X-Files 1.14: Lazarus

Hm. Olemme selvästi ajautuneet jonkinlaiseen tuotantokauden puolivälin suvantokohtaan - toki tämä oli parempi jakso kuin Gender Bender, mutta jollain tavalla silti... Vieras? Oli outoa nähdä näin paljon FBI:n henkilökuntaa, yhtäkkiä agentit ovat ihan toimivassa poliisityötä tekevässä yhteisössä sen sijaan että vaeltaisivat kahdestaan ympäri maata kummallisuuksien perässä. Oli myös outoa nähdä Scully jonkun toisen partnerina. Ylipäätään tämä jakso oli taas lähempänä jotain muuta kuin sitä X-Filesia jota lämmöllä muistelen, ja ehkä se on Lazaruksen suurin ongelma. Sinälläänhän tämä on ihan laadukas jakso, jos nyt unohdetaan ne pari seikkaa, että 1) kuten jo Beyond the Sean yhteydessä mainitsin, yliluonnollisuudet alkavat noin vain tapahtua päähenkilöille, Scullylle nimenomaan vielä tälläkin kertaa, mikä on sarjan alkuasetelma huomioon ottaen jotenkin laiskaa käsikirjoittamista, ja 2) kolme jaksoa Mulderin ex-tyttöystävän jälkeen me tapaamme Scullyn ex-poikaystävän, joka on tietenkin juuri se FBI:n agentti, jonka partnerina Dana on jakson teaserissä kytiksellä nappaamassa pitkän linjan pankkikeikkakaksikkoa.

Mutta niin. Aluksi suhtauduin koko kuvioon vähän väsyneenä. Ex-miekkonen kuolee, palaa henkiin, mutta onko hän oikeasti oma itsensä enää, plaaplaa... Ideasta on kuitenkin saatu aikaan muutamia hyviä kohtauksia (tosin parin pienen visuaalisen jutun poisjättämisellä olisi jäänyt täysin auki, onko kuollut pankkiryöstäjä todella palannut häntä jahdanneen agentin ruumiiseen vai onko agentti vain psykoosissa, mikä olisi ollut ratkaisuna parempi), ja tarina on loppujen lopuksi melko brutaali ennen kaikkea henkisesti: Scully ehtii olla kidnapattuna, nähdä ex-miesystävänsä kuolevan peräti kahdesti, alussa hän tappaa pankkiryöstäjän kylmän rauhallisesti (ja tähän traumatisoivaan kokemukseen olisi "modernimpi" poliisisarja jäänyt pitkäksi aikaa) ja kaiken kaikkiaan tunteet ovat aika vereslihalla myös pahispuolella. Mulder on tehokas koordinaattori ja käskyttää kollegoitaan ihmisjahtiin kuin ei olisi muuta koskaan tehnytkään. Ihan jees siis. Mutta joko pian päästäisiin taas ihan aidosti outoihin juttuihin?

Joidenkin tavoin

Jokin aika sitten, olisiko siitä kolme vuotta, olin vähällä lähteä spontaanisti kaverin pyynnöstä seuraksi Tallinnaan. Se sitten kaatui siihen, kun kysyttiin oliko passini voimassa - niin siis mikä? En omista passia, en ole koskaan omistanut, lapsenakaan. Hetken mietin olisinko silloin hankkinut, mutta toisaalta turhaa olisi ollut, koska eipä ole Tallinnaankaan kutsu käynyt toiste. Minulle passi on jotenkin vieras esine. Kun tyttärelleni sellainen hankittiin äitinsä kanssa tehtyä Kanarian matkaa varten pari vuotta sitten, pidin vissiin ensimmäistä kertaa kädessäni passia. Se oli mitä eksoottisin kokemus. Nykyään sellaisen saa kuulemma ärrältä. Ehkä vielä jonain päivänä kiskalla poiketessa napsaisen mukaani.

