaa ostaa enää musiikkia. Kaikkiaan cd-kokoelmani karttui 35 äänitteellä vuoden mittaan, niistäkin puolet poltettu mikä mistäkin, vain vähän mitään uutta, vanhempi on halvempaa ja usein kiinnostavampaa. Sen verran olen kuitenkin kyennyt vuoden julkaisihinkin tutustumaan, että laadin kaikkien musiikinystävien mieliksi seuraavat top-listat,

Vuoden kotimainen musiikki:

1. PMMP: Kovemmat kädet
2. Absoluuttinen Nollapiste: Mahlanjuoksuttaja (#)
3. Apulanta: Kiila

Vuoden ulkomainen musiikki:

1. Ulver: Blood inside (#)
2. Kate Bush: Aerial
3. System of a Down: Mezmerize / Hypnotize


Taannoinen maineeni progehirmuna alkaa olla mennyttä. Mikä nyt ei alkaisi. Ei ollut helppo hyväksyä sitä, että edellisvuonna reikiä mielenterveyteen takoneet rusketusraidottajat tekivät vuoden parhaan kotimaisen kiekon. Mutta se nyt vain on jatkuvasti pakko pistää soittimeen, en ymmärrä mikä siinä... Ja Ulverin iloiset norjalaisveikot sulattivat sydämeni tallentamalla cd:lle jonkin rinnakkaistodellisuuden musiikkia. Nice job, guys.

Vuoden kirja:
Jari Tervo: Myyrä.

Jyräsi minut nöyräksi. Pirun oivaltava kirja, joka on niin harkiten tehty, että jokainen tavu on merkityksellinen. Hyppää yli rivi ja putoat juonen kyydistä. Minä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään. Vaikka tokihan paljon muutakin hyvää soljui vuoden mittaan silmien ohi. Mainittakoon ehdottoman positiivisina lukukokemukseni myös ainakin seuraavat teokset,

Iain M. Banks: The Algebraist
Charles Bukowski: Naisia
Emmanuel Carrére: Huviretki painajaisiin
Jostein Gaarder: Maya
Anja Kauranen: Pelon maantiede
Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy
Juha Seppälä: Super Market

Lue sinäkin hyvä kirja jo tänään. Yllämainittuja en voi liikaa suositella.

Vuoden blogi:
Marginaali.

Kukaan ei varmaan ylläty. Tyyli, taito ja persoona kiteytyvät ainaviihdyttäväksi kokonaispaketiksi, joka onnistuu herättämään ajatuksia tehokkaammin kuin yksikään toinen bloggaaja. Vielä keväämmällä yllätyin yhä uudestaan kaikesta mistä Jani keksi kirjoittaa, nyt en enää; olen oppinut kaiken olevan mahdollista. Tarkkanäköinenkin hän on. Mitä hittoa minä olisin netissä tehnyt vuoden 2005 ellei olisi ollut tuota Marginaali-Jania?

Vuoden elokuva:
Sin city. Ainoa, jonka teatterissa kävin katsomassa, sekin vapaalipuilla Porin Promenadissa. (thanks, Sir W!) Vaan oli se kyllä hienokin. Mitäs tästä enempää sanomaan kun on jo kerran sanottu.

Vuoden tv-sarja:
X-Files. Piristänyt iltoja ja öitä, onneksi jatkuu edelleen. Subbari siirtyy pian neljännelle kaudelle.

Vuoden viihdyttävimmät nettilinkit:
Nämä tuhannesti kirotut sivustot ovat tappaneet oman henkilökohtaisen luovuuteni ja estäneet etenemästä opinnoissani. Satunnaisesti ne ovat myös vieroittaneet minua sosiaalisesta kanssakäynnistä todellisten ihmisten kanssa ja pitäneet nälässä ja väsyneenä yökaudet vain kahvikupillinen seuranani. Kirottakoon nämä saatanat alimpaan helvettiin! Tai kokoomuksen puoluekokoukseen!

Fat-Pie.com. Järkyttävän hienoja animaatioita. Olen katsonut nämä moneen kertaan. Yksin. Pimeinä öinä, tuulen ulvoessa ulkona, osin sisälläkin. Olen hymyillyt.

Magyar Commodore 64 HQ. Unkariksi, mutta kattavin valikoima kuusnepapelejä emulaattoriin ladattavaksi mitä kuvitella saattaa.

Only Solitaire. Musiikkiarvosteluja, pitkiä ja perehtyviä. Eivätkä epäröi sanoa suoraan. Jos olisin lukenut mitään opiskeluuni liittyvää yhtä kiinnostuneena kuin näitä, olisin ollut maisteri jo toissavuonna.

Penny Arcade. Oivallinen nettisarjakuva. Nämä ovat yleensä kaksi kertaa hauskempia siksi, että nykyiset tietokonepelit ovat mielestäni melkoista tuubaa.

Perry Bible Fellowship. Kaikkien aikojen paras strippisarjakuva. Enkä nyt puhu vain nettisarjakuvista.

Slayradio. Himmeän cool nettiradio. Älä vaivaudu, elleivät Commodore 64 -musiikit ole aivopoimuihisi tatuoitu.

Superdickery. Koska mikään ei ole niin hauskaa kuin tahaton hauska. Teräsmies on mulkku.

*

Ehkä tämä vuosi on taas pykälän kivempi.


2.1.06

Iso sorsa ei nuku

Huhuavat etten enää kirjoittaisi. Että visuaalinen maailma olisi viimein saanut vanhan Uguksen kouriinsa ja puristaisi luisine sormineen kuin mätitahnatuubia. Ja vain kuvia tulee ulos, ei sanoja enää, vain... vain jpeggejä...

Ehkä suorin tie.

Ehdollistuminen.

Puista sataa unta.

Tammikuun joka merkinnän yhteydessä ajattelin tarjota näkymän Turusta.