11.9.05

Götterdämmerung

Ah, metsä.

Palailin synnyinseudulleni juuri kun yliopisto on kiihkeimmillään taas alkamassa, ja löysin itseni ikihonkain huojuvasta rämeestä, ämpärini täyttyi suppilovahveroista ja orakkaista, metso kiljaisi vieressä ja sammaleesta löytyi sieneksi luultu puhtaanvalkoinen niskanikama. Tuntui hullulta; täältäkö minä olen kotoisin? Onko kaupunkilaisfasadini vain pakokaasuinen harha, joka murenee muurahaisjalkojen rapseessa sammaleen silmään? Hengitys kiinteytyi nähtäväksi aamunkirpeässä valossa, josta puut siivilöivät viivoja. Metsissä kuuluu ääniä, etenkin vanhoissa. Puut muistavat.

Kuusi vuotta kaupungissa tuntuu pieneltä ajalta siitäkin huolimatta että kadut ja kerrostalot ovat kuin geeniperimää nykyisin. Edeltävät kaksikymmentäkaksi vuotta olivat joka tapauksessa täällä. Se masentavi joskus, vaan ei tänään.

Piti alunperin kirjoittaa siitä, miten turha laitos Yleisradio on, ja miten sen pöyhkeilevän instanssin typerine tv-lupamaksuineen (en maksa, hähä!) ja aneemisine lakon irvikuvineen saisi lakkauttaa pois. Lähtikö taas vähän juttu teilleen, mitä? Alkuperäistä otsikkoa en silti malta vaihtaa.

9.9.05

Nice to meet you, angelcunt, how's your summer been?

Mikäli en muuten tietäisi että olen sairaana niin aamulla herätessä sen tietäisi varmasti siitä, että on taas unessa nähnyt läjäpäin kuolleita eläimiä, yleensä raatotilassa. Tämä on ollut toistuva ilmiö lapsesta asti, ja viime yönä taas: kuume iski (ei ehkä ollut älykästä seistä keskiviikkona pitkiä aikoja sateessa viileässä yöilmassa ilman takkia, mutta se tuntui hyvältä idealta silloin) ja kärsin itseni Turun saaristoon, jossa metsän henget olivat alkaneet teurastaa eläimiä, tehokkaasti vieläpä. Polun varrella oli murskattu karhun pää, näkyi ketun ja mäyrän raatoa puolimädänneessä tilassa, jänikseltä oli viilletty kurkku ja kynsitty silmät. Henget olivat selvästi siirtymässä eläimistä ihmisiin; kyseessä oli Oliver Stonen ohjaama kauhuelokuva, jonka pääosassa olivat siamilaiset kaksospojat ja retkeilevä opiskelijajoukko Unelmien lomittajan johdolla. Heräsin ennen kuin juoni ehti kunnolla käynnistyä.

Sateessa seisoskelu liittyi ainejärjestömme tutustumisbileisiin, joista Joni (jolla muuten uusi himputin näyttävä tyyli, eli siis blogilla, ei Jonilla) eilisessä kirjoituksessaan tarkemmin sanailee. Harva ykkönen (en ole kertaakaan Turussa viettämieni yliopistovuosien aikana kuullut kenenkään käyttävän sanaa "fuksi", ja eilen minulle kerrottiin että se on Helsingissä ihan yleinen ilmaus... luulin, että sitä käytetään enää Akuankassa ja ikivanhoissa Suomi-filmeissä) sinne eksyi, mutta pidimmepä me vanhemmat ihan kivaa keskenämme. Jos nyt sateessa seisominen voidaan kivaksi katsoa, minä voin. Mitä tahansa.

Nyt tukeksin kotona, ja on aikaa tehdä testejä. Jaakobilta löytyi vanha tuttu, eli Ylen Sophia-testi. Pari vuotta sitten sen viimeksi tein, ja tuolloin aatemaailmani vastasi lähinnä Gilles Deleuzea, tuota skitsofreniaa ja radikaalia vapaa-ajattelua höyrypäisesti ajanutta veikeää fransmannia, jonka kirjoituksia yritin sittemmin myös käyttää proseminaarityöni lähdemateriaalina, mutten valitettavasti ymmärtänyt sivuakaan hänen horinoistaan ja jätin ne sittemmin omaan arvoonsa. Nyt tulokseni oli hätkähdyttävästi muuttunut. Poissa on Deleuze, tilalla uudet nimet:

Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Mary Wollstonecraft (1759-1851).

Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:

1. Mary Wollstonecraft 80.0%
2. Wolfgang Fritz Haug 77.0%
3. Carl Gustaf Jung 75.0%

Ajatuksiasi eniten vieroksuu Carl Schmitt 35.0%


Wollstonecraft on ilmeisesti nykyhistorian ensimmäisiä radikaaleja feministejä, ja kas kummaa, myös Mary Shelleyn äiti. Minulle entuudestaan tuntemattoman W.F. Haugin ajatus siitä, että yhteiskuntajärjestelmä pitää ihmisiä henkisessä otteessaan, kuulostaa kieltämättä hyvin tutulta nykyminulta, Jungin jätän kommentoimatta. Kiinnostavia tuloksia kaiken kaikkiaan.

Tee sinäkin filosofitesti jo tänään.

Palaan kuumehoureisiini.

6.9.05

Ne tulevat niin kuin kotihin

Sitä luulee ihminen, että on olemassa perusasioita, joita ei voi kumota, ja sitä toteaa ihminen sittemmin, että kumoaminen on se ainoa perusasia joka loppujen lopuksi on. Kun tässä päivänä muutamana valmistin ranskanperunoita - paistinpannussa, koska näiden ylioppilaskylän yksiöiden varustukseen ei kuulu uunia - sain huomata, että kaapista esiin ottamani suolapurkki kuhisi pieniä hyönteisenkaltaisia olentoja. Käytän termiä "hyönteisenkaltainen", koska sen perusteella mitä olen elävistä olennoista ymmärtänyt, ja tämä on tietysti vain vähäinen määrä tietoa, koska universumi on rajaton, ovat hyönteiset elollisia, ja senkin perusteella mitä tiedän, mikään elollinen ei viihdy suolassa. Suola on elämän vihollinen, ja silti, siellä ne olivat. Katsoin purkin sisältöä lähemmin; se oli mahdollista, sillä olen joskus säilönyt suolan lasipurkkiin, siinä on aikoinaan ollut Pirkka-hillosipuleita, etiketissä on vielä se vanha, nykyistä hienompi Pirkka-logo. Lasin läpi näin olentojen vallanneen koko purkin pinnalta pohjalle asti. Oliko viimekesäinen silloiseen suurempaan asuntooni kohdistunut eliöinvaasio toistumassa? Silloin ne paljastuivat riisihäröiksi, tosin itse kutsun niitä edelleen mieluummin Saatanoiksi viitaten siihen tuhoon ja hengenahdinkoon, jonka ne aiheuttivat levitessään ruokakaappeihin, kaikkiin muihin kaappeihin, jokaisen huoneen jokaisen huonekalun ja maton alle, lopulta jalkalistojen sisään. Nämä eivät olleet riisihäröjä. Nämähän sentään Luojan tähden asuivatkin suolassa! Elivät siellä. Ehkä niillä oli yhteiskunta ja sivilisaatio, ehdin ajatella, ja rasva räiskähteli pannussa, miksi? Putosiko sinne jostain vettä? Liesituulettimesta? Ei sen pitänyt olla mahdollista.

Olennot eivät näyttäneet hyönteisiltä, kun niitä katsoi lähempää. Oikeastaan ne eivät näyttäneet juuri miltään. Ne olivat kidemäisiä, kuin suola itsekin, niistä kasvoi jalkoja, muistin mitä Andrew Crosse oli kirjoittanut selonteossaan vuonna 1837: "Neljä vuorokautta myöhemmin nämä pilkut olivat kasvaneet kaksi kertaa isommiksi ja kustakin oli työntynyt ulospäin kuusi tai kahdeksan ohutta säiettä..."

Suurinpiirtein niillä main hermostuin. Olinko minäkin luonut elämän? Suolapurkkiini? Kuinka säälittävää; en ollut edes tarkoituksella järjestänyt elottomaan aineeseen elämän mahdollistavia olosuhteita, vaikka toisaalta vahingossahan Crossekin hyönteisenkaltaiset olentonsa loi. Vaikka purkkia katsoi lähempää, eivät olennot näyttäneet sen selkeämmin juuri miltään. Ne kuitenkin pitivät ääntä. Hiljaista ja silti selvästi kuultavaa, ne halusivat kommunikoida, erotin toistuvia sarjoja hiljaisia napsahduksia, kuin pieniä kiviä olisi hakattu toisiaan vasten. Pelottavinta oli, että ne kaikki katsoivat minuun, vaikka ei niillä silmiä tietenkään ollut, ja ymmärtäähän sen. Eivät ne voineet olla elollisia olentoja, eikä niillä täten voinut olla silmiä.