Tätä ajattelin eilen, kun töissä puhuttiin viisaudenhampaista. Jos ei ole koskaan ollut passia, niin ei ole viisaudenhampaitakaan (älkää etsikö mitään temaattista yhteyttä näiden asioiden välillä). Huojentuneen kateellisena olen kuunnellut melkein kaikkien tarinoita, kuin armeijakertomuksia konsanaan, siitä verenvuodatuksesta ja luunmurskasta, jota kaikki ovat kärsineet hammaslääkärin tuoliin kahlittuna. Minä en. Hampaani ovat vain sitä tavallista saappaantyhmää sorttia jokainen, tai sitten ne viisaat ovat kasvaneet sisäänpäin ja etenevät tätä nykyä jossain hypotalamuksen tienoilla. En pitäisi tätä mahdottomana.

Ja tästä hammaskeskustelusta sitten sikisi tämä kirjoitus: asioita joita minulla ei ole koskaan ollut. Mietin mikä olisi kolmas. Akvaario? No ei ole, mutta... Piilolinssit? Yritin kerran. Tosin sitten tajusin että niin, kihlasormusta ei ole koskaan ollut. Sen verran kyynikoksi olen viime vuosina muuttunut, ettei varmasti ikinä tule olemaankaan. Parisuhteet elävät ja kuolevat; turha kai niitä on koruilla yrittää kaunistaa. Ihminen elää vain kerran, mitä vähemmän katkeruuden kanssa sen elämänsä selvittää, sen parempi. Ylipäätään en ole kovin korullinen ihminen. Omistan yhden: Lanzaroten maskottina toimivan hiilihankoa heiluttava pirulaisen kaulakoruna. Käytän sitä ehkä keskimäärin kerran vuodessa, aina tilanteissa joita jännitän. Siitä on amuletti muodostunut. Ensi tiistaina pistän sen taas kaulaan.

X-Files 1.13: Gender Bender

Verrattuna jenkkisarjoihin on brittiläisessä tv-tuotannossa yksi ylivertainen seikka: jaksoja on vähemmän per tuotantokausi, ja siten tämänkaltaiset täytejaksot voi surutta jättää tekemättä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin muistin edes nähneeni tätä aiemmin, mutta loppupuolella sentään oli tuttuakin tavaraa. Ei tämä silti oikein toiminut. Kliseinen mutta jonkin verran potentiaalia sisältävä alkuasetelma: kovasti Amisheja muistuttava eristäytynyt uskonlahko, jonka pariin agentit ajautuvat kummallisia murhia tutkiessaan. Vähemmän olisi nyt ollut paljon enemmän, mutta sille tielle ei mennä, vaan antagonistit ovat ikuisesti eläviä 1800-luvun kristinuskon jäykkäniskaisuutta korostavia erakkoja, jotka pitävät orgaanisen näköisessä luolassaan cthulhahtavia rituaaleja, vaihtavat sukupuoltaan, huumaavat kenet tahansa erittämällä feromoneja ja lopuksi vielä katoavat jättäen peltoon viljaympyrän. Nyt joku tolkku.

Hyviä puolia löytyi. Visuaalisesti jakso on taas ihan timanttia: pidin erityisesti kohtauksesta, jossa Mulder & Scully saapuvat kävellen lahkon maatilalle. Sataa, taivas on vaaleanharmaa, maa litisee; melkein tunsin märän heinän ja savisen pellon tuoksun. Musiikkikin oli taas kerran uskomattoman hienoa. Huomaan odottavani millaisiin sfääreihin Mark Snow vielä entää, hänhän taisi pysyä sarjan score-säveltäjänä kaikkien yhdeksän kauden ajan. Uskoisin että jo tämän ykköskauden musiikki poikkesi todella radikaalisti aikakautensa tv-sarjojen tavanomaisesta taustahötöstä. Twin Peaks nyt tietty poislukien, mutta sehän oli X-Filesin alkaessa jo elinkaarensa elänyt.

No myönnetään. Koko päivälliskohtaus, jossa agentit yrittävät onkia tietoja uskonlahkolta näiden öljylamppujen valaisemassa ruokasalissa, jossa ruokarukoillaan ja ollaan outoja, oli hyvä. Se olisi ansainnut järjellisemmän jakson ympärilleen. Ai niin ja ehdin jo innostua että Alex Krycek tekee ensiesiintymisensä sarjassa näin varhain, mutta sehän olikin vain Nicholas Lea kertaluontoisessa pikkuroolissa. Pöh.

