Revin sinut hiuksista pihalle

Kun akateeminen ihminen rakastuu, hän ei ymmärrä rajojaan. Tai ehkä hän ymmärtää ne liiankin tarkasti, lopputulos on joka tapauksessa sama. Hän yrittää muodostaa tilan, jossa tasapainoillaan akateemisen suorittamisen ja pyyteettömän rakkauden välillä, mutta hän epäonnistuu siinä. Akateeminen ihminen ei huomaa, että akateeminen suorittaminen ei ole lainkaan mikään tila; ei ainakaan mikään erityisen tärkeä. Pahinta tämä ongelma on varmaankin humanisteilla, mutta en mene tästä takuuseen koska en tunne juurikaan muunlaisia suoriutujia. Me humanistit olemme aivan erityisessä vaaravyöhykkeessä rakastuessamme. Meidän suoriutumisemme rajat kun jatkuvat tunnetusti täältä naapurigalaksiin ja vähän yli - ja kuitenkin siihen väliin mahtuu enimmäkseen ilmaa. Akateeminen suoriutuja siis rakastuu, ja hän yrittää sovittaa rakkautensa siihen puoli maailmaa täyttävään tyhjyyteen. Seuraa tyylipuhdas epäonnistuminen. Akateemisen ihmisen rajaton suoriutumisen tarve saa rakkauden näyttämään naurettavalta, siitä tulee vapaa-ajan harrastus, kirjatenttien välillä ylläpidetty kahvilanpöytäsuhde. Ja niin käytäntö kohtaa teorian, valitettavasti tuhoisin seurauksin.

Vaikka toisaalta. Kun akateeminen ihminen sitten lopulta jättää vapisevin käsin gradunsa professorin pöydälle, hänen todellisuudensa rajat kutistuvat toiseksi ihoksi hänen itsensä ympärille. Yhtäkkiä hän kaipaa tilaa. Silloin kelpaa rakastua. Siihen on yhtäkkiä aikaa; ne loputtomat pimeät tukikuukaudet ovat takana ja KELAn huomautukset ovat menneet, vain pimeys ja yksinäisyys jääneet. Saadessaan itselleen opinahjonsa taholta tittelin akateeminen suoriutuja on lakannut olemasta suorituja, enimmäkseen hän on lakannut olemasta akateeminenkin. Enää hän vain on. Hänellä on aikaa rakastua; hänellä on jopa tarve siihen. Mutta kuka sellaiseen työttömään luuseriin päin edes vilkaisisi?

Born boring

Kun jonkin puolisuunnikkaan muotoisen savipellon laskuojasta nousee minunlaiseni varjomainen hahmo kuivia heinänkorsia hiuksissaan, ei ollenkaan ihmetytä se, että harva kiinnostuu. Minä olen juuri se tyyppi, joka kuivaa silmälasejaan sateessa rikkirispaantuneen ruutupaidan reunaan. Ei meidän lakeuksilla kasva kiinnostavia ihmisiä, ei ainakaan jos sattuu olemaan vakaumuksellisen päätöksen tehnyt elämäntapataiteilija, jolta puuttuu paitsi elämä, myös tavat ja taide. Niiden, jotka eivät ole tahtoneet tulla elämää suuremmiksi, on helpompaa olla merkityksellisiä. Heidän, joiden katsotaan yrittävän olla muita parempia, on äärimmäisen vaikeaa olla tulematta juuri siksi, vaikka he harvoin sitä todella haluavat; niin vain luullaan. On se kumma miten joskus voidaan ymmärtää väärin, ja downright masentavaa se, että vasta vuosien jälkeen huomaa kaikkien niiden kusipäiden sittenkin olleen oikeassa, joiden vuoksi on iltapimeällä puinut nyrkkiä ja tiristänyt kyyneltä silmäkulmasta. Silloin kyllä melkein lipsahtaa huulilta että ai perhana. Ehkä he yrittivät sittenkin vain vihjata minulle jotain.

Yllä oleva tekstintynkä koostuu pelkistä yleistyksistä, eikä sen sisältämistä viittauksista kohdistu todellisiin ihmisiin kuin korkeintaan joka kolmas.

Luulen, että vielä lokakuun alussakin tänä vuonna voin todeta: "Maaliskuun kahdeskymmenesensimmäinen oli vuoden 2004 syyskuisin päivä."

