Muistatteko sen tunteen kun on ollut pitkään, liian pitkään, sukelluksissa ja kauhoo kohti pintaa, valo heijastelee siellä jossain, aivan liian kaukana, ja lopulta, kun tuntuu ettei mitenkään enää jaksa, pulpahtaa vedestä pois, kauniiseen aurinkoon, kiskoo keuhkonsa hapesta piukaksi. Nyt on se tunne. En viittaa mihinkään liian syvälliseen, vaan yksinkertaisesti siihen, että tämä Ylioppilaskylässä asuntoihin kiinteänä kuuluva verkkoyhteys oli nurin viimeiset kaksi vuorokautta. Epätoivoni kasvoi kuin koiranpentu kunnes äsken, vietettyäni murheellisen hetken säkkituoliini käpertyneenä, jäätelöä syöden, romanttista hömppää tv:stä tuijottaen, avasin tietokoneeni mahdollisena aikomuksena tappaa esimerkiksi tunti pelaamalla jotain mainiota C64-peliä, sain todeta verkon olevan käytettävissä taas. Mikä huojennus. Mikä varpaitakipristävä onnen tila. Surullista. Mielessä kävi että onko tämä yliopiston yritys saada opiskelijat pois koneen äärestä viettämään Sosiaalista Elämää. Netti on napsahtanut poikki joskus perjantai-iltana kuuden ja kahdentoista välillä, se palautui käyttöön sunnuntai-iltapäivän aikana. Tapaus näyttää mielestäni selvältä.
Ei minulla nyt muuta. Kirjoittelen lisää vielä tänään. On niin autuasta olla taas täällä. Kävellä näitä kaikuvia virtuaalihuoneita villasukat jalassa.
Ai niin, pari sanaa. Blogirintama on saanut uuden varsin vahvan tulokkaan kun Kirjailijan häiriöklinikka avasi jokunen päivä sitten ovensa. En nyt haluaisi vaikuttaa mitenkään nöyristelevältä (eikä se kyllä minun paisuvaisegolla varustetulle luonteelleni järin hyvin sovikaan), mutta sanon silti että tämä kyseinen kirjailija on allekirjoittaneen aikoinaan potkaissut liikkeelle siltä mitäänsanomattomalta tekstinpaukkeen kehältä jota kiersin ja opettanut sen että meistä jokaisella on kirjoittajana oma ääni, sen löytämiseen ei tarvita kun työtä ja uskoa ja kyllä se sieltä esiin tulee. Minä olisin (tätäkin) säälittävä(mpi) räpeltäjä tänä päivänä ilman niitä silloisia kultaisia neuvoja.
Ja viime aikoina olen katsellut videolta Simpsonien ensimmäisen tuotantokauden jaksoja (nauhoitettu silloin kun ne ensi kerran Suomen tv:stä tulivat - kuka minun lisäkseni muistaa että sarja tuli alunperin maanantai-iltaisin kello puoli kahdeksan?) ja Villiä pohjolaa, tuota sarjaa jonkakaltaista ei enää tehtäisi, koska siinä enimmäkseen keskustellaan ja josta juuri siksi niin kovasti pidän.
27.2.05
25.2.05
Ei ole sukupuolia, on vain epäonnistuvia ihmisiä
(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 1/4)
Terkkis astui baarin ovesta sisään kaksikymmentä minuuttia naistutkimuksen seminaarin päättymisen jälkeen. Hänen jokaviikkoinen yrityksensä iskeä vähintään joka toista seminaarin osanottajaa sekä inhoa että myötähäpeää muissa aiheuttavan jatkuvan flirttailun avulla oli jälleen kerran epäonnistunut, kuten se epäonnistui joka viikko. Taas yksin baariin, Terkkis tuumi, lannistumatta. Ovella hän vilkaisi kännykkäänsä, ei ollut tullut viestejä, ei puheluita. Olisi edes kerran vuodessa yksi, hän ajatteli, mutta operaattorin mainosviestitkään eivät koskaan hänen numeroonsa asti yltäneet.
Baarissa soi suomirock, ja Terkkis nyökytteli päätään tyytyväisenä sen tahdissa askeltaessaan tiskille. "Sielua suomien / takana mun luomien", hän hyräili mennessään ja muut kaksi asiakasta, koska enempää harvoin oli iltapäivisin baarissa paikalla, katsoivat ensin häntä, sitten toisiinsa, hymähtäen. Naiset olivat levittäneet pöydälle eteensä muistiinpanoja, monisteita, kyniä ja vihkoja. He joivat kahvia. Terkkis kaappasi tiskiltä ison tuopin ja se kädessään istahti naisten pöytään.