Purkki on edelleen ruokakaapissa hellan alla. En ole uskaltanut koskea siihen, öisin kuulen niiden äänet, näen niiden kidevartaloiden ryömivän elämää vieroksuvassa kodissaan ja vaikka suljin kaapin oven, se kuitenkin, kuitenkin liikkuu.

3.9.05

Olet luonani nyt, enää pelkää sua en

Avasin oven ja sieluni käveli ulos. Niin yksinkertaista se on. Kaiken voi jakaa osiin, yhä uudestaan ja uudestaan hajottaa, lopulta kaikki on vain mustaa ja valkoista. Ei ole muuta. Hyvää ja pahaa, joko-tai.

Kerron teille ongelmasta, joka on seurannut minua läpi pienen ikäni ja käynyt pahemmaksi kun vuosia on kertynyt ja hiukset ovat ohenneet. En osaa puhua. Tai tarkemmin: en osaa ajatella, mikä ihmisten kanssa keskustellessa ilmenee juuri siten, etten osaa puhua. Vain kirjoittaessani ajatukseni yhtäkkiä avaavat sotkuisen vyyhtinsä ja muodostavat selkeitä, kristallinkirkkaita linjoja. Vain, eikä tämä ole liioittelua. Jos minulta kysytään, ja aina silloin tällöin kysytään, asioita, joihin pitäisi osata sanoa vastaus ääneen, joudun joka kerta etsimään tieni läpi ryteikköisen juurakon, jossa synapsit rätisevät kuin märkä puu palaessaan. Häkeltyneenä ajatukset törmäilevät toisiinsa ja pirstoutuvat paloiksi. Joskus mietin: kunpa kaikki olisivat mykkiä. Kukaan ei odottaisi lausuttuja sanoja. Voisin kirjoittaa mitä ajattelen. Osaisin keskustella. Onhan tähän tietenkin jo tottunut. Täällä kirjoitetun keskellä kaikki on niin helppoa. Voi rakentaa kirjaimista sanoja, ihan itsekseen ne tulevat. Juuri tällaisina kuin ne päässäkin ovat. Yksi toisensa jälkeen putoavat tarkasti paikoilleen kuin kivet muurissa Ollantaytambon temppelin seinässä.

Ei sillä että valittaisin, uskottehan sen?
Ei sillä että velvoittaisin ketään uskomaan mitään kirjoittamaani, tietenkään, hö.


"Sanaa en sano
en voi kun en voi
on päässäni hiljaista
tahtoisin kiljaista

Voi onneton mikä nyt on
miksi mun suuni on sanaton
mielessä hiljaa sanontaa lainaan
sanaisen arkkuni sisällä vainaan"

(Eppu Normaali / Arkussa vainaan)


1.9.05

All dolled up like Christ
eli "The pretty things are going to Hell"

Kaikkihan tietävät, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Ja jokainenhan muistaa ne hetket jotka ovat oman persoonanmuodostuksen peruspilareita.

Ehkä.

Jotain oli kuitenkin varsin selvästi ilmassa eilen. "Tämä tuntuu pelottavan tutulta", todettiin jossain vaiheessa, enkä voi edes aivan täysin tietää, kuinka tutulta, sillä olin, vaikka fyysiseltä iältäni vanhin, opiskelijana joukon nuorin. Viides vuosi käynnistyi, eikä se siinä paljolta tuntunut, kun ympärillä oli kuudennesta kahdeksanteen vuotensa käynnistäjiä; niinpä, kuin ei kesää olisi lainkaan ollut, kokoontuivat kotimaisen kirjallisuuden vanha(hko)t jäärät jälleen yhteen. Lounas johti kahvihetkeen, Vanhan Portin terassiin, yo-talojen pihalla järjestettyyn piknik-henkiseen tapahtumaan ja lopulta takaisin Porttiin, jossa nurkkapöytämme keskustelut eivät toivottavasti kantautuneet baarissa samaan aikaan olleiden aineemme ekavuotisten korviin tai maineemme oli sitten sitä myöten siinä.

Vaikka väliäkö sillä oikeasti. Huomasin ihan todella tätä kaivanneeni. Voi ystävät kalliit, missä ihmeessä te oikein luurasitte koko kesän? Missä minä? Minne kesä katosi ja missä välissä?

30.8.05

Tämä sivusto ei sisällä Suomen Big Brother -alastonkuvia

Jos mitään voi tämän- ja eilispäivän aikana tänne osuneiden hakutulosten määrästä ja laadusta päätellä, on eilen alkanut joku typerä tv-ohjelma ja siitä on olemassa jotain väsyneitä kuvia verkossa.

