Diminutiivi

Huomaan, etten ole enää erityisen hyvin ajan hermolla kirjallisen kentän tapahtumissa, kun en ole ennen kuullut yhdestäkään tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta, heidän teoksistaan nyt puhumattakaan.

Paitsi ettei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan median toiminnasta, missä suhteessa olen myöhäinen ja ketään varmaan enää kiinnostamaton. Kerron teille silti hassun tarinan: viime viikon torstaina lähdin puoliltapäivin suorittamaan vihonviimeisiä akateemisia velvoitteitani yliopistolle. Pyöräillessäni kampuskukkulaa kohti ihmettelin suruliputusta; epäilin presidentin kuolleen, on se ainakin aika heikolta viime aikoina näyttänyt. Kaksi tuntia myöhemmin tein lähtöä kotiinpäin ja piipahdin matkalla kauppaan. Iltapäivälehden lööppi läjäytti tiedon vasten kasvojani: koko Suomi pysähtyi, jossain oli ammuskeltu.

Ei ainakaan Turku ollut pysähtynyt. Itse asiassa elämä yliopiston ympäristössä näytti olevan melko pilkuntarkasti entisellään. Niin kuin sen kai järjen mukaan pitäisikin olla, siis järjen, mikä ei tietenkään sisällä tiedotusvälineitä, jotka olivat saaneet sen päähänpinttymän että koko maan on nyt pakko musertua suruun ja lakata toimimasta, no, vajotkaa nyt saatana jo murheeseen!

Minä kuulin uutisen vuorokautta tapahtuman jälkeen siksi, että meillä ei ole enää televisiota, se heivattiin muutossa hiiteen. Suosittelen muuten muillekin. Ei ole ikävä ollut.

Kuten olettaa saattaa, tapahtumalla vellominen on jatkunut, viimeisimmän pohjanoteerauksen tarjosi Seura, tuo lukijakatoa vastaan kamppaileva dinosaurus, kannellaan, joka sai minut melkein lipeämään jaloiltani S-marketin kassajonossa.



Tiedoksi Seuralle: Suomi ei särkynyt. Tai jos särkyikin, miksi nyt? Miten helvetissä tämä maa särkyy nyt tähän kun se on kestänyt muutaman sodan, Lapuan ammustehtaan räjähdyksen, ja esimerkkinä vaikkapa Myyrmannin pommi-iskun, joka on niin samankaltainen tapahtuma kuin tämänvuotinen suomenpysäytys, että ihmetyttää miten lyhyt on median muisti? Vai onko tämä nyt vain tarkoituksellinen unohdus. Tehdään tästä historian käännekohta, niin kukaan ei muista sitä että suurinpiirtein näin kävi muutama vuosi sittenkin. Samoja syyllisiä silloinkin osoitti valtiomahdin ryhmyinen sormi.

Noin.

Juotuani kahvikupillisen voin taas rauhoittua, ja palata hieman keskenjääneen projektini pariin. Tammikuussa 2006 aloitin "viikon sitaatti" -käytännön, mutta se loppui ensimmäisen lainauksen jälkeen, koska kukaan ei koskaan sano mitään järkevää. Nyt sanoi, Kirsti nimittäin:

"Minusta on ihan oikein, että taidealojen arvostus tipahtaa, turhat öyhöttäjät lähtevät alalta ja vain todelliset luupäät jäävät näihin hommiin pieremään verta."

Tämä on jumalan tosi.

Huomasimme puolison kanssa pari päivää sitten tiliotteessa merkinnän: "ATM-palvelumaksu, 1 euro". Tsihihii.

Im Seeklima gereift!

Myönnänhän toki että bloggaus on vuoden 2007 loppupuolella ollessamme jo niin totaalisen out että hävettää. Ja myönnänhän senkin että meikäläinen hengaa nykyisin vain Facebookissa klikkailen hauskoja kyselyitä ja lähetellen kavereille söpöjä lahjoja. Koska sisällöttömyys on tulevaisuutta. (ja mulla on jo 13 frendiä!)