Havainnoi

Kun arkipäivän katkaisee sattumus jollaista ei ole arvannut odottaa, joutuu arvioimaan tilanteensa uudelleen. Päivä on vaihtanut peruuttamattomasti suuntaa. Puhutaan tapahtumasta, joka on koskettanut kaikkia. Kansa havainnoi. Ja hiljalleen leviää niiden määrä jotka ovat kuulleet sattumuksesta, viimeisetkin vähän ennen auringon laskua. Ja yön tullen tilanne on muuttunut; ajatellaan että ollaan erilaisessa tilanteessa kuin aamulla, jolloin sattumus oli vain sen kohdanneiden tiedossa. Yksilö yrittää nukahtaa, jäsentää mielessään tapahtunutta ja konstruoi itselleen varmuuden siitä, että loppujen lopuksi juuri häntä ei ole koskettanut mikään. Hän, yksilö, on jäänyt todellisuudessa sattumuksen vaikutusalueen ulkopuolelle. Yksilö nukahtaa ja aloittaa seuraavan päivän myöntämällä että maailma pyörii edelleen. Mikä sen koskaan pysäyttäisi? Ei sellaista sattumusta ole. Sehän siinä kai surullisinta on.

Olin kotona, se ovikello vain ei toiminut

Hämmästyttävä väsymys iski, kuten se torstai-iltaisin usein iskee, eivätkä edes kahvi, lakritsi ja Pirkka Sirkus-cookie kyenneet estämään minua olemasta suoriutumatta suunnittelemastani siivousprojektista. Jotain oli tehtävä. Miehekkäin elkein tartuin tietokoneeseen ja tein jotain jota on jo pidempään pitänyt. Unohdin oman Päivän pamaukseni ja tutustuin tuhtiin määrään aiemmin enimmäkseen vieraaksi jääneitä blogeja satunnaisotannalla. Luin sairaalakäynneistä, kannanotoista naistenpäivään, baarinovisattumuksista, elokuvista, kevään tulosta, pääsykoeahdistuksesta, talvilomasta, päivänpolitiikasta. Karttuuko tieto ympäröivästä todellisuudesta blogien kautta? Onko ympäröivää todellisuutta? Ja miten tämä vaikuttaa omaan tiedostamiseeni sijainnistani suomalaisessa blogiyhteisössä? Muut kirjoittajat tunnen ohikulkevina kosketuksina, kuten tuntevat ne jotka asuvat Neptunuksen syvissä vesissä Johanna Sinisalon novellissa Yövesi. Ja meilläpäin liikkuu pelkkiä kylmiä virtauksia, niinpä niin.

Olo on silti harhainen. Kuin olisi kuunnellut keskusteluja baarin pöydistä, eikä kuitenkaan ole saanut todellista kontaktia kehenkään. Palaa yksin kotiin hiljaisia katuja ja miettii niitä ihmisiä. Että mitäköhän niille nyt kuuluu. Kaikille niille kansalaiskommentaattoreille, arkipäivän ajattelijoille. Ja niille muutamille kajahtaneille neroille jotka eivät ole tästä maailmasta, siellä baarin pimeässäkin sen näki.

Mikä ei kuulu joukkoon? A) Ystävät B) Menestys C) Vaikutusvalta

Ihan järjettömän hienoa toisinaan vain tietää ettei ole ainoa joka kirjoittaa samoin kuin ajattelee, ja päinvastoin.





"Sitä toivoo että piuhojen päällä eivät ihmiset tänään tanssisi..."

(Absoluuttinen Nollapiste: Hyviä muistoja, huomenna suihkuun)

Sattuipa hassusti matkalla taivaaseen

Ei siinä mitään sen kummempaa ollut. Talotkin näyttivät tasaisen harmailta vielä siinä vaiheessa kun hitaasti raahautui ylös sängystä ja kuunteli nivelten pauketta. Vanhus ei ole koskaan yksin, vai miten se sanonta kuului. Mutta sitten huomasi että joen vastarannalla tanssittiin. Niin kauas ei nähnyt hyvin, koivukin kasvoi liian lähellä ikkunaa ja peitti näkyvyyden, mutta kuitenkin oli selvää että siellä mitä oli jo vuosikaudet pitänyt tyhjänpäiväisenä joutomaana oli menossa jotain joka oli saanut monet ihmiset onnelliseksi. Sitten sattui vilkaisemaan kelloa, jonka ruosteinen heiluri nakutti epätahtia seinällä. Aamu oli pidemmällä kuin olisi pitänyt.

Eikä siinä loppujen lopuksi ollut mitään sen kummempaa missään vaiheessa. Vilkaisi kalenteria, ja viimeinen luento oli mennyt. Tenttipäivää ei ollut merkitty, eikä sillä, tuskin siellä olisi tullut käytyä. Vielä siinä vaiheessa kun rintaa alkoi pakottaa tunsi että tekeillä on jotain aivan ihmeellistä sinä aamuna ja lopulta se sana valui esiin, se mitä oli huomaamattaan etsinyt tietoisuutensa perukoilla. Kevät. Nyt se tosiaan...

