La torre esta en llamas

Sen jälkeen kun maailma loppui vuonna 2012, olen ottanut tavaksi merkitä muistiin niitä virheitä, joita esiintyy simulaatiossa jossa olemme sen jälkeen eläneet. Muutaman ensimmäisen vuoden ajan se oli helppoa; sellaiset vielä normaalin rajoissa olevat jutut kuin uhittelevat Suomen ilmatilan loukkaukset ja  yhtäkkiä tyhjästä esiin noussut terroristijärjestö Lähi-idässä olivat niitä ensimmäisiä. Liian selkeitä ja nopeita muutoksia status quoon, joka oli jos ei nyt pysynyt muuttumattomana, niin kuitenkin etenemässä tietyn logiikan mukaan. Simulaatio on toiminut monin osin mainiosti, mutta jonnekin sen asetuksiin on jäänyt virhe, jonka myötä epätodennäköiset tapahtumat ovat alkaneet esiintyä yhä useammin ja useammin. Pandemia on yksi esimerkki monista; virheellisten tapahtumien skaala tuntuu kasvavan tiheydenkin kasvaessa.

Vuonna 2012 CERNissä onnistuttiin ensi kertaa vahvistamaan Higgsin bosonin olemassaolo. Tämä on hiukkanen, josta Stephen Hawking ehti varoittaa; hänen mukaansa sen käsittelyssä oli akuutti vaara maailman loppumiseen sellaisena kuin olemme sen tunteneet. Oletan että juuri näin kävi. Tuho on todennäköisesti ollut välähdyksenomainen, ikään kuin kytkimen kääntö: meidän universumimme on ensin ollut, sitten enää ei. Simulaatio on käynnistynyt pian sen jälkeen kun siihen mennessä meille tutuksi käynyt todellisuutemme lakkasi olemasta.

Muistan keskustelleeni vuonna 2012 maailman ylle laskeutuneen epämääräisen, ahdistavan uhan tunnusta tuon vuoden kesällä Korjaamon terassilla Taka-Töölössä ystäväni Nuutisen isännän kanssa. Ihmettelimme miten niin tasapainoiselta niin pitkään tuntunut todellisuus oli yhtäkkiä ottanut kummallisen syöksykierteen. Uutiset olivat muuttuneet ahdistavaksi raportoinniksi väkivallasta ja kasvavista levottomuuksista. Kaikilla elämän osa-alueilla oli alkanut matka kohti epävarmuutta. Simulaatio lienee ollut tuolloin hyvin tuore. Se asensi vielä itseään, mutta siihen pesiytyneet virheet jäivät.

Nyt tämäkin maailma on päättymässä. En ole varma monesko simulaatio on se joka seuraavaksi käynnistyy, mutta toivon että tämänhetkisen virheistä on otettu opiksi. Joka tapauksessa matka jatkuu. Aina on seuraava todellisuus. Joskus, ehkä, parempi.

It's a rough life being a polypore

Viime syksynä kun olisi saanut tietää, että viettää marraskuussa 2020 iltapäivää kotona keittelemässä maskeja, olisi varmaan alkanut jännittyneenä odottaa että mitähän outoa vuosi tuokaan tullessaan. Pääasiassa ihan positiivisia juttuja kohdalleni, mitä aina välillä vähän nolottaa ääneen sanoa, kun vuosi on tainnut enemmistöllä olla vähän kämäinen. Mutta kyse on vain perspektiiveistä lopulta.

No, Jura-merkkinen kahvikoneeni hajosi keväällä, joten ei tämä pelkkää nousua ole ollut. Korjaus olisi sitä luokkaa hintava, että olen vanhalla Philipsillä keitellyt sumppini sittemmin. Ja Ikea-mutteripannulla, jonka toissajouluna sain. Sen verran hifistelijää minussa silti vielä on, että alle viiden euron kahvipaketteihin päin en vilkaisekaan. Viikossa menee keskimäärin puoli kiloa, vähän enempi jos käy vieraita. Onneksi heitä sentään jonkin verran vielä on. Tai tuttujahan nuo enimmäkseen.