Muuuutta voi kai niitä sananiveliään vaihteeksi täälläkin venytellä, tai yrittää, kalpeaa varjoahan tämä enää, vuosi 2005 oli Silmänkääntövankilan paras vuosi, minkä jälkeen on menty alamäkeä vinhasti voi kempeleen kempele...

Pienyhteisömme on siirtänyt itsensä myös uuteen paikkaan, ja aiemman pusikon sijasta näen nyt ikkunastani parkkipaikkaa, tien ja kerrostaloja. Ja avaraa taivasta, mikä kyllä on parannusta edelliseen. On muuten ihan erillinen huonekin missä istua ja kirjoittaa. Nannaa. Kiitos muuten muutossa apuna olleille. Ensimmäisen kerran sitten kesän 2001 asun nyt talossa jossa on hissi. Helpotti pesukoneen kanssa.

Isänpäivä. Kun kalenteriin on joskus päätetty merkitä päivälle jokin teema, koko kansakunta käyttäytyy teeman mukaisesti. Valitaan "vuoden isää" ja sen sellaista, myydään paljon huonoja kirjoja ja tohveleita. Kun niin nyt vaan pitää tehdä. Mutta entä sen merkitys että päivämäärät ovat seurausta ihmisen tarpeesta jaotella vuodenaikojen vaihtuminen osiin, ja vuodenajat vaihtuvat vain koska pallomme kiertää tähteään tietyn radan mukaan? Kuuluuko tähän kokonaisuuteen isänpäivä? Ei minunkaan mielestäni. Ei tällä ole merkitystä. Minä olen viettänyt ensimmäistäni, isänä siis. Käytiin kävelyllä ja pantiin merkille että äitienpäivänä peipposet laulavat ja valkovuokot kukkivat. Nyt on luonto kuolleimmillaan ja räntää tulee vaakasuoraan. Onneksi en saanut sotakirjaa, toisaalta olisin todennäköisesti pitänyt lahjasta jos se olisi annettu vitsinä tarkoituksena ironisoida tyypillistä isänpäiväkäytöstä. Minä olen juuri sellainen rasittava.

Myrskyn merkit

Peijakkaan tosi on se mitä nakkikioskeilla kuiskailevat: minä olin pikkupoikana hieman nörtähtäviin harrastuksiin taipuvainen, ja osittain pikemminkin siksi että kuvittelin sen minunkaltaiselleni kiltille pojalle harrastukseksi sopivan kuin siksi että olisin itse niin hirveän kiinnostunut aiheesta ollut, aloin joskus ehkä hieman ennen kymmenettä ikävuottani keräillä postimerkkejä. Tämä on varmasti Silmänkääntövankilan historian tähänasti noloin tunnustus. Muutaman vuoden sitä jatkui, merkkikokoelmani kasvoi kohtalaisen suureksi ja useita maita käsittäväksi, joskin koko ajan muistan hieman alitajuisesti kummastelleeni sitä että miksi niitä postimerkkejä itse asiassa piti kerätä. Järjestelin niitä muutamaan kansioon maittain ja aihepiireittäin ja lopulta, ehkä yläasteelle siirtymisen aikoihin, kerta kaikkiaan kyllästyin touhuun ja unohdin merkit niille sijoilleen. Pari vuotta sitten vanhemmat ilmoittivat että kotopuolessa tehdyn komerontyhjennyksen yhteydessä merkit olivat löytyneet, kyselivät että mitäpäs niille. Mielessä vilahteli suttuisia kuvia jossakin sivukujalla Turussa näkemästäni postimerkkiliikkeestä, mitä seurasi enkelkuoron taustoittama visio setelinipuista. Totesin että tuokaapa tänne kun joskus käväisette. Arvaahan jatkon: en minä niitä mihinkään ole saanut viedyksi, ja nyt kun taas on muuttoa edessä niin tuoltahan ne löytyivät komeron perältä, kolme kansiollista filateliaa ja iso läjä irtomerkkejä. Ja nyt on kyllä sitten sellainenkin juttu että en jumaliste enää noita raahaa yhteenkään asuntoon mukanani. Teen siis uniikin tarjouksen: jos lukijakunnassa ketä kiinnostaa, hän ottakoon yhteyttä ja postikulujen hinnalla (tai jos asuu Turussa voi tarjota minulle kahvit jossain keskustan lukuisista kuppiloista) saapi merkit itselleen. Muussa tapauksessa, ja haluan korostaa tätä, ne lentävät muutaman päivän kuluessa kaikki kaaressa ROSKIIN.