Ei täällä mitään kuvia ole. Ette te niitä tarvitse. Sulkekaa se tietokone, sulkekaa televisio, menkää ulos, herätkää pitkästä unesta. Huomaatte olonne heti onnellisemmaksi.

Ihan totta.

29.8.05

Pseudorunollinen akatemiadepressio, eiku...

mania, hysteria, ei tämän näin pidä mennä, elimistöni on katkolla kolmatta päivää sokerikofeiinilla

Olin tänään kahvilla (...) yliopistonmäellä Porista palaavan opiskelijatoverini, jonka kanssa aloitan tutkimusseminaarin, tuon graduun valmistavan projektin hieman reilun viikon päästä ja kas! Kas!

Sain kuulla, että aineopinnot pitäisi olla kaikki tehtynä ennen kuin saa aloitta tutkimusjne.

Vaan kun ne eivät ole, ehei, eivät lähimainkaan. Etkö sinä saatana ole vielä viidennen vuoden opiskelijanakaan tajunnut, että toisinaan voi ottaa selvää asioista opinto-oppaasta, niin, siitä, toisinaan, ehei, en ole. Hatuttaa, mutta toisaalta. Tuli kiva olo siitä miten tunsi itsensä vanhaksi jääräksi joka paikan ollessa täynnä uusia opiskelijoita, ne kerääntyivät laumoiksi yliopistonmäelle tänään, ne kulkivat tuutoreidensa perässä näyttivät nuorilta ja totta puhuen nuorimmat ovatkin tänä vuonna tasan vuosikymmenen itseäni lapsempia. Voi lapsia voi.

Kuin sattuman loikasta törmäsimme oman oppiaineemme tämänvuotiseen tuutoriin, joka oli tuon virkansa tarjoaman vallantunteen humaltama ja polttelimme onnentupakat (emme) siinä kuin äijät. Tennarit, bootsit, nahkakengät, siinä me olimme uusien hämmästeltävänä, tuollaiseksiko täällä tulee, päästäkää meidät pois!

Mutta vain he itse voivat päästää itsensä pois, ehkä osasta heistäkin tulee tuutoreita. Mikä minä olen? Tuumori, perkele, kasvain akatemian persnahassa vuodesta toiseen, minnekään en etene, vain kuiluun, opinnäytteitä on kertynyt sen pohjalle.

Nyt lämpiää paistinpannussa saarioisten lärpäke, juuri muuta kuin kahvia en vielä olekaan tänään sisäistänyt, enkä eilen, näyttö hyppii, kirjaimet, laulaa kuin valas tämä on näh - -

äp

sengg




"Ei elämäni ole mennyt
kuin koulutodistukset
ois voinut viitoittaa

Heräsin ojasta
matto kainalossa,
maton sisällä ei ollut ruumis vaan koulutodistukseni"

(Ahkerat Simpanssit / Sukuelin tuulessa)


26.8.05

Taas kuin siellä

"Hei", hän sanoi.

Minä mietin olinko tehnyt jotain väärää. Ehkä olinkin, vaikka toisaalta olimme määritelleet vääryyden itsestämme ulos; siitä mikä muodosti meidät, kahtena oleminen on joskus vähemmän kuin yksi, vaikkei sattuisi, aina.

"Olen miettinyt", eikä muuta, silmät räpsähtivät yks kaks, kiinni ja pois, minäkin katselin niitä väsyneenä hänen luomiensa lävitse, hän oli siis miettinyt. Mitä tuhlausta. Me olisimme voineet tehdä niin paljon muuta.

En tietenkään halunnut omistaa häntä, mutta olimme olleet olemassa vasta niin vähän aikaa, niin pieni tarina oli vasta kirjoitettu, ja kuu astui puiden latvoista siinä kun hänen jatkavan odottelin, hyvänkin tovin, se siinä vierähtää taisi.

"Että rakastatko?", ja tokihan. Ainakaan en kieltänyt. Ei tuntunut pahalta olla sanomatta mitään, ei viisauksiaan noin vain julki halunnut tuoda, ei vaikkei yleisöä varsinaisesti olisi ollut kuin hän ja kuiske, sade ehkä vain, iltapäiväinen, vielä puista putoava, se oli oksiin jäänyt.

Ja kysymys jäi ilmaan, kiusallisesti. Se ei laskeutunut. Rakastinko, rakastinko, odotin vastausta itseltäni; minun puolestani sitä ei antaisi kukaan, ei hänkään vaikka olisi varmasti halutessaan osannut, minut kuitenkin tiesi. Ajattelin miltä kissat näyttävät nukkuessaan ja helähdin nauruun ja talviaamuisin maailma on pysähtynyt eikä tämän vuoksi liiku.