Lokakuun alussa täällä mainitsemani hissiremontti venyi suunnitellusta puolestatoista kuukaudesta melkein kahteen ja puoleen (remonttifirman tiedotteissaan antamat syyt olivat 1. "vaikeudet" ja 2. "lisätyö", jotka kumpikin lienivät vain kiertoilmaisuja sille, että ties mistä tänne laivattujen duunarien työluvat loppuivat ja piti saada uutta väkeä, mikä vähän kesti), joten jalkalihakset ovat mukavasti kasvaneet, kun pelkkä roskapussin vieminen on vaatinut kuuden kerroksen ravaamista alas ja ylös. Nyt sitten taas laiskistun. Pidän peukkua että uutuuttaan kiiltävässä hississä on pahoja valuvikoja ja se joudutaan poistamaan käytöstä vielä pitkäksi aikaa.

Kävelin tänään Kamppiin ostoksille, matkalla kolme henkilöä kävi iholle rahaa kinuten. Yksi tarjoutui tulemaan kanssani automaatille että voin nostaa. Toinen valitti seisseensä neljä tuntia siinä kulmassa eikä perkele kukaan auta. Se on kuulkaa semmoista kaupungissa, teki mieleni sanoa, minkä annoin sitten olla. Harpoin himaan. Tuli taas mieleen miksi on ihan kiva ettei tarvi poistua pahemmin enää kotoa.

Plight of the humblebee

1. Kävin eilen kolmessa eri kirjastossa. Yliopistolla vain henkilökunnalla oli hengityssuojain kun taas kansa kulki ilman, kaupunginkirjastossa päinvastoin. SKS:n kirjastossa en nähnyt ristin sielua (myönnettävä tosin on, etten tiedä miltä sellainen näyttää), joten käyttäjädata jäi vajaaksi. Itse pukeudun nykyään suojaimeen julkisissa sisätiloissa piipahtaessani, vaikka hengittäminen pahasti työlästyykin. Mutta teenpä vaikutuksen, kun lähestyn maski naamalla vaikeasti hinkuen.

2. Henkkamaukan kynsilakkavalikoima on yllättävän hyvä. Valitsin värikseni sävyn nimeltä "You say tomato". Siinä räiskyvät mielleyhtymät. Ensimmäistä kertaa ihmisikään peilissä ei näy kokonaan vieras olento.

3. Kun hissiremontti jatkuu nyt kolmatta viikkoa (ja vissiin vielä toiset kolme), huomaa että pikainen roskapussin vientikin tuntuu jaloissa, terv. nimim. "Kuudes kerros". Alaspäin olen toki aina kulkenut portaita. Jos muuten jotain tästä pian kymmenen vuotta kotiosoitteenani olleesta talosta jään kaipaamaan, niin se on sateen ropina; asuntoni on vinttikerroksesta aikoinaan asunnoksi muutettu, eikä yläpuolella ole kuin peltikatto ja Taka-Töölön taivas.

3,5: Peltikatto ja Taka-Töölön taivas on myös tulevan lavatanssibändini nimi. Tai runokokoelmani otsikko. Tai molempia.

4. En ole koskaan tilannut ruokaa kotiin, mutta jos silmää räpäyttämättä ottaisin vastaan minulle Wolt-lähettien kantamat ateriat, söisin hyvin noin kerran kuussa. Epäilen tähän syyksi sen, että asunnon numeroni on sama kuin talon numero kadulla. Mutta lieneekö tällainen erehtyily kovinkin yleistä alalla? Korona-aikoina on lisäksi yleistynyt tapa jättää ruoka oven taakse odottamaan ottajaansa ilman kohtaamista. Jos hissi olisi toiminut, olisin toissaviikolla saanut pizzan ja ison pullon limpsaa, mutta ehdin vielä nähdä lähetin selän hänen poistuessaan paikalta. Ensi kerralla otan mitä tuodaan enkä enää oikaise. Ehkä aloitan arvostelublogin. "Tilaamatta saadut Wolt-lähetykset".

5. Olen viimeksi käynyt uimassa vuonna 2014. Tarkoittaako se, että jos ensi kesänä käyn esim. kolmesti, on vielä neljä talviturkkia heittämättä sinä vuonna? Phuh.

6. Viitisen vuotta sitten minulla oli hyllyssä pieni osasto kirjoille, joiden kirjoittajan tunsin henkilökohtaisesti. Tuntuivat erikoisilta sellaiset. Nyt niitä on niin pirusti, ja lisää pukkaa, tänä vuonna varmaankin enemmän kuin koskaan. Toistakymmentä lähipiiristä ponnistavaa teosta on tänä vuonna jo tullut painosta ja syksyyn taitaa vielä pari mahtua. Phuh.

7. Olen aina inhonnut viherkasveja sisällä. (pidän kasveista, kunhan ne pysyvät luonnossa) Mutta nyt ikkunalaudallani on kaksi kivaa mehikasvia. Annoin niille nimiksi Eka ja Veka. En povaa niille pitkää ikää, mutta suht häiritsemättömiä ovat toistaiseksi.

Huvimajahelvetti

Ne sanoi että maski tai mäkeen. Mä siihen sitten että älä ala. Tarrasin rinnuksistakin. Se katto pahasti, mut kävi ilmi että sillä välin joku oli soittanu kai kytät. Kuulin sireenin ja  lähdin kiitään. Tai myönnetään et mut pikemminki laitettiin kiitään. Niskaperseotteella ovesta pihalle, ja samalla kun siihen kaarsi sinivalkosta autoo, otin leukaosumaa kadunpintaan ja asfaltti veti tatskaa rullalle ennenku tajusin missä mentiin. Autosta lappas karpaasia pihalle. Potkasin yhtä nilkkaan. Makasin keskellä katua, huomasin siitä että alko elämä viliseen silmissä kun bussin keula oli aboutisti kahden metrin päässä. No se kuski oli aika skarppi ja ehti väistää, mut kyl se jyräs postilaatikon ja pari potkulautaa. Potkijoineen. Torvet soi. Mä lähin siitä sit taas meneen. Pisti keuhkoon, mut se oli ehkä vaan hyvä, tiesi että henki vielä kulkee. Suuntasin puistoon, mikä oli ehkä vikatikki. Siellä oli joku turistilauma, köpötteleviä itämaisen näkösiä ikäloppuja naamarit naamalla ja käsidesi haisi tai kusi. Ne katto mua niin että silmät pyöristy, ehkä pysyvästi. Joku kirku. Se seiso monumentin alla just sopivasti niin et se kaiku, naakkaparvi sai slaagin ja niitä ropisi sateena siihen hiekalle. Ja nurtsille, vielä sateesta märälle. Lätsähteli siis, ei ropissu. Ensimmäinen maija tuli sivuluisua Mechelininkadulta siihen ja liian kovaa tietty, jysäytti kylki edellä lähimpään koivunrunkoon. Yks turistimummo väänty linkkuun. Ei sellasen kattomista sydän kestäny, ne kytät kömpi ulos autosta, toisen oli poski veressä, se kaivo vittu teiserin esiin ja pisti tulemaan. Mä onnistuin väistään, mut turistien opas ei ollu yhtä nopee. Nätti tytsä, mut siinä hiekalla sätkiessään aika pelottava. Se vaahtos. Jatkoin rantaan päin. Tönäsin pari kersaa nurin, aattelin et jos kytät vaikka kompastuis niihin. Kuulin takaa kun joku kiros. Sit rupes jumalauta lyijy lentään. Yks napsahti männynrunkoon, toinen kimahti jätskikiskan seinästä, kolmas uppos Merikannontietä ajaneen Lexuksen kylkeen. Kuski kai pelästy, paino kaasuu ja jyräs yhen miljoonaa vastaan polkeneen spandexijäbän yli. Pyörä vääntyy solmuun, kaveri ite lensi jumalattomassa kaaressa pää edellä jortsuun, jonku fakin joutsenen niskaan. Silloli poikaset. Emo kävi tän sinkoilevan pyöräilijän päälle sitä verta sähäkästi ettei siinä tainnu kypärä auttaa. Mä unohduin kattoon sitä luontoiltaa ja unohdin kytät. Toinen iski kätensä mun olkapäälle, oli vissiin sanomassa jotain, mut sillon se Lexus räjähti. En mä oikein vieläkään tiedä miks. Se oli kosauttanu keula edellä johonki tolppaan, huono tsägää kai vaan. Bensatankki halkes. Paineaalto vei mua kymmenisen metriä mukanaan, ihan silleen sopivasti hautuumaan suuntaan. Kytillä tais käydä huonompi munkki. Tai ainakaan mä en niitä enää nähny. Kömmin Pauligin huvilalle, potkin ikkunan säleiks ja kiipesin vintille. Veka jo venaili siellä. Toitsä niitä porkkanoita, se kysy. Mä vastasin et en mä voinu. Kun siellä kaupassa oli maskipakko.

Minna-Anulle armahduksesi

Peiliin katsomalla oli tottunut näkemään itsensä niiden silmin, joilta oli koko ikänsä piilotellut totuutta. Niin pitkään, ettei oikein ollut enää itsekään varma siitä mikä oli.