X-Files 1.12: Beyond the Sea

Huomaan, että vuoden 2006 uusintakierrokseni ei ole edennyt kovin pitkälle - tätäkään jaksoa en muista nähneeni sitten sarjan alkuperäisesityksen. Silti yksi kohtaus tästä on jäänyt elävästi mieleen: Scullyn näky isästään istumassa öisen olohuoneen nojatuolissa, äänettä puhuen. Arkipäiväisyydessään pysäyttävä näky, kaamea. Ja tosiaan tähän ollaan jo tultu; yliluonnollisuuksia ei enää haeta aasinsiltojen kautta, ne ikään kuin vain tapahtuvat päähenkilöille. Varsinainen juoni on kuitenkin muualla, kaksi nuorta on kidnapattu ja Mulder & Scully yrittävät selvittää heidän olinpaikkansa ennen ilmeisen väistämätöntä murhaa. Yksi henkilö tuntuu tietävän jotain, mutta valitettavasti hän on Mulderin aikoinaan kuolemanselliin toimittama hullu - ja kukapa hulluja esittäisi paremmin kuin Brad Dourif, joka muistetaan kymmenistä eksentrikkorooleistaan, allekirjoittanut ennen kaikkea Babylon 5:stä, jossa hän esitti melkein häkellyttävän samankaltaista roolia pari vuotta myöhemmin. Roolisuoritus on tosiaan vahva, ja loppujen lopuksi jaksosta tekee onnistuneen, ettei hahmon väitetty psyykkinen kanavointi lopulta kallistu puoleen tai toiseen. Hän voi näytellä, kuten Mulder uskoo, tai -

Niin tosiaan, tämä jakso tekee sen, mikä kai ennemmin tai myöhemmin oli odotettavissa, ja kääntää agenttien asetelmat päälaelleen. Läheisensä menettänyt Scully haluaa uskoa mahdollisiin viesteihin tuonpuoleisesta, murhaajan ja tämän metodit ennestään tunteva Mulder on skeptikko. Ratkaisu on ilmeinen, mutta toimiva, ja mikäs on toimiessa kun aiemminkin kehumani käsikirjoittakaksikko Morgan & Wong on taas asialla. Ja Scullyn isääkin esittää Twin Peaksistä tuttu Don Davis. Laatutavaraa alusta loppuun.

X-Files 1.11: Fire

Mulderin ex-tyttöystävä, joka sattuu olemaan Scotland Yardin tutkija, ilmestyy hämmentävän murhapolttotapausten sarjan kera kuvioihin. Jokseenkin outoa alkuasetelmaa seuraa jokseenkin outo jakso, joka oli toisaalta viihdytävä - poikkeuksellisen hyviä ja brutaaleja pyroteknisia efektejä ja Mark Sheppardin vaikuttava roolisuoritus pääpahiksena - mutta toisaalta myös jotenkin kömpelö. Tarina oli selvästi suoraviivaisempi kuin edellisjakson moniaalle poukahteleva juonikimppu, mutta eteni silti jotenkin kompastellen. Vai oliko minulla vain katsojana huono päivä? Hyviä kohtauksia mutta ilman motiivia: pyrokineettinen Cecil L'Ively on kiehtova hahmo, mutta miksi hän on mitä on? Miksi varastettu identiteetti? Mikä on murhien motiivi? Mikään ei selviä, koko juttu jää vieläpä Squeezen mieleen tuovan lopun myötä auki, mutta tämä loistava mielipuoli ei kuitenkaan enää uudestaan sarjassa esiinny, mikä on kyllä harmi.

Sen sentään saamme tietää, että Mulder on lapsesta asti pelännyt kuollakseen tulta. Ööh, okei? Palataankohan tähän asiaan enää koskaan? (veikkailen että ei) Ja jos Mulder on niin viehättynyt ex-heilastaan, olisi kai ollut toivottavaa, että hahmojen välillä olisi kipinöinyt edes jonkin sortin kemia... Ehkä juuri tämä salaperäinen Phoebe jätti minut katsojana kylmäksi, ja siten haittasi keskittymistä pääasiaan. Tarvittiinko häntä? En usko, etenkään, koska IMDB kertoo, ettei tämäkään henkilö enää toistamiseen sarjassa piipahda. Yritin etsiä jonkinlaista vertausta Mulderin nuoruuden lemmenliekkien ja konkreettisen tulen leiskuntaan, mutta en minä nyt oikein...