Ohessa kuvia: kotimaista valikoimaa 50-luvulta kasariin (ja sodanaikaisia leijonamerkkejä kymmenittäin), kukkaisaiheisia merkkejä Aasian maista Afrikkaan (ja Ceskoslovakiaan), Postin julkaisemia virallisia "vuoden merkit" -kansioita 80-luvun alusta ja muuta tylsää. Roskiin lennettyään nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat jäänteet kulkeutuvat Orikedon jätteenpolttolaitokselle, jossa ne roihahtavat liekkiin tuottaen noin mikrosekunnin verran lämpöä jollekin Lausteella asuvalle alkoholistireiskalle. Mikä on hyvä. Jostain syystä merkkikokoelman näkeminen herättää minussa nyt suurta vihaa.

Kohti kymmentä aallonharjaa

Pyyhkäisin viikonloppuna pölyjä cd-kokoelmani päältä ja kaivoin esiin muutamia vanhoja suosikkeja. Ihan ensisijaisesti, osin exmen tekstiviestin siivittämänä, Absoluuttisen Nollapisteen levyjä, noita allekirjoittaneelle männävuosina mitä hurmaavimpia musiikillis-lihallisia elämyksiä tarjonneita äänitteitä! Paitsi ei lihallisia. Kuin sattuman oikusta huomasin sittemmin että yhtye julkaisee huomenna uuden kiekon. No, onhan näissä vanhoissakin vielä kuuntelemista. Mitä minä jorisen? Miksi jahkailen näin menemättä asiaan? (kohta neljä vuotta olen ollut täällä menemättä asiaan) Nyt menen! Kun musiikista ei enää nykyisin tule kirjoitettua niin kuin joskus aiempina bloginuorukaisvuosinani, korjaan puutteen ja saan samalla tilaisuuden tunnustella tuttuja artisteja kuin heitä ensi kertaa koskettelisin silleen.

Absoluuttisen Nollapisteen kymmenen parasta kappaletta:

1. Eräät tulevat juosten (2002)
Loppujen lopuksi ykkösen valinta oli yllättävän helppoa niinkin laajasta ja niinkin hienosta tuotannosta kuin mitä Absoilta löytyy. Eräät tulevat juosten on bändin (toistaiseksi) viimeisen täydellisen albumin (Nimi muutettu) täydellisin kappale, tiivistys kaikesta siitä mikä on saanut minut kiintymään Nollapisteeseen. Monipolvinen mutta purkkamaisen tarttuva melodia, tulkinnanvaraiset mutta raivostuttavan oivaltavat sanat, kompromissiton toteutus ja bändi joka osaisi soittaa vaikka millaista tilutusta mutta tyytyy sen sijaan kuulostamaan jumalallisen hyvältä. Bonuksena Nimi muutettu on tuotannoltaan niin tyrmäävän upea kiekko, että sisäinen audiofiili kehrää. Ei muovisia soundeja, ei murhaavaa moniraitaäänitystä (kumpaakin voi kuulostella seuraavana vuonna ilmestyneeltä Seitsemänneltä sinetiltä), vaan ilmavaa, orgaanista ja rouhevaa. Uijui kun tykkään. Ja päässähän tämän kappaleen kertsi soi pitkään kuuntelun jälkeen eikä ikinä ole haitannut.

2. Suvannossa ylpeä ilme (1999)
Suljetun päättävä järkälemäinen teos, jossa on enemmän tarinaa, melodiaa ja kerronnan tasoja kuin keskiverto oopperassa. (mutta pitää huomata että suhteeni oopperaan on ennakkoasenteellinen) Joka tapauksessa tämä on eeppinen tekele millä tahansa mittapuulla mitattuna, eikä niistä vähäisin varmasti ole soitannollinen mittapuu, joskin se jää lopulta kaiken muun jalkoihin kun ainakin oman huomioni vie aina tarina. Kertomus pohjoisesta ahdistuksesta; joku muu olisi saattanut väsätä tästä tarinasta romaanin, mutta Tommi Liimatta otti ja tekaisi teemalevyn ja hyvä niin. Koska hänen mutkittelevassa proosarunopoljennossaan tämä isän ja pojan (ja ihmisen ja asuinympäristön) suhdetta käsittelevä tarina on juurikin kotonaan. Instrumentaalinen loppuhuipennus kylmää ja ravistaa.

3. Saatteeksi (1995)
Ensimmäisen ostamani Abso-albumin toinen kappale. Ensimmäinen meni vielä hieman hämmennyksissä ohi, tässä vaiheessa aloin pudota kuuntelutuoliltani. Kylmä hiki nousi otsalle: millaiseen levyyn olinkaan rahani laittanut! En huonoon tietenkään. En vain uskonut että voisin koskaan ymmärtää mistä tässä on kyse, mutta onneksi olin väärässä. Saatteeksi tarjoaa jazz-funkysti svengaavaa bassoa, neulanterävästä napsahtavaa rumpua ja siimankireää kitaraa ja rullaa niin soljuen että pyörryttää. Singlehittikamaa, tai siis paremmassa maailmassa olisi.

4. Mihin (1999)
Melankolinen tunnelma tässä kappaleessa herättää levottomuutta. Otsikon kysymys ei sanoituksessa toistu, mutta teksti kyllä herättää juuri näitä mietteitä. Mihin kertoja on matkalla? Kaunis melodia, soitto viivyttelee, jahkailee, lähtee käyntiin vasta lopussa, sinne asti kappaleen vähä teksti edetään tauotta, vasta sen päätyttyä bändi rouhaisee hetken ja rauhoittuu taas. Aivan pysäyttävän hienoa tekstiähän tämä jälleen on, 50-luvun kotimaiset modernistit ovat Liimatalle olleet tuttuja jo tuolloin: "Jahkailun ulkoinen ilmentymä, kävelyn kehä umpeutuu / ympyräksi sulkeutuu".

5. Eläimen varmuus (1998)
Muistelen Jonin joskus kertoneen että kun hän ulkomailla vaihdossa ollessaan soitti Absoa muille vaihtareille, he pyysivät kääntämään tekstejä. Ei kuulemma ollut tämän kappaleen kohdalla ihan yksinkertainen homma: "Kala nielee ravinnon ja sylkee hiekan / sylkemänsä hiekka asettuu / kala nielee ravinnon / iso kalan nielee / ravinnon nielleen / ravintona nielee". Paljon syyttä parjatun Simpukka-amppelin lukuisista hienoista kappaleista tämä luontoa järkeistävä ja muutamalla rivillä eläinten käyttäytymistapoja laajasti ruotiva teos nousee esiin paitsi minimalistisen nerokkaan tekstinsä, myös melko huolettomasta kitaranvinguttelusta jylhän painokkaaksi julistukseksi kasvavan soittopuolensa ansiosta. Herättää pohdintoja ja pakottaa siteeraamaan melkein joka lausettaan jossain: "Kesken oleminen / merkki on elämisen".

6. Ipswich (2002)
Tässäkin on kappale jonka teksti lähtökohdiltaan muistuttaa jotakin filosofiankirjan ajatusharjoitusta: "Jos oletetaan tilanne, kuvitellaan niitty"... Musiikillinen toteutus on kuulemma jonkinlainen Iron Maiden -pastissi, mutta koska en meideneistä juurikaan mitään tiedä, jää kuulematta muu kuin kivan folkahtava nylkytys, suorastaan rempseä jumpsutus etten sanoisi. Poukkoileva huilutus. Ja se taajaan toisteltu kertsi lampaasta ja tekohengityksestä. Tietyssä mielessä tämä on täydellisin Nollapiste-sanoitus. Täydellisen omassa maailmassaan, yhden kappaleen sisäinen todellisuus.