Se pystyi lähestymään vain kaltaisiaan, mikä oli ongelma.

Sen piti muistuttaa itseään päivittäin asioista jotka eivät olleet totta kuin puoliksi. Mutta onneksi itsekseen sai olla kokonainen. Siksi se kai lopulta vetäytyikin vähän kaikilta.

Tähtitaivaan alla syysyönä maatessa koki olevansa vapaa. Miljardit tähdet taivaalla, pienet jalat kuhisivat yllä ja ympärillä. Multa rapsahteli. Pimeästä tuli kuono nuuskimaan, tökki kosteana sen otsaa, mutta mitään siellä ei nähnyt, kilometrien päässä katuvaloista.

Nuuskittuaan se jatkoi matkaansa. Se löysi polulta sieniä, joiden kirpeänväkevän tuoksun oli tuntenut niityn toiselle reunalle asti. Sillä oli hyvä, voimakas olo. Se oli vasta herännyt ja pursusi voimaa. Sen kynnet rapsahtivat kiveä vasten kun se kiipesi nyt jo umpeen kasvanutta tietä tehdessä joskus kasatun lohkareikon päälle. Kivien sammalpeitteellä kävelystä ei ääntä lähtenyt. Se pysähtyi ja kuulosteli, mutta heinikossa maannut ei ollut liikahtanut, eikä siksi ollut enää kiinnostava.

Yö kului. Aamun sinistyessä se hiipi pesäonkaloon, käpertyi kerälle ja nukahti saman tien kevyeeseen mutta rauhalliseen uneen.

Julma kato

Näitä nimiä ja määritelmiä. Kirjainlyhenteitä. Ulkopuolisena niiden keskelle pudonneen vanhan harmaan kankeita ajatuksia. Elämästä jonka pyörän akselissa rasvaiset hiekanjyvät kalskahtavat, ja eläimen vaistolla hakeutuu häpeästään hermostuneena hämärän huoneensa hoiviin hän. Unohtuu ja unohtaa. Miettii mitä on ollut, mitä on aina tiennyt olevansa vaikkei sitä kukaan ole nähnyt. Pohtii ääneen. Ennakkoluulokoloistansa kurkkivat kaikenviisaat. Mutta ehkä yksilö haihtuu hyhmäiseen ryhmäänsä helposti, kelpo kansalaisen kaltaisena koloonsa kupsahtaa eikä katoa, ei muutu, ikuisesti sama leima otsassaan yön yksinäisen yli yhä ylös ympyröistään yrittää. Aamun kastepisarat sitten peileinä. Jokainen näyttää eri kuvan, eikä yksikään väärää. Siksi ei ole niistä mikään oikeinkaan. Ihmisparka on paljon enemmän kuin sen miksi hänet tahdotaan rajoittaa. Ole mitä olet, mutta muista ettet ole kuitenkaan sellainen kuin minä. Olet varmasti huonompi. Se on nyt aamunkarvaiden lintuparvien äänenä täällä. Aina on niitä jotka tietävät paremmin, ja joiden ääni on kovempi. Se on surullista. 

Kuu Sciurusta kesään

Toissapäivänä kävelin Hietaniemen hautausmaalla, missä kohtasin hauskan oravan. Se nousi ylös kiviportaita joita pitkin olin juuri aikeissa alkaa laskeutua, pysähtyi ylimmälle askelmalle ja jäi tuijottamaan minua. Olimme metrin päässä toisistamme. Astuin hienotunteisesti taaemmas antaakseni järkyttyneeksi arvelemalleni kurrelle tilaisuuden livahtaa teilleen. Se vipelsi yhtä pitkän matkan perässäni kuin olin pakittanut, kallisteli päätään. Aloin kiertää sen sivuitse kohti portaita, mutta orava laukkasi edelleni, pakitti itsensä ylärapulle estäen kulkuni ja jäi pää kenossa tapittamaan minua. Katselimme siinä toisiamme hetken.

"Mitäköhän sulla on asiaa?" kysyin, koska maalla lähinnä itsekseni (eli kissan kanssa) viettämieni kuukausien aikana otin tavakseni höpistä kaiket päivät eläimille. Kissalle jutustelun ohella puhua pälpätin ainakin sammakoille, oraville, supikoirille, kukkakärpäsille, sisiliskoille, päästäisille ja lukemattomille hämähäkeille. Taisi jotain muitakin vielä olla.