Eivätkä ne olleet ihmisiä jotka tanssivat siellä joen vastarannalla, heinikko siellä vain aaltoili tai ehkä, me emme todella voi tietää sitä, myös jokin sellainen jonka saattoi nähdä vain koska oli jo hitaasti jättämässä tämän todellisuuden. Kevät, sanoi, ja otsa kopsahti ikkunaan ja suljetut silmät näkivät kaistaleen taivasta ennen kuin poski painui lattiaan, hitaasti, kuin tyynyyn.

Varjoja kuvaruudulla

Tänään se tuli todistetuksi, että näytän videoituna yhdistelmältä Ville Valoa (jalat), Arvi Lindiä (kädet & keskivartalo) ja neuroottista zombia (pää). Saattaisin siis olla tyrmäävän tehokas haudasta nousseena teinejä villitsevänä eläkeläisuutistenlukijana. Missä on minunlaiseni mahdollisuus toteuttaa itseään? Miksi tuosta hemmetin telkkarista ei koskaan näy muuta kuin Päivien viemää? Miten pidetään pieneläinyhdistykselle puhe kissanhankkimisessa huomioon otettavista asioista?

Nämä kaikki liittyvät oikeasti toisiinsa.

Sitä tutustuu uusiin ihmisiin jotka ovat mukavia ja sitten yhtäkkiä ei enää ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Sen ajatteleminen saa surulliseksi.

Hualar'

Täytyypä tunnustaa että on yksi asia (no oikeastaan monta - mutta tämä kirjoitus käsittelee vain yhtä) joka tässä yliopistomaailmassa on totisesti ärsyttänyt. Se on tuo haalarien käyttö. Kun esimerkiksi vappuna tai laskiaisena lähdetään kaduille bilettämään kunnon humalassa niin pitää olla yllä haalari. Aivan. Se on rasittavaa. Yritän olla puuttumatta siihen, että tuollaisen hoilottavat haalarilaumat näyttävät itse asiassa melkoisen tyhmiltä, minua kun on siinä aina enemmän kiusannut se, että haalarihan on tunnetusti asu, jota käytetään monenlaisissa fyysistä uurastusta vaativissa työpaikoissa. Se, että akateemista uraa itselleen pohjustavat opiskelijat pukeutuvat tällaisiin duunarihaalareihin vain silloin kun on tarkotus vetää ahterit olalle tuntuu, no, melko suoralta vittuilulta. Että ähäs, kattokaas meitä, näytetään ihan duunareilta. Olen ollut aikanani tehdastyössä, jossa joka aamu kello seitsemän kiskaisin ylleni sellaisen haalarin. Ei se mitään riemujuhlaa ollut. Palkka sentään juoksi, tosin sekin nousi kun siirryin kirjaston tiskin taakse. Siitä olen kuitenkin ollut onnellinen että vaikka kovin monet haalareihin katsovat viisaaksi sonnustautuakin, niin me kirjallisuudenopiskelijat emme - ainakaan täällä Turussa - ole sanottavammin asiasta innostuneet. Ei niitä meidän yllä näe. Ja löytyy haalareihin kriittisesti suuntautuvia muualtakin; ainakin elävästi on jäänyt mieleen toissavuonna Jyväskylässä näkemäni sikäläisen taidehistorian ainejärjestön tulevia bileitä mainostanut juliste, jossa luki: "Sisäänpääsy ilman haalareita 2 euroa. Haalarien kanssa 20 euroa." Juuri tätä mieltä olen haalareista minäkin, vakaasti.

Otanta

"Nostapa poika toi kassi nuoremmakses mulle."
"Anteeks?"
"Anna nyt se kassi tänne. Onko sulla huono kuulo, mitä?"
"Mitäköhän kassia te nyt tarkoitatte?"
"Olet sää saatanan näsäviisas."

*

"Päivää."
"Örghm."
"Vieläköhän renkaanpaikkauspakkauksia nykyään on myynnissä?"
"No tossa niitä on. Miksei olis?"
"No ei, kun ajattelin vaan että -"
"Mää oon kuule pyöriin vaihtanut renkaita ennen kun sää olit syntynykkää."
"No jos minä sitten -"
"Taidat olla kaupunkilaisia?"
"Näkemiin kiitos."

*

"Anteeks, pääsisköhän tästä ohi?"
"Kato, sieltä tullaankin niin kiireellä että täytyy oikein ihmisiä töniä."
"Se on nykyään niin ihmeelliseks menny."
"Niin anteeks vaan rouvat."
"..."
"..."
"Että ohi pitäis päästä, joo'o, kyllähän mää tässä koko päivänkin voin odotella."
"..."
"Jumalaton!"

*

"Mitä kautta tää bussi mahtaa ajaa?"
"Hö, samaa kun ennenki."
"No, enpä ole ennen tällä kulkenut."
"Sitä kannattas ottaa vähän asioista selvää ennen ku tarttee alkaa kyseleen."
"Okei, liftaan."

*

On aina mukava käydä kotikonnuilla.