-Terveeks, hän sanoi tuhoten sanalla vähäiset mahdollisuutensa.
-Hei, toinen naisista sanoi. -Viitsisitkös poistua?
Terkkis ei kuullut, hän ei halunnut. Häntä sattui, mutta kivun turrutti tieto siitä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kipu. Hän joi oluttaan, katsoi viileän näköisesti baarin nurkkaan hetken ja tiesi näyttävänsä hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei piristänyt tunnelmaa. Naiset näyttivät häiriintyneiltä, minkä Terkkis pani merkille tajuamatta että syy häiriintymiseen löytyi hänestä.
Hetki keskeytyi baarimikon käteen, joka laskeutui Terkkiksen olkapäälle.
-Joka päivä sama juttu, baarimikko sanoi. -Et häiritsisi ihmisiä.
-Mutta, Terkkis aloitti. Hän vilkaisi tuoppiaan, jossa kellui pieniä verisiä ihmisenraatoja aina siihen asti kun silmiä räpäytti. Päivä ei ollut sen parempi kuin edelliset, jos ei huonompikaan. Päivä oli ennalta-arvattu. Terkkis nousi pöydästä jaksamatta mutista anteeksipyyntöä sinä päivänä. Baarimikko ei päästänyt irti, sen sijaan hän ohjasi Terkkistä sivummalle.
-Sinä olet ihan fiksu jätkä, baarimikko sanoi heittäen villin arvauksen, sillä eihän hän tosissaan voinut tietää oliko Terkkis hyvä jätkä; päinvastoin, hänellä oli mittavasti näköaistin välityksellä hankittuja todisteita päinvastaisesta.
Terkkis nyökkäsi ja katsoi baarimikkoa silmiin kuin isää.
-Mutta sinä teet kaiken väärin. Jokainen näkee että sinä et pelaa omilla säännöilläsi, yrität tehdä asioita jotka eivät sinulta luonistu. Ei tämä touhu ole sinua varten. Minä ja kollegani olemme panneet sinut merkille. Olet eksyksissä. Teet hallaa itsellessi kun jatkat näin. Sinä haluat löytää kumppanin, toverin elämääsi, ei se tapahdu täällä, ei näin. Sinua odottaa joku jossain, mutta täällä hän ei ole.
Terkkiksen silmiin oli syttynyt kimmeltävä ymmärryksen valo. Ensi kerran elämässään hän todella häpesi tekemiään asioita. Ei auttanut tulla joksikin muuksi, oli oltava itsensä. Miten niin helppoa asiaa ei ollut tajunnut? Terkkis halasi baarimikkoa. Neuvo oli ollut tärkein ja merkittävin hänen koskaan saamansa.
-Kiitos, Terkkis sanoi. -Minä ymmärrän nyt.
Hän päätti poistua baarista, ei halunnut palata sinne enää koskaan, paikka oli alkanut inhottaa häntä. Sitä ennen Terkkis päätti käydä vessassa. Oven takana kirkkaanvalkoiset kaakelit ja loisteputket, joiden valoa oli yritetty varjostimilla hieman hillitä, mutta ne olivat silti liian räikeät. Ja lamppujen alla tummaan pukeutunut suuri mies päässää musta pipo, melkein silmillä, suu ylösalainen hymy.
Mies tarttui Terkkistä kurkusta, paiskasi tämän selkä edellä vasten kopin ovea.
-Paskanilkki, mies sanoi. -Tykkäät ahdistella naisia. Arvaa mitä mieltä minä ja kaverit siitä ollaan. Monta vuotta olet kuulemma jatkanut sitä. Kusipää! Ahdistele tätä!
Stiletti heilahti. Ei sen ollut tarkoitus syvälle upota, mutta Terkkis vääntelehti päätään pakokauhuisena juuri väärällä hetkellä, terä upposi kurkkuun kuin voihin, puhkaisi henkitorven ja valtimon, halkaisi äänihuulet. Veri suihkusi paineella, piirsi valkoisiin seiniin kaaria. Terkkis putosi, mies kirkaisi, ei kovin miehekkäästi, ja kiirehti ulos.
Terkkis katseli miestenvessaa sammakkokulmasta. Mistä sinne valui punamustaa sumua, joka peitti koko näkökentän? Mistä kuului ulinaa, miljoonia susia tuskan kourissa jossain? Terkkis yritti kömpiä pystyyn, mutta veri oli kadonnut sellaisella vauhdilla hänestä pois, etteivät lihakset halunneet enää toimia. Käsi lipsahti lattialla, Terkkis palautui takaisin maan pinnalle kopsahtaen.
Aika kului. Minuutit hiljaisina toistensa jälkeen. Miestenhuone pimeni mustaksi, Terkkis nytkähti.
Naiset istuivat edelleen työnsä ääressä.
-Ei se pahan näköinen se jätkä ollut.
-Ei, myönnetään. Jotenkin söpö, se on niin kömpelö, yrittää liikaa.
-Onkohan me tehty tarpeeksi töitä jo tänään?
-Kyllä kai. Kuule... Kun se tulee tuolta vessasta niin pyydetään se pöytään. Eihän se pahaa tarkoita. Olis mukava tutustua siihen.
-Tehdään niin.
Suomirock soi.
Baarissa soi suomirock, ja Terkkis nyökytteli päätään tyytyväisenä sen tahdissa askeltaessaan tiskille. "Sielua suomien / takana mun luomien", hän hyräili mennessään ja muut kaksi asiakasta, koska enempää harvoin oli iltapäivisin baarissa paikalla, katsoivat ensin häntä, sitten toisiinsa, hymähtäen. Naiset olivat levittäneet pöydälle eteensä muistiinpanoja, monisteita, kyniä ja vihkoja. He joivat kahvia. Terkkis kaappasi tiskiltä ison tuopin ja se kädessään istahti naisten pöytään.
-Terveeks, hän sanoi tuhoten sanalla vähäiset mahdollisuutensa.
-Hei, toinen naisista sanoi. -Viitsisitkös poistua?
Terkkis ei kuullut, hän ei halunnut. Häntä sattui, mutta kivun turrutti tieto siitä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kipu. Hän joi oluttaan, katsoi viileän näköisesti baarin nurkkaan hetken ja tiesi näyttävänsä hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei piristänyt tunnelmaa. Naiset näyttivät häiriintyneiltä, minkä Terkkis pani merkille tajuamatta että syy häiriintymiseen löytyi hänestä.
Hetki keskeytyi baarimikon käteen, joka laskeutui Terkkiksen olkapäälle.
-Joka päivä sama juttu, baarimikko sanoi. -Et häiritsisi ihmisiä.
-Mutta, Terkkis aloitti. Hän vilkaisi tuoppiaan, jossa kellui pieniä verisiä ihmisenraatoja aina siihen asti kun silmiä räpäytti. Päivä ei ollut sen parempi kuin edelliset, jos ei huonompikaan. Päivä oli ennalta-arvattu. Terkkis nousi pöydästä jaksamatta mutista anteeksipyyntöä sinä päivänä. Baarimikko ei päästänyt irti, sen sijaan hän ohjasi Terkkistä sivummalle.
-Sinä olet ihan fiksu jätkä, baarimikko sanoi heittäen villin arvauksen, sillä eihän hän tosissaan voinut tietää oliko Terkkis hyvä jätkä; päinvastoin, hänellä oli mittavasti näköaistin välityksellä hankittuja todisteita päinvastaisesta.
Terkkis nyökkäsi ja katsoi baarimikkoa silmiin kuin isää.
-Mutta sinä teet kaiken väärin. Jokainen näkee että sinä et pelaa omilla säännöilläsi, yrität tehdä asioita jotka eivät sinulta luonistu. Ei tämä touhu ole sinua varten. Minä ja kollegani olemme panneet sinut merkille. Olet eksyksissä. Teet hallaa itsellessi kun jatkat näin. Sinä haluat löytää kumppanin, toverin elämääsi, ei se tapahdu täällä, ei näin. Sinua odottaa joku jossain, mutta täällä hän ei ole.
Terkkiksen silmiin oli syttynyt kimmeltävä ymmärryksen valo. Ensi kerran elämässään hän todella häpesi tekemiään asioita. Ei auttanut tulla joksikin muuksi, oli oltava itsensä. Miten niin helppoa asiaa ei ollut tajunnut? Terkkis halasi baarimikkoa. Neuvo oli ollut tärkein ja merkittävin hänen koskaan saamansa.
-Kiitos, Terkkis sanoi. -Minä ymmärrän nyt.