Toisaalta oikeuttihan Phoebe Green sentään tämän Scullyn ikimuistoisen comebackin:

"I was merely extending her a professional courtesy."

"Oh is that what you were extending?"

Meinasi kahvit lentää ruudulle.

Fileitä: Eve

X-Files 1.10 - Eve

Parasta tässä jaksossa oli se määrä juonenkäänteitä, joka oli saatu 45 minuuttiin mahtumaan ilman että meno missään vaiheessa tuntui hektiseltä. Suvantokohdat oli jätetty minimiin (muutama toki löytyi), ja katsojan oletuksilla leikittiin alusta asti. Se mikä ensin näyttää vampyyritarinalta, onkin yllättäen jälleen uusi abduktiokeissi - ja tätä taotaan katsojille Mulderin naureskelun ja Scullyn silmienpyörittelyn myötä sen verran pitkään, että varmasti jokainen tuudittautuu tähän ratkaisuun, koska miksipä ei - kunnes yhtäkkiä ollaankin 50-luvulla tehdyissä geneettisissä kokeiluissa, Mulderkin joutuu vastentahtoisesti luopumaan skenaarioistaan, ja jotta tarinaan ei jäisi löysää, kiepautetaan syyllinen-uhri -asetelma lopussa vielä päälaelleen vallan nerokkaasti. Eve ei ehkä lukeudu sarjan useimmin lueteltujen klassikkojaksojen joukkoon, mutta ainakin tällä uusintakatselulla se on toistaiseksi yksi viihdyttävimmistä. Voisiko tätä ehkä pitää X-Filesin ensimmäisenä kauhujaksona? Ainakin genren visuaalisia konventioita kierrätetään hyvin. Kahdeksanvuotiaan pehmopupuaan rutistavan tytön piiloutuminen sängyn alle yöllä huoneeseensa tunkeutuvaa vierasta pakoon on ehkä kohtauksena kulunut, mutta sen toteutus musiikkia myöten toimii. Agenttien vierailu vankimielisairaalassa on melkein absurdin kaamea; paikka tuo eläimellisine huutoinen ja kalteriovineen mieleen pikemminkin jonkin 1800-luvun rangaistuslaitoksen. Ei ole suinkaan viimeinen kerta, kun sarjan tekijät harrastavat tämänkaltaista hienovaraista huumoria - tarkoitan siis sitä, että maailma, joka otetaan sarjan todellisuudessa tyynesti vastaan sellaisenaan, on jotenkin kaiken järjellisyyden ulkopuolella. Realismin ja fantasian rajoilla keikutaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

Fileitä: Space & Fallen Angel

X-Files 1.8 - Space

Tätäkin jaksoa voi pitää vanhentuneena, mutta jotenkin sympaattisemmalla tavalla kuin tietokoneet surullisen väärinymmärtänyt Ghost in the machine. "Marsin kasvot" on jo aikaa sitten paremmilla kameroilla osoittautunut pelkäksi rapautuneeksi vuorenhuipuksi, mutta tässä jaksossa meillä on samannäköinen henkiolento, joka on muinoin tarttunut avaruuskävelyllä olleeseen astronauttiin. Vuosia myöhemmin mies - joka sivumennen sanoen näyttää itsekin jotenin alieeniselta - on NASAn avaruuskeskuksen komentaja joka käyttäytyy oudosti. Keskuksessa epäillään sabotaasia, agentit saapuvat paikalle... Tuttua kauraa tavallaan, mutta jotenkin kumman kuivikasta. Ilman (varsin pienessä osassa olevaa) avaruuskummitusta tämä voisi olla pikemminkin yritysvakoilusta kertovan agenttisarjan jakso, ja mikäli tämä kuulostaa tylsältä niin sitä Space pääosin onkin. Ei huono, vain jotenkin liian konventionaalinen. Runsas arkistokuvan käyttö laukaistavisa raketeista ei tilannetta pelasta. Olisi Marsin kasvoista vetävämpääkin materiaalia saanut kasaan, mutta ehkä jälkiviisaasti ajateltuna on hyvä, ettei aihe noussut X-mytologiassa sittenkään erityisen keskeiseen asemaan.

X-Files 1.9 - Fallen Angel

Tämä taas on juuri sitä peruskamaa, jota vaadittiin paljon siihen, että sarja kykeni omilla konventioillaan leikittelemään muutamaa vuotta myöhemmin. Ja mikäs siinä, kelpaahan tämä. Fallen Angel on ensimmäisiä kunnon mytologiajaksojakin: tunnistamaton lentävä esine tömähtää Wisconsinin takamaille ja armeijan nouto-operaatio käynnistyy välittömästi. Mutta Mulderkin on paikalla. Keskeisenä sivuhenkilönä esiintyvä ufonörtti Max varastaa shown, ja on jonkinlaista esimakua sille myöhemmin sarjaan saapuvalle kolmikolle ("The Lone Gunmen") joita käytettiin aivan liikaa, ja joihin siksi itse kyllästyin pahan kerran. Tämä oli hyvä jakso, parempi kuin muistin. Mutta Mulder saisi jo tässä vaiheessa vaihtaa työhuoneensa "I want to believe" -julisteen muotoon "I would be stupid not to believe". Scully ei taaskaan havaitse mitään. Loppukaneettina musiikki kohtauksessa, jossa sotilaat hiipivät alienia etsien muistuttaa erehdyttävästi klassisen PC-pelin UFO: Enemy Unknown musiikkia, jossa siinäkin sotilaat hiippailevat alienia etsien. Sekä peli että tämä jakso ovat vuodelta 1993. Ilmeisesti jonkinlaista zeitgeistia molemmat kanavoivat.

Fileitä: Ice

X-Files 1.7 - Ice

Edellisen kömpelön jakson jälkeen sarja palaa ryminällä takaisin raiteilleen. Käsikirjoittajakaksikko Glen Morgan ja James Wong vastasi vuosien ajan Fileiden ehdottomasti parhaimpiin lukeutuneista jaksoista (tämä on muuten jo kolmas heidän kirjoittamansa, ne kaksi edellistä olivat sarjan tähän mennessä parhaat hetket Squeeze ja Shadows), mutta siinäkin seurassa Ice on ihan kärkipäässä. Ykköskauden parhaita jaksoja tämä on ehdottomasti, ja jos yhdeksän kautta katsottuani kokoan listan sanotaanko vaikka 25 parhaasta jaksosta, niin kyllä Ice mahtuu sinnekin. Toki asetelma on aika suoraan lainattu Carpenterin elokuvasta (Campbellin novellista, alkujaan) The Thing, mutta sen verran omia polkuja kuitenkin kuljetaan, ettei ihan suorasta plagioinnista viitsi syyttää. Jokin on kuitenkin alaskalaisella mannerjääntutkimusasemalla mennyt mönkään, ja koko väestö hengetön. Mulder, Scully, kolme eri alojen tiedemiestä ja pienkonepilotti lähetetään tutkimaan. Tuskin on päästy perille, kun aseman hulluksi tullut koira (eikös Thingissäkin ollut koira? olen leffan nähnyt joskus 20 vuotta sitten, joten muistikuvat ehkä hieman hataria...) käy kimppuun, pilotti saa vertavuotavan haavan, ja alkaa melkein samantien käyttäytyä oudosti...

Suljetun tilan ja tuntemattoman uhan mahdollisuudet käytetään jaksossa hyväksi tehokkaasti, mikä pakko onkin, kun kerran kolmen vartin aikarajoilla liikutaan. Myöhemminhän X-Fileskin taipuu venyttämään joitakin tarinoitaan tuplajaksoiksi, muistan ainakin aivan ehdottomiin suosikkeihini lukeutuvan tuplan Dreamland, joka on, ööh... olisko kutoskautta, joten palataan asiaan myöhemmin. No, myönnetään että alkuvaiheen nopea eteneminen on melkein liiankin ripeätahtista, mutta toisaalta annan sen anteeksi, niin upeasti paranoiaa ja hidasta kauhua kehitellään jakson loppupuolella. Kohtaus, jossa hysterian rajoilla huutavat Mulder ja Scully osoittavat toisiaan aseilla on intensiteetissään klassikkoainesta. Toimii, siis, sen minä vaan haluan sanoa. Täydet viisi tähteä. Eikun annoinkos minä tähtiä näille? No annan tälle.