Totta puhuen kosketus on minulle jonkinasteinen vieraslaji. Toisen ihmisen koskettaminen ei milloinkaan ole tullut minulle kovin luonnostaan, ja kun on siltä onnistunut välttymään pian kymmenen vuoden ajan, on sen puuttuminen elämästä lähinnä helpotus. Koskettelu on pääosin epämiellyttävä jäänne ajalta jolloin vielä nypimme toisistamme täitä. Onneksi pandemia palauttaa ihmiset soveliaan matkan päähän toisistaan.
Hesarissa oli pari päivää sitten juttu seksityöstä. Luulisi olevan hiljaista bisnes näinä aikoina, mutta ehkä ei. Itse olen mieluummin ilman; ajatus seksin ostamisesta tuntuu paitsi iljettävältä, myös kertakaikkisen turhalta. Mutta kuka mistäkin tykkää; syöväthän jotkut avokadoakin vapaaehtoisesti. Jotkut jalkapalloilevatkin. En kuitenkaan purematta niele väitettä että seksin ostaminen on jonkinlainen yksinäisyydenkorvike. Eikö juttelu auttaisi asiaan paremmin? Mihin sitä hikistä hinkkaamista tarvitaan?
Olen tässä pandemistisesti miettinyt sitäkin, että käynköhän enää koskaan ulkomailla. Todennäköisesti en. Viime kerta oli vuonna 2004, joskin silloinkin vain Tukholman satamassa; laivasta en poistunut. Taitaa mennä 90-luvun puolelle kun olen viimeksi Suomen rajan maitse ylittänyt. Opel Vectralla ajaen. Silloin ei vielä ollut kännyköitä, ei voinut olla yhteydessä kaiken aikaa kaikkiin. Siinä oli jotain musertavan lohdullista. Vähän samaa kuin hyönteisissä ja sadepilvissä. Ennen aikojaan mädäntyvissä omenoissa, ruosteen syömissä ruuveissa, arpeutuneissa haavoissa harteilla ja tuhansien tavujen tasaisessa rytmissä kun ne laskeutuvat yksinäisen peltikattoni ylle aamuyön tunteina. Silmäluomieni takana muljuu maailmoja.
Yritän hengittä joka päivä vähemmän niin että jonain päivänä loppuisin kokonaan.
Mutta muovia en ole vielä ryhtynyt kierrättämään. Raja se on minullakin sentään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti