16.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 10 (Tämä on täysin tietoinen ratkaisu)

Viime viikonlopun aikana Kairajärven rantasaunalla käyneet vandaalit olivat upottaneet uimarannan välittömään läheisyyteen mm. kappaleiksi hajoitetun laiturin, kaksi ilmeisesti moottorisahalla halkaistua soutuvenettä, roskatynnyrin, polkupyörän ja useita muovikassillisia olutpulloja. Tunturi Break -merkkinen mopo löytyi rantasaunan seinän nojalta, ja vapaapalokuntalaiset naarasivat järveä pitkään sunnuntai-iltapäivänä, mutta tuloksetta. Mopon omistajasta jotain tietävää pyydetään ottamaan yhteyttä poliisiin.

15.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 9



Mikään ei sittenkään ollut muuttunut, sen minä ymmärsin pirun selvästi siinä vaiheessa kun kuusen oksat läiskivät kasvojani ja askeleeni takoivat sammaleiseen kallioon yhä nopeammin ja silti ne tuntuivat olevan koko ajan lähempänä, ne jotka olivat melkein päässeet jäljilleni jo kerran aikaisemmin ja jotka olin onnistunut kadottamaan tekemällä elämästäni väritöntä, merkityksetöntä ja huomaamatonta. Jos ei jätä jälkiä, ei kukaan pääse jäljille, niin luulin, mutta mikään ei kestä ikuisesti ja niin oltiin siinä tilanteessa taas. Lenkkarini luistelivat märässä jäkälässä niin että oli ihme etten ollut vielä nyrjäyttänyt nilkkaani, ja sen hirvenpään muotoisen kivenlohkareen päältä tehty hyppy oli ollut pelkkää halua näyttää.

Silti ne tulivat koko ajan perässä, ja vaikkei ollutkaan mitään mahdollisuutta pysähtyä katsomaan, tiesin että lähempänä jatkuvasti. Vaikkei niitä kuullut. Vasta kun alkoi hämärtää huomasi kuinka pitkälle oli juossut, pururadan valot häilyivät jostain puitten paksun mustan varjoseinän takaa ja se tarkoitti ettei järvi ollut enää kaukana. Ja niin minä onnistuin eksyttämään ne, yötä vasten kävelin kotiin pikatien vartta ja ajattelin etteivät ne olleet vielä kertaakaan ihan niin lähellä sentään käyneet.

Silmänräpäyksiä, osa 8

Mitä sinä tekisit tilanteessa jossa nouset kaikuvat portaat kerrostalon C-rapun kolmanteen kerrokseen, avaat hieman eksentrisen tätisi asunnon oven avaimella joka teillä on kotona kaiken varalta ja jolle nyt, kun hän ei ole vastannut puhelimeen pitkään aikaan, on käyttöä, ja löydät asunnon hiljaisena, liikkumattomana, helvetin pahalta haisevana ja pimeänä? Huonekaluja on siirrelty, pöytä on keskellä olohuonetta ja kun kävelet sitä kohti huomaat että jotain on asetettu sille, ja onhan tietysti kesä mutta silti kärpäsiä tuntuu pörräävän pöydän ympärillä liikaa ja sinun sydämesi alkaa ottaa kierroksia. Sinä kosket sormellasi valonkatkaisijaa, ja mitä teet kun valo ei syty? Mielesi tekisi kovasti avata verhot mutta ikkuna on huoneiston toisella puolella ja pöytä on sinun ja sen välissä ja sinä haluaisit nimenomaan katsoa pöydällä olevaa kasaa hieman tarkemmin hieman paremmassa valossa ennen kuin kuljet sen lähelle.

Ja mitä sinä teet kun lattialla on iso lammikko jotain rusehtavaksi kuivunutta, ja kun käytävän ristiveto lyö oven takanasi kiinni sellaisella voimalla että sulkijalihaksesi on hyvin vähällä lakata toimimasta, mitä sitten? Mielessäsi näet koko suvun koolla hautajaisissa, mustiin pukeutuneena muistelemassa tätiä joka oli hirveän mukava vaikka vähän hassahtanut ja tilaisuus on kaksin verroin vaivautuneempi koska kukaan ei halua edes mainita sitä hirvittävää tapaa jolla täti kuoli.