7. Ruukunvalajat (2005)
Kun Seitsemäs sinetti ilmestyi vuonna 2003 murruin ja manasin, ja olin varma että tästä alennustilasta ei bändi enää nouse. No, ehkä ei ihan entisiin mittoihinsa, mutta kyllä toissasyksyinen Mahlanjuoksuttaja oli aikamoinen helpotus. Tämänkaltaista kappaletta en sieltä varsinkaan olisi uskonut löytäväni; haikeankaunis rukous tai jylhä loitsu, miten vain, uutena äänenä etäisiä puhaltimia ja koko kappale jotenkin etäinen, kuin aikojen takaa tänne kanavoitu. Oikein kaunista, oikein talvistakin, joten ehkä taas aika laittaa tämä soimaan kohta. "Me käännämme ihmismielen / eri liekille tänä talvena".

8. Tasan viikko bileisiin (silmukka kiristyy) (2003)
Singlen b-puoleksi hukattu kappale oli parempi kuin yksikään kyseisten sessioiden albumille asti päässyt tekele. Mielenkiintoinen ratkaisu, ja olisihan tämä mielenhäiriö kaikessa aggressivisuudessaan piristänyt Sinettiä kummasti. Ehkä se olisi myös hukkunut massaan siellä, tiedä häntä, hieno kappale kuitenkin. Kuvataanko tässä dysfunktionaalista naapuriyhteisöä? Parisuhdehelvettiä? Ryyppäävän idiootin houreita? Oli mitä oli, pahaksi meno ainakin loppua kohti pääsee, ja saksofonikin liittyy menoon melkeinpä atonaalisesti raastaen siellä. Jamitusta kuin ei melkein koskaan Absolla, ja loppuu yli viisiminuuttisenakin pahasti kesken.

9. Lue tarina, osta puku, opi tanssi (1994)
Esikoisalbumin ensimmäinen varsinainen kappale lähtee suorastaan aurinkoisen positiivisella kitaroinnilla liikkelle, rullailee iloisesti edeten ja tuskin laulu on alkanut kun päähenkilö jo putoaa hautaan hautajaisissa ja jää sinne kun sukulaiset eivät nosta pois: "Ei kukaan mua tullut noutamaan / ei sattuneet kai joutamaan / pian minut tappoi routa maan". Tästä edetään yllättäviin yleispohdintoihin maailman tilasta ja kauniin bassosoolon kautta iloiseen loppuhuipennukseen. Koko kappale henkii positiivista elämänasennetta. Niin siis paitsi sanoitus. Lievä soitannollinen kömpelyys tuottaa kourallisen sympatiapisteitä lisää. Kamoon, kaverit olivat 17-vuotiaita tätä tehdessään.

10. Soita kotiin, Elvis (2000)
Oli siinä vähän aikaa huuli pyöreänä kun tämä ensi kerran pärähti soimaan stereoista. Funkkiako sieltä pukkaa? Sittemmin olen ottanut tavaksi kääntää bassoasetukset täysille Elviksen ajaksi ja nyökytellä päätäni kulmat kurtussa ja suu hyväksyvässä mutrussa. Jumankekka mikä draivi! "Kuvat joissa Elvis on / jonkun kanssa ovat / epäselvempiä kuin kuvat / joissa Elvis on yksinään". Thangyaverrymuch, mumisisi iso E.

Ystävän muistolle

Kafka 1996-2007.

Ikävä on.

1982 - eikä mikään ollut sittemmin ennallaan

Neljännesvuosisata sitten silloisilla kotitietokonemarkkinoilla jo jonkin aikaa vaikuttanut Commodore Business Machines julkaisi seuraavan sukupolven tietokoneensa. Joo, olihan Vic 20 toki saavuttanut kohtalaista sukseeta varsinkin Yhdysvalloissa, mutta sen rinnalle oli nyt tulossa jotain häkellyttävästi suurempaa: yli kolminkertaisesti keskusmuistia! Kolmikanavainen ääni! (neljäs digi-äänelle eli nykykielellä sampleille) Eivät piruparat tienneet mitä heille tarjottiin.