Hän päätti poistua baarista, ei halunnut palata sinne enää koskaan, paikka oli alkanut inhottaa häntä. Sitä ennen Terkkis päätti käydä vessassa. Oven takana kirkkaanvalkoiset kaakelit ja loisteputket, joiden valoa oli yritetty varjostimilla hieman hillitä, mutta ne olivat silti liian räikeät. Ja lamppujen alla tummaan pukeutunut suuri mies päässää musta pipo, melkein silmillä, suu ylösalainen hymy.
Mies tarttui Terkkistä kurkusta, paiskasi tämän selkä edellä vasten kopin ovea.
-Paskanilkki, mies sanoi. -Tykkäät ahdistella naisia. Arvaa mitä mieltä minä ja kaverit siitä ollaan. Monta vuotta olet kuulemma jatkanut sitä. Kusipää! Ahdistele tätä!
Stiletti heilahti. Ei sen ollut tarkoitus syvälle upota, mutta Terkkis vääntelehti päätään pakokauhuisena juuri väärällä hetkellä, terä upposi kurkkuun kuin voihin, puhkaisi henkitorven ja valtimon, halkaisi äänihuulet. Veri suihkusi paineella, piirsi valkoisiin seiniin kaaria. Terkkis putosi, mies kirkaisi, ei kovin miehekkäästi, ja kiirehti ulos.
Terkkis katseli miestenvessaa sammakkokulmasta. Mistä sinne valui punamustaa sumua, joka peitti koko näkökentän? Mistä kuului ulinaa, miljoonia susia tuskan kourissa jossain? Terkkis yritti kömpiä pystyyn, mutta veri oli kadonnut sellaisella vauhdilla hänestä pois, etteivät lihakset halunneet enää toimia. Käsi lipsahti lattialla, Terkkis palautui takaisin maan pinnalle kopsahtaen.
Aika kului. Minuutit hiljaisina toistensa jälkeen. Miestenhuone pimeni mustaksi, Terkkis nytkähti.
Naiset istuivat edelleen työnsä ääressä.
-Ei se pahan näköinen se jätkä ollut.
-Ei, myönnetään. Jotenkin söpö, se on niin kömpelö, yrittää liikaa.
-Onkohan me tehty tarpeeksi töitä jo tänään?
-Kyllä kai. Kuule... Kun se tulee tuolta vessasta niin pyydetään se pöytään. Eihän se pahaa tarkoita. Olis mukava tutustua siihen.
-Tehdään niin.
Suomirock soi.
24.2.05
Kohtaamisia karmanpyörässä
Olen tänään keskustellut kuuden ihmisen kanssa. Olen kertonut anekdootin miehestä, joka kävi aamukahvilla Forssan Autokeitaalla, kaukaa, pyörällä. Olen epäillyt maisemakuvauksessa olevan vain yksi mahdollinen toimintatapa: tähdätä kameralla maisemaa ja ottaa kuva (voin olla väärässä). Olen ottanut kopioita englanninkielisestä artikkelista. Olen saanut vaihtorahana kaksi euroa kahtenakymmenenä kymmenen sentin kolikkona. Olen polttanut tupakan. Olen juonut kaksi mukillista sitruunateetä, kaksi mukillista kahvia. Olen keskustellut naistutkimuksesta. Olen sytyttänyt kynttilöitä asuntooni. Olen katsellut parvekkeella täysikuuta tuntien polttavaa halua olla muualla. Kuu ei vienyt minua sinne. Olen tänään asioinut yliopiston kopiopalvelussa, lounaskahvilassa, maksuautomaatilla, ruokakaupassa ja postissa. Olen kirjoittanut käsin kirjeen. Olen kirjoittanut toista sivua novellia, jonka kertojana on vanha mies, hautausmaalla, hiostavan kuumana kesäpäivänä. Olen kuunnellut kaksi cd:tä. Olen vastannut puhelimeen kerran, soittanut kahdesti. Olen lähettänyt kolme tekstiviestiä. Olen tänään toivonut. Olen muistellut aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä. Olen saanut kuulla kertomuksia kissoista, jotka karkaavat asunnosta rappukäytävään. Olen kertonut kahdesta tuntemastani 18-vuotiaasta kissasta. Olen katsonut jakson Päivien viemää. Olen vetänyt kymmenen leukaa. Olen tänään muistellut viimekeväistä ruotsinlaivamatkaa, ja saanut yksityiskohtaisen selontoen siitä, mikä on picnic-risteily. Olen saanut sähköpostia. Olen tänään syönyt neljä palaa suklaata. Olen, olenko? Olen jutellut puhelimessa tunnin sellaisen ihmisen kanssa, jota en ole vielä koskaan tavannut. Niinkö helposti se käy? Sen ei pitäisi, ja kuitenkin. Mikseivät asiat näytä selviltä ja yksinkertaisilta, ja jos näyttävätkin, niihin ei usko. Ihminen ei tahdo. Järki ei halua antaa tunteen viedä.