Ja sitten avain kiertyy ovessa hyvin hyvin hitaasti, ohut valojuova leikkaa huoneen pölyistä ilmaa ja veitsi edellä huoneeseen astuu se joka on nylkenyt ja paloitellut sinun isäsi siskon ja sinun silmissäsi pimenee ja taskulampun valokeila osuu kasvoillesi ja täti nauraa kovaan ääneen sinulle että miten sinä kestät tässä hajussa kun hän on tehnyt makkaraa koko aamupäivän, eikä mikään voita kotitekoista makkaraa. Ja mitä sitten kun sinun tekee mielesi tappaa tuo helvetin pipipäinen ämmä, mitä sitten?

14.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 7 (You know you want it)

Kun kunnan ensimmäinen ja melko suurella todennäköisyydellä viimeinen pizzeria avasi ovensa, me mentiin tietysti porukalla sinne nauttimaan avajaisviikonlopun tarjouksesta kaikki pizzat kakskytyhdeksän. Sen kuukauden aikana mitä paikka ehti toimia me käytiin siellä kolmesti ja joka kerta ruoka oli parempaa, mutta eihän se tietenkään sellaisessa paikassa kannattanut ja oltaisiin me sille tyypille voitu kertoa se jo ennen avajaisia. "Lounais-Suomen parhaat pizzat", juupa juu.

Oli aika uskomatonta istua siellä ja katsella liikennettä pääkadulla, joka oli myös kunnan ainoa varsinainen katu. Siinä kulkivat vuodet ohi, meni entinen opettaja, entinen ihastus, entinen kaveri ja muutamia entisiä kollegoita tehtaalta. Vaikka eihän niitä tietenkään saanut ikkunan läpi huomioida. Piti olla viileä ja näyttää siltä kuin eläisi ravintolatodellisuudessa jota ohikulkijat saivat halutessaan ihailla, mutta josta katsoen muuta maailmaa ei ollut. Juha sanoi että normaalisti pizzerian viehätyksestä iso osa tulee joko siitä aidosta italialaishenkisestä sisustuksesta (mitä ei siellä ollut) tai sitten siitä että sai katsella suurkaupungin vilinää syödessään. Homma ei siis hänen näkemyksenä mukaan toiminut. Minä olin toista mieltä, taas. Oli siinä paikassa jokin. Mutta minähän pidänkin kaikesta absurdista.

Silmänräpäyksiä, osa 6

-Vittu kun päätä särkee...
-Mitä tällekin nyt pitäis tehdä?
-Kannetaan tonne ladon taakse, siellä on se patja...
-Tai jätetään tähän.
-Älä nyt taas jaksa.
-Kuulettekste musiikkia? Vai sytyttikö ne sen jo?
-Odota nyt saatana vähän aikaa!
-Ai vittu mun pää, heittäkää hei... onks täällä varjoo jossain?
-Tee nyt mies ittekkin jotain äläkä roiku kun raato...
-Saatana!
-Vitun vittu, jättäkää se siihen! Ne on aloittaneet siellä kokolla jo.
-Ette jätä sitä nyt! Kannetaan se tonne ladon taakse.
-Ens juhannuksena ei sitten kukaan vittupää anna tälle viinaa.

Silmänräpäyksiä, osa 5

Pyörällä kun ajettiin peräkanaa hirveää vauhtia niin me oltiin kaksi liehulettiä, Olli ja minä. Hiukset ehtivät kahdessa vuodessa kasvaa, ja Ollilla oli vielä etumatkaakin siinä jonkin verran. En ollut edes muistanut kuinka hauskaa se saattoi olla, polkea vanha koliseva menopelinsä sellaiseen vauhtiin että sora lenteli ja kurkkua poltti ja vesi tirisi silmistä, enkä ollut sitäkään muistanut että Olli oli edes olemassa, vuosikausia oli taas kulunut ihan ohimennen. Ja silti liian harva asia tuntui muuttuneen. Minä olin taas siellä helvetin tehtaalla ja ruokatunnin ajaksi kun polki kotiin oli tilaisuus elää aina hetken verran. Jostain kumman syystä silloin tunsi itsensä aina lapseksi.