Pysyvyyttä. Minusta on sydäntäliikauttavaa, että Commodore 64 porskuttaa edelleen, joillakin onnekkailla on vielä alkuperäinen laitteistonsa käytössä, meistä useimmilla on tuskin tilaa sen vaatimaan oheislaite- ja piuharumbaan. Vaan kyllähän minunkin Kuusneloseni edelleen tallessa on, se alkuperäinenpä hyvinkin, vanhempien luona vaatekomeron perällä pahvilaatikossa. Sen lisäksi pari muutakin, myöhemmin hankittua, niistä toisen sain vuonna 2001 vaihtokaupassa silloin omistamaani autoa vastaan. Ei asialleen omistautunut voi liikaa Kuusnelosia hankkia.



En käsittele maailman myydyimmäksi kohonneen kotitietokoneen vaiheita sen tarkemmin, en sanallakaan puutu sen edelleen varsin aktiivisena toimivaan underground-kulttuuriin demoineen ja tapaamisineen, en puutu liiemmin edes omaan historiaani koneen parissa. Näistä kaikista aiheista on kirjoitettu paljon, ja yleensä analyyttisemmin kuin mihin itse kykenisin. Mutta vuosi 1982. Neljännesvuosisata, se on paljon kun ajattelee, että neljännesvuosisata siitä taaksepäin oli 1957, ja ajatus tietokoneista kotona oli kai melko absurdi. Kehitys kehittyy. Liikaa ja aivan naurettavin harppauksin, tietenkin, mitä kai turhaan tässä vaiheessa enää sanon.



Suurin osa Kuusnelosista kautta maailman ostettiin pelaamista varten, ja mikäpä siinä, ihminen tarvitsee virikkeitä, ja tuohon aikaan pelit olivat vielä oivaltavia, sympaattisia ja helposti hallittavissa. Tai no, määriteltäköön "tuohon aikaan" vaikkapa vuosiksi 1984-1988, jonka äkkiä arvioisin Kuusnelosen kultakaudeksi. Noiden vuosien välillä ohjelmoijat, ideanikkarit, graafikot ja SID-äänipiirillä ihmeitä loihtivat muusikot venyttivät mielikuvitustaan äärimmilleen ja saivat kuuteenkymmeneen neljään kilotavuun mahtumaan oivaltavia, monimutkaisia, haastavia ja laajoja pelejä. Kuusikymmentäneljä kilotavua ei ole paljon. Tässä Silmänkääntövankilan etusivulla näkyvä teksti ei mahtuisi kerralla siihen.



Vuonna 1982 ei tietenkään vielä osattu kiristää ruuveja upouudesta tietokoneesta erityisen tiukkaan. Ei tajuttu mihin se pystyy, ei vielä vuosikausiin, mutta tuon syntymävuoden peleissä on teknisten puutosten sijasta aimo annos lapsenkaltaista innostusta, uuden median haltuunottoa, yritystä ja tietenkin paljon erehdystä. Kunnioitettavaa pioneeritoimintaa, sanalla sanoen.



En itse vielä tuolloin tietenkään tiennyt Kuusnelosesta tai tietokoneistakaan mitään. Ensikosketukseni oli vasta kolmen vuoden kuluttua kun kaksi luokkatoveriani sai Commodore 64:n suurinpiirtein samaan aikaan, omaani sain odottaa aina vuoteen 1987 asti, mutta kopioina liikkuvien pelien määrä oli toisaalta silloin jo useissa sadoissa, ja niinpä moni vanha helmikin tuli tutuksi. Tässä mukana olevat kuvat ovat sellaisista vuonna 1982 julkaistuista peleistä, joiden kanssa on itsekin tullut vietettyä nuoruudessa jonkin verran aikaa.

Hyvää syntymäpäivää Kuusnelonen, ja pitkää ikää.

