Ei tule elämästä valmiimpaa

Matalalla tänään: paine ja mieli. Maa vetää pilviä puoleensa.

Aikaisin huomenna pitäisi löytää Helsingin Kalasatamaan, mukana pino esitäytettyjä lomakkeita. Vielä kuukausi sitten olisin voinut kävellä, mutta näillä ilmoilla ei paljon joukkoliikennettä vältellä.

Ikkunaa pitkin valuvia pisaroita katsellessa poistan itsessäni kasvavia karvoja hitaasti, meditatiivisesti. Niiden alla iho muistaa vielä kesän. Hehkun lämpöä viileään keittiööni.

Verkossa haastatellaan kirjailijaa.

Hän näyttää hetki hetkeltä ahdistuneemmalta, kameran huono resoluutio ei estä hänen otsalleen kertyviä hikihelmiä näkymästä.

Viikon eläin

Vainoharhiainen (Hatusa foliosa). Vihaa rock-otuksia ja hyvinvointia. Leviää uskonnon ja muun matalamielen avulla, viihtyy erityisen hyvin tahmeissa verkoissa. Pitää mölisevää ääntä, ei talvehdi, hakeutuu laumoihin vaikka väkisin. Katkera. Tappava. Valitettavan yleinen.

Päivä päivältä

Kirjaston fluorisoivassa valossa kaikki näyttivät sairailta, itse rakennus rikospaikalta.

Lippusiimalla oli estetty kulku portaisiin, huoneisiin, käytäviin. Henkilökunta luimisteli nurkissa, suojavarusteihin kadonneet kansalaiset hoitivat asiansa automaatteja käyttäen.

Tunsin raivostuttavan selvästi etten ollut tyhjä taulu vaikka halusin.

Että voisi nollata tilanteen, rebootata, olla tabula rasa.

Labra-satua.

Poikuuden menettäminen on helppoa. Mutta miten pääsee eroon mieheydestä?

Häpeä ja paine

Teekkaribileissä juotetaan naisia humalaan ja pakotetaan sekasaunaan.

Omat opiskeluvuoteni menivät humanistiporukassa,

joka oli yleiseen yliopistomaailmaan suhteutettuna valveutunut.

Vain yhden alastomuuteen velvoittavan biletilanteen muistan:

ekavuotiset vastaan vanhat; kummankin joukkueen vaatteita laitettiin lattialle jonoksi; pidemmän aikaansaanut voitti; pidemmän sai aikaan enemmän riisuutumalla.

En osallistunut itse, olin niin monennen vuoden

opiskelija jo silloin ettei tehnyt

mieli ryhtyä leikkimään.

Ei ole jäänyt mieleen painostettiinko ketään osallistumaan.

Join paikan päällä pari mukia boolia ja poistuin kun kisailijakansa alkoi olla alusvaatteissaan.

*

Tuomalla tällaiset käytännöt julkisuuteen on toivoa

että ne poistuisivat, mutta todellisuudessa

ne vain siirtyvät toisaalle.

Jonnekin minne julkinen katse ei vielä yllä.

Maskimaa

Kävellessäni tänään kauppaan satoi hetken lunta. Sitä kesti korttelinvälin,

kinokseksi se ei jaksanut kertyä,

vaihtui vedeksi pian.

Kaupan portailla kaivoin laukustani maskin. Painelin sen rautalangan nenänvarteen tiukasti kiinni. Astuin sisään desinfioinnilta tuoksuvaan eteiseen.

Askeleeni kopsahtelivat kaikuvassa hallissa. 

Vihannesten kiiltäviltä pinnoilta heijastui kasvonsa peittäneitä ihmisiä, leipäpussit rapisivat. Soi hiljainen musiikki, nuori suomeksi laulava nainen, en tunne moderneja artisteja.

Kassajonossa pidettiin turvavälejä. Olin jonon seitsemäs, kaukana karkkien keskellä. Neljännen ja viidennen asiakkaan väliin kiilasi mummo täyteen lastattuine kärryineen.

Hänellä ei ollut maskia. Kukaan ei protestoinut, mummoa väistettiin.

Vuorollani hymyilin kassapojalle, hän ei nähnyt sitä. Ulkona riisuin maskin, käyttökerta oli ollut neljäs, joten heitin sen roskikseen.

Saatoin hengittää vapaasti. Taivaalta tuiski taas lunta,

en kaivannut kesää,

en ainakaan

myönnä.