Tämä Hietsu-orava reagoi kysymykseeni kuitenkin tavalla joka onnistui yllättämään: se ampaisi eteenpäin ja lähti kapuamaan jalkaani pitkin ylös kynnet napakasti farkunlahkeeseen tarraten. Polven ylitettyään se taas pysähtyi. Katsoimme toisiamme silmiin; tilanteen omituisuus sai minut purskahtamaan nauruun, mistä orava joko ei tykännyt tai pelästyi – otti ns. ritolat joka tapauksessa ja häntä viuhtoen hävisi hautojen varjoihin.

Muutama vuosi sitten kohtasin samaisella hautausmaalla kärpän, mutta se ei sentään alkanut kiipeillä minussa. Kuten ei se kettukaan, joka jolkotteli editseni laiskasti vilkaisten uimastadionin lähellä keväällä. Totta puhuen ainoa minussa kiipeillyt luonnonvarainen karvaturri on tätä ennenkin ollut orava: vastasyntynyt poikue telmi ympärilläni kun istuin saunanportaalla. Kiipeilivät varpaitteni yli (olivat hyvin pieniä ne poikaset vielä) ja toistensakin, kompuroivat heinikossa ja tupsahtelivat kuonolleen. Oli muuten sama kesä, jolloin muutama viikko sitten täällä muistelemani supikoirapentuekin minua kävi nuuskimassa.

Niin että jos joskus jotain uraa harkitsen, niin oravakuiskaajaksi voisi ryhtyä. Tai niiden kiipeilytelineeksi ainakin.

Aika multaa puistot

Luin twitteristä että kosketus on tärkeä mielihyvän lähde. Yritin sitten lähteä kadulle koskettelemaan kanssakulkijoita, mutta havaitsin että kanssakulkijoiden mielihyvä loisti poissaolollaan. Koin itsekin tilanteen ahdistavana. Ilmeisesti on totta kun sanotaan, että internetistä voi lukea kaikenlaista huuhaata.

Totta puhuen kosketus on minulle jonkinasteinen vieraslaji. Toisen ihmisen koskettaminen ei milloinkaan ole tullut minulle kovin luonnostaan, ja kun on siltä onnistunut välttymään pian kymmenen vuoden ajan, on sen puuttuminen elämästä lähinnä helpotus. Koskettelu on pääosin epämiellyttävä jäänne ajalta jolloin vielä nypimme toisistamme täitä. Onneksi pandemia palauttaa ihmiset soveliaan matkan päähän toisistaan.

Hesarissa oli pari päivää sitten juttu seksityöstä. Luulisi olevan hiljaista bisnes näinä aikoina, mutta ehkä ei. Itse olen mieluummin ilman; ajatus seksin ostamisesta tuntuu paitsi iljettävältä, myös kertakaikkisen turhalta. Mutta kuka mistäkin tykkää; syöväthän jotkut avokadoakin vapaaehtoisesti. Jotkut jalkapalloilevatkin. En kuitenkaan purematta niele väitettä että seksin ostaminen on jonkinlainen yksinäisyydenkorvike. Eikö juttelu auttaisi asiaan paremmin? Mihin sitä hikistä hinkkaamista tarvitaan?

Olen tässä pandemistisesti miettinyt sitäkin, että käynköhän enää koskaan ulkomailla. Todennäköisesti en. Viime kerta oli vuonna 2004, joskin silloinkin vain Tukholman satamassa; laivasta en poistunut. Taitaa mennä 90-luvun puolelle kun olen viimeksi Suomen rajan maitse ylittänyt. Opel Vectralla ajaen. Silloin ei vielä ollut kännyköitä, ei voinut olla yhteydessä kaiken aikaa kaikkiin. Siinä oli jotain musertavan lohdullista. Vähän samaa kuin hyönteisissä ja sadepilvissä. Ennen aikojaan mädäntyvissä omenoissa, ruosteen syömissä ruuveissa, arpeutuneissa haavoissa harteilla ja tuhansien tavujen tasaisessa rytmissä kun ne laskeutuvat yksinäisen peltikattoni ylle aamuyön tunteina. Silmäluomieni takana muljuu maailmoja.
Yritän hengittä joka päivä vähemmän niin että jonain päivänä loppuisin kokonaan.
Mutta muovia en ole vielä ryhtynyt kierrättämään. Raja se on minullakin sentään.