Hiekkaa

Tytöt istuivat risteyksessä lähellä yliopiston oikeustieteen laitosta, nurmikolla, heidän naurunsa kuului kahden korttelin päähän, mutta eipä muuta ääntä tietenkään ollut. Hiljenivät kun lähestyin, katselivat toisiaan ja minua. Ehdin ajatella heidän olevan humalassa, siihen aikaan useimmat olivat, mutta en nähnyt pulloa kummallakaan. Toinen nousi seisomaan ja ojensi kätensä toiselle, joka kampensi itsensä jaloilleen. Käsi kädessä he lähtivät ylioppilaskylän suuntaan, pelästytin heidät kuin jäniksen. Ja viikkoa aiemmin kaksi humalaista miestä tuli pyytämään minulta vettä. Onko astiaa? he kysyivät, jotain johon kaataisin pullostani. Ei ollut, toinen ampaisi etsimään ja palasi hetimiten tienposkesta löytämänsä pahvituopin kanssa. Olin kaatamassa siihen kun hän käänsi sen ympäri, näytti tuopin pohjalle jäävää pientä syvennystä. Kaadoin sinne teelusikallisen ja miehet tyytyivät siihen, hilasivat itsensä läheisen baarin viileähkölle terassille, jolta kaikkia tuoleja ei vielä ollut syystalteen korjattu. Kun tunnin päästä kuljin siitä uudelleen ohi, ei heitä näkynyt. Kello lähestyi puolta viittä. Aamu ei valjennut. Tai se hirvittävän humalainen tyttö, joka tuli hissistä samaan käytävään jossa minä juuri kuljin, horjui ensin ja kun huomasi minut, yritti kävellä suorassa. Sanoi moi oikein kohteliaasti. "Kuule, osaatko sanoa missä on Tehtaankatu", mies kaupunkimaasturistaan kyseli. Tuomiokirkko löi kolmosta. Hän oli viidenkymmenen metrin päässä, opastin suuntaansa. Puutalon ikkunasta joku huuteli minulle, "helou helou", tosin myöhemmin epäilin kissaksi. Yhden asunnon kohdalla haisi kerran viikossa vanha viina, ikkunat olivat auki. Muistelin keinutuolissa kokemaani ja kirjoitin ylös osoitteita. Ajattelin piirtää karttoja kaupungista ja sen ihmisistä, sijoittaa sanottuja sanoja risteyksiin ja pihoille. Tuoli narahteli. Ilta laskeutui verhonrakoon, kuu hiveli ovenkarmia ja raahusti sitten ikkunastani pois, en muistanut montako vuotta sitten olin viimeksi käynyt ulkona. Työpöydällä kasa kirjoittamattomia kirjeitä. Pyytelin unohduksia anteeksi.

Briljanttimustaa ja paraoranssia

Repikööt siitä. Ajattelun tasolla olin tietenkin oikeassa, käytäntö osoitti valintani jälleen kerran vääräksi, mutta miten: universumi nauroi! Atomit eivät tyhjyydessään ihan äkkiä pysähdy, eivätkä ne väsy, ja hetkien välisissä tiloissa jaksoin itsekin, levänneenä... Silmänräpäysten aikana ehtii ajatella esimerkiksi ajan kulumista. Jos sekunnin pilkkoo osiin, saa pienempiä kokonaisuuksia, elinkaaria olennoille joiden todellisuutta me havaitsemme korkeintaan unissa; ja tietenkin: joillekin vuosi on aika jonka sisäänhengitys vie kun säpsähtää. Kymmenen vuotta. Sata. Kuusi miljardia ihmistä kiitää syöksyen kohti päätepistettään. Monet siinä vauhdissa sokeutuvat.

Lapsi on nyt yhdeksän ja puoli kuukautta vanha. Viikon verran hän on osoittanut minua sormella ja sanonut "I-Ä!". Kirjoitettuna se ei tunnu niin suurelta kuin mitä se kuitenkin on. Vangitsen sekunnin osia digitaalikennolle. Valon taittumista lapsesta lasiin, ja ruudulle. Varttuminen on dokumentoitu.

Kaksitoista vuotta ja neljä kuukautta sitten kirjoitin ylioppilaaksi, mihin hetkeen hajosi melko tiivis maalaiskunnan ystäväpiirini pirstaloituen ympäri maata. Tänään sain sähköpostia että olisi luokkakokousta tiedossa marraskuussa. Vieläkö sitä muistaa miten kaikkien niiden ihmisten kanssa toimi? Taantuuko vai yrittääkö taantua? Osaako olla sellainen kuin nyt ilman että kaikki muut ovat vieraita, ja entä sitten jos itse on vieras? Kaksitoista vuotta on kuitenkin puolet siitä eliniästä minkä kykenee muistamaan. Entä jos oli silloin ihminen joksi ei enää osaa palata?