23.2.05
Sijaisväkkärä
eli "Joku käyttää wc:täni kun en ole kotona!"
tai "Vaikka oletkin paranoidi, ei se tarkoita etteikö puheluitasi kuunneltaisi"
Olen tänään kirjoittanut esseen Monika Fludernikin kehittelemästä "luonnollisen narratologian" mallista kirjallisuudessa. Sanat eivät terävinä sivaltuneet ajatuksistani näytölle. Printattunakin essee huokui löyhäpäistä tyhjyyttä; paperin olisi voinut täyttää jollain hyödyllisemmälläkin, esimerkiksi pommiohjeilla, juuri niillä joita internet on täynnä.
Pommeja, ajatuksiinsa ei voi luottaa, ne saattavat räjähtää. Kirjallisen huumorin kurssista sain arvosanaksi 2,5 ja näin kilahti kassaan lisää opintoviikkoja. Niiden kertyminen on kuin katselisi akvaariossa kasvavan levän etenemistä kohti pintaa. Kokemuksesta vaikuttuu, mutta pirun hidasta se on. Ja sitten on tietenkin vielä "opintojen katoaminen rekisteristä".
"Opintojen katoaminen rekisteristä" havaittiin ensi kerran joulukuussa 2001. Silminnäkijöiden mukaan tapahtuma oli nopea eikä jättänyt havaittavia jälkiä, mutta sen vaikutuksista ja myöhemmin kerääntyneistä merkityksistä kiistellään edelleen. On aivan kuin "opintojen katoaminen rekisteristä" olisi suoritettu tarkoituksella, mutta tarkoituksellisista tahoista ei olla selvillä. Tahot vaikenevat, monetkin. Ja... ja hiljalleen uneen painuu kasvavan lapsen mieli...
Kirjoitus keskeytyi. "Tällä tasolla ei tehdä tämänkaltaisia virheitä", totesi jyrkkä ääni puhelimessa ja katosi tasaisena kaikuvaan ujellukseen. Hikipisara vieri ohimolta poskea pitkin alas. Jätin jälkiä elämästäni niin moneen rekisteriin, tietokantaan, kokoomateokseen, luetteloon, etten enää hallinut tekemisistäni piirrettyjä kaavioita. Halusin nollatilaan. Monimuotoisuudessani katosin kaikilta, yhteydenotot hiipuivat hiilloksena. Entä missä kulki blogiyhteisön itsetietoisuuden ja tahollaan merkitykselliseksi tekemisen raja? Onhan se nyt vittusaatanaa, että tämän päivän Suomessa tosiasioita ylöskirjaava henkilö voi saada kunnianloukkaussyytteen, mikä sattui verkkotoverilleni Janille. Hänen tinkimätön linjansa on ennenkin herättänyt kunnioitusta, ja yhä vaan, suuremmin. Perkele kun viestintuojia yritetään vaientaa ja samaan aikaan hyssyttelijöistä ja hännystelijöistä, mitäänsanomattomien epäsuuruuksien tekemisestä kaiken mahdollisen irtilypsävistä juoruhelvettihaaskalinnuista, pidetään huolta ja paapotaan, ota lisää mannaa taivaasta kultapieni, ja hyshys, kirjoita kivasti.
Että näin. Vitutti. Kohta varmaan taas.
"Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten,
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen..."
(Absoluuttinen Nollapiste / Lue tarina, osta puku, opi tanssi)
Pommeja, ajatuksiinsa ei voi luottaa, ne saattavat räjähtää. Kirjallisen huumorin kurssista sain arvosanaksi 2,5 ja näin kilahti kassaan lisää opintoviikkoja. Niiden kertyminen on kuin katselisi akvaariossa kasvavan levän etenemistä kohti pintaa. Kokemuksesta vaikuttuu, mutta pirun hidasta se on. Ja sitten on tietenkin vielä "opintojen katoaminen rekisteristä".