13.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 4

Adrenaliini syöksyi elimistöön sellaisella voimalla että melkein saattoi kuulla sitä pumppaavien rauhasten ylikuumenevan ja leikkaavan kiinni. Toiminta hidastui ja jarrupoljin iskeytyi auton lattiaan hetkeä liian myöhään, kääntyminen oli jo alkanut. Koko maailmankaikkeus tuntui etenevän valaisinpylväiden etäisyyksien mukaan. Perävaunullinen Scania oli neljän pylväänvälin päässä, sitten kolmen, sitten kahden, ja Fiat liikkui eteenpäin sellaisella päättäväisyyden puuskalla ettei ollut vielä koskaan pitkän elämänsä aikana moiseen kyennyt.

Miten se teki sen kylki edellä, se ei hänelle koskaan selvinnyt. Puolentoista pylväänvälin päässä Scanian torvi alkoi soida ja ääni tuli kaukaa, kiersi Fiatin ja yhtyi hänen tiedostamattomaan huutoonsa jossain sen takana. Jalka pumppasi jarrupoljinta ja lumi, jää, loska ja vesi lensivät korkealle viuhkana ja vasta silloin Scanian perävaunu tuli näkyviin aivan käsittämättömässä kulmassa sen kaistan puolella jota Fiatinkin olisi pitänyt kulkea.

Pysäytyskuva oli otettu korkealta, ehkä kolmekymmentä metriä tien yläpuolelta. Hän katsoi sitä, kykeni tarkastelemaan jokaista yksityiskohtaa ja hämmästeli kuvan tarkkaa erottelukykyä. Hän näki Fiatin keulan ja Scanian keulan eikä niiden väliin olisi saanut sopimaan sunnuntain Hesaria. Pysäytyskuvasta näkyi sisään Scanian ohjaamoon, jossa kuljettajan suu oli auki ja silmät pyöreinä. Käsien asennosta päätellen hän käänsi rattia niin rajusti oikealle että vaikka liike puuttui, saattoi sen silti tuntea. Scania oli menossa pellolle vauhdilla. Fiatin kuskinpuolen ovi oli pudonnut toiselta saranaltaan syystä jota kukaan ei koskaan selvittänyt ja vaikka kuva näytti vielä hirvittävän synkältä hän pelastui kuitenkin juuri sen oven ansiosta, joka vajaata sekuntia myöhemmin putosi kokonaan ja jos hän ei olisi unohtanut laittaa turvavyötä sinä aamuna hän olisi kuollut.

Tarkkailtuaan pysäytyskuvaa kauan, ehkä tunnin, puolitoista, hän palasi autoon ja ovi putosi maahan, katosi lumisuihkuun, hän kierähti ulos ja Scanian perävaunun kylki iskeytyi autoon. Asfaltti oli kylmää ja märkää ja harvinaisen kovaa mutta kaiken sen läpi hän ei kyennyt kuin hämmästelemään vanhaa Fiatiaan joka lensi ilmassa hitaasti hän ylitseen, korkealla, kieppuen hiljalleen, iskeytyen joskus paljon myöhemmin kuin pommi takaisin tien pintaan. Scanian perävaunun alla oli tilaa paljon. Se muistutti luolaa joka ensin oli hänen yläpuolellaan, sitten ei enää ollut. Kun se oli ohittanut hänet, oli päivä taas entisellään, juuri siinä rauhallisessa tilassa kuin aina maanantaiaamuisin. Pelto ryskyi kun Scania painui kasaan omaan kiireettömään tahtiinsa ja hän makasi sohjossa selällään antaen talviauringon säteiden hyvin hitaasti sulattaa kasvojaan.

Silmänräpäyksiä, osa 3

-Tänne se johto nyt ja vähän saatanan äkkiä.
-Jos se herää.
-Ei herää, anna tulla nyt. Onko virta päällä?
-Ei vitussa ole.
-No laita se sitten jumalauta päälle!
-Kuolee se siihen...
-Virta päälle nyt saatana!
-Ei tollasta tälliä kukaan kestä...
-Sitä mäkin vähän pelkään.
-Vitun nörtit.