Juonteisiisikin

Pakkasessa raitiovaunujen

kolina on terävämpi ja niiden ikkunoista

näkyvien työmatkalaisten kaulat nuokkuvat

syvemmällä mutkalla kuin 

vielä viikko sitten

Pysäkillä hehkuu tupakoiden rakovalkea

ja ilmeet katoavat maskeihin kun kyyti lopulta saapuu

Minä nousee kyytiin

Katselen vaunun jatkavan matkaansa, se kirskuu kulman taakse

kunnes ääntäkään

ei enää lopulta kuulu

Olen pysäkillä yksin

Keltaiset kumisaappaani heijastuvat kadun mustasta jäästä,

palaan kotiin ja kietoudun villapuseroon jonka olen saanut lahjaksi kaksi elämää sitten

Tuskin havaittava muutos

Kuka muka bloggaa seitsemäntoista vuotta yhteen menoon? Sellaisesta kilahtaa. Tai jos ei, niin vähintäänkin alkaa toistaa itseään. Ja sellaisesta kilahtaa.

Nämä olivat speksit kun Uguksen kanssa kahviteltiin muutama viikko sitten. Hän ilmoitti etsineensä blogilleen jatkajaa. Mille niistä, kysyin, ja kyllä nauratti.

"Silmikselle", Ugus vastasi. Siihen se hymy sitten hyytyikin. Aloimme suunnitella vallanvaihtoa tosissamme.

Lähdettiin siltä pohjalta että vältettäisiin kliseitä, ja otettaisiin päivä kerrallaan. Keitin toisen pannullisen kahvia, Ugus oli jo aamulla käynyt ostamassa kivijalasta pullan, "Isoäidin pitkon", mikä syystä tai toisesta huvitti minua. Tunsin hänen katseensa selässäni kun lapioin puruja keittimeen. Tiesin miten hän arvioi minua, ja ymmärsin epäluulon. Olin aika epävarma itsekin, siis olen. Mutta näillä mennään.

Lopun iltaa juttelimme vähän kaikesta muusta. Ei blogi sitten kuitenkaan ole niin kiinnostava aihe, että siitä seitsemäntoista vuoden jälkeenkään riittäisi tarinanjuurta varttia pidemmäksi. Hiljaisuus laskeutui lopulta, keskityin täyttämään sähköyhtiön asiakaslehden ristikkoa, Ugus raapusti vanhan kirjekuoren taakse Lainapeitteen mainoskynällä luonnostelman, jonka jätti kesken kun kysyin mitä hän kirjoittaa. Hän ojensi lapun minulle.

"Jotain tällaista", Ugus sanoi. "Siis jos siihen ensimmäiseen päivitykseen sitten laittaisit."

Lappuun oli hahmoteltu erilaisia muistikuvia seitsemäntoista vuoden ajalta. Pari ensimmäistä luettuani rutistin paperin palloksi ja kurkotin pudottamaan sen roskikseen. Ugus hymyili. Tiesin hänen juuri tätä minulta odottaneenkin.

Se siitä. Enää on jäljellä esittelyt. Minua saa kutsua nimellä Susan ja asetun taloksi tänne ainakin siksi aikaa että Ugus saa asiansa järjestykseen. Saattaapi siinä vähän kestää.

Minä ja maski, jotta muistaisimme vuoden 2020 sellaisena kuin se on ollut.
Kuvan otti Ugus.

Solujen mekaaninen liike

Polku oli vielä lämmin. Jos laskeutui polvilleen ja painoi kämmenet ruohomättäiden välistä näkyvään hiekkaan, saattoi tuntea maan sykkivän. Kasvillisuuden seassa kasvoi ohuita väreileviä karvoja. Hän ravisti päätään. Ilta oli pitkällä, aurinko laskemassa läheisen niityn takana kasvavien puiden nivelistöön. Pöllöjen vaikerrus kantautui metsän taipeista. Polku värähti, jossain kauempana avautui huokosia. Selän takana vankilan valonheittimet syttyivät ja piirsivät hänen varjonsa pitkänä kalpeanpunakkaan maan pintaan. Hälytys kajahti, ääni sai pöllöt vaikenemaan. Pako oli havaittu.

Kun hän säpsähtäen avasi silmänsä, aikaa oli kulunut, mutta oli mahdoton sanoa kuinka paljon. Täysikuun rokonarpinen pinta hehkui taivaalla. Hän oli käpertynyt rinteestä kasvavien luisten raajojen juureen. Niiden pinta oli arpinen ja rujo, siellä täällä kasvoi jäkälää, syksyn viimeiset hyttyset olivat käyneet ruokailemassa itsensä kylläisiksi; raajoja peitti punaisten paukamien suma. Kankeasti hän nousi seisaalle, muttei tunnistanut paikkaa. Vankilaa ei näkynyt, kuu oli ainoa valo, linnutkaan eivät enää äännelleet. Hän lähetti Ugukselle ajatuksen ja kiitti tätä kaikista kuluneista vuosista. Maa nousi ja laski hitaan hengityksen tahtiin. Hän astui syvänsinisen laskimosuonen yli ja jatkoi matkaa pohjoista kohti. Vanhan vankilan valot oli varmasti sammutettu pysyvästi. He olivat kaikki poissa. Mitä nyt tapahtuisi, sitä ei kukaan vielä tiennyt. Juuri sen vuoksi teki mieli jatkaa.