"Opintojen katoaminen rekisteristä" havaittiin ensi kerran joulukuussa 2001. Silminnäkijöiden mukaan tapahtuma oli nopea eikä jättänyt havaittavia jälkiä, mutta sen vaikutuksista ja myöhemmin kerääntyneistä merkityksistä kiistellään edelleen. On aivan kuin "opintojen katoaminen rekisteristä" olisi suoritettu tarkoituksella, mutta tarkoituksellisista tahoista ei olla selvillä. Tahot vaikenevat, monetkin. Ja... ja hiljalleen uneen painuu kasvavan lapsen mieli...
Kirjoitus keskeytyi. "Tällä tasolla ei tehdä tämänkaltaisia virheitä", totesi jyrkkä ääni puhelimessa ja katosi tasaisena kaikuvaan ujellukseen. Hikipisara vieri ohimolta poskea pitkin alas. Jätin jälkiä elämästäni niin moneen rekisteriin, tietokantaan, kokoomateokseen, luetteloon, etten enää hallinut tekemisistäni piirrettyjä kaavioita. Halusin nollatilaan. Monimuotoisuudessani katosin kaikilta, yhteydenotot hiipuivat hiilloksena. Entä missä kulki blogiyhteisön itsetietoisuuden ja tahollaan merkitykselliseksi tekemisen raja? Onhan se nyt vittusaatanaa, että tämän päivän Suomessa tosiasioita ylöskirjaava henkilö voi saada kunnianloukkaussyytteen, mikä sattui verkkotoverilleni Janille. Hänen tinkimätön linjansa on ennenkin herättänyt kunnioitusta, ja yhä vaan, suuremmin. Perkele kun viestintuojia yritetään vaientaa ja samaan aikaan hyssyttelijöistä ja hännystelijöistä, mitäänsanomattomien epäsuuruuksien tekemisestä kaiken mahdollisen irtilypsävistä juoruhelvettihaaskalinnuista, pidetään huolta ja paapotaan, ota lisää mannaa taivaasta kultapieni, ja hyshys, kirjoita kivasti.
Että näin. Vitutti. Kohta varmaan taas.
"Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten,
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen..."
(Absoluuttinen Nollapiste / Lue tarina, osta puku, opi tanssi)
22.2.05
Kuvan jälkeen tulee ääni
Niin, ihminen on valettu muottiin, pohdiskelin minä kuin filosofeeraava ylioppilas konsanaan. Muotti rakentuu sellaisista asioista kuin ihmisen perhe, hänen asuinympäristönsä, se pieni piste historiassa johon hän on sijoittunut. Ne kaikki, lukuisista pienemmistä puhumattakaan, muovaavat ihmisen kokonaisuudeksi. Joskus siitä kokonaisuudesta puuttuu palasia. Se on luonnollista eikä sitä pidä pelästyä. Harva muotti on täysin ehjä; se on jopa niin harvinaista että sen voi nähdä jonkinlaisena puutteena. Liian sileästä pinnasta ei saa otetta. No joo, totesin itselleni pohdintojeni tässä vaiheessa täyttäen molemmat viinilasit uudelleen. (etikettiä ei pidä unohtaa vaikka vain itsensä kanssa keskustelisikin) Jäin odottamaan jatkoa, mutta sitä ei tullut joten yskäisin ja tartuin yksityiskohtaan. Onko pinnan karheus siis tavoiteltava ominaisuus? Vastaus viipyi, sillä aloin humaltua, mikä tietenkin siivitti pohdintoja yhä laadukkaammiksi. Ehkä tosiaan voi nähdä sitä parempana tilanteen, mitä enemmän lovia on pintaan kertynyt. Ne ovat persoonallisuuden piirteitä; ominaisuuksia joita ei ole muilla. Sileys voi olla kaunista, mutta aurinko heijastuu siitä aina samalla tavalla näkökulmasta riippumatta. Virheet ovat virheitä vain jos ne haluaa sellaisina nähdä. Yritätkö nyt puolustella itseäsi, kysyin, ja jouduin myöntämään. Painoin häpeissäni pääni, niskanikamat rusahtivat kuin hiiret puristimessa. Selitellä rosoisuuttasi!, jatkoin innostuen, mutta tajusin että asia olisi tullut jatkamatta selväksi. Poistuin miestenhuoneen suuntaan ja jäin katsomaan itseäni miettien mitä taas sanoin väärin.
*
Pohdintojeni syy ja alullepanija asuu Sinisessä ikuisuudessa. Kuka tietää missä mennään? Ei kukaan. Sehän on tässä maailmassa elämänhalua ylläpitävä voima jos mikä; kykenemättömyys olla varma. Eteenpäin voi katsoa monella tavalla. Hän sai otteen minusta.
