18.3.04

Sattuipa hassusti matkalla taivaaseen

Ei siinä mitään sen kummempaa ollut. Talotkin näyttivät tasaisen harmailta vielä siinä vaiheessa kun hitaasti raahautui ylös sängystä ja kuunteli nivelten pauketta. Vanhus ei ole koskaan yksin, vai miten se sanonta kuului. Mutta sitten huomasi että joen vastarannalla tanssittiin. Niin kauas ei nähnyt hyvin, koivukin kasvoi liian lähellä ikkunaa ja peitti näkyvyyden, mutta kuitenkin oli selvää että siellä mitä oli jo vuosikaudet pitänyt tyhjänpäiväisenä joutomaana oli menossa jotain joka oli saanut monet ihmiset onnelliseksi. Sitten sattui vilkaisemaan kelloa, jonka ruosteinen heiluri nakutti epätahtia seinällä. Aamu oli pidemmällä kuin olisi pitänyt.

Eikä siinä loppujen lopuksi ollut mitään sen kummempaa missään vaiheessa. Vilkaisi kalenteria, ja viimeinen luento oli mennyt. Tenttipäivää ei ollut merkitty, eikä sillä, tuskin siellä olisi tullut käytyä. Vielä siinä vaiheessa kun rintaa alkoi pakottaa tunsi että tekeillä on jotain aivan ihmeellistä sinä aamuna ja lopulta se sana valui esiin, se mitä oli huomaamattaan etsinyt tietoisuutensa perukoilla. Kevät. Nyt se tosiaan...

Eivätkä ne olleet ihmisiä jotka tanssivat siellä joen vastarannalla, heinikko siellä vain aaltoili tai ehkä, me emme todella voi tietää sitä, myös jokin sellainen jonka saattoi nähdä vain koska oli jo hitaasti jättämässä tämän todellisuuden. Kevät, sanoi, ja otsa kopsahti ikkunaan ja suljetut silmät näkivät kaistaleen taivasta ennen kuin poski painui lattiaan, hitaasti, kuin tyynyyn.


Ei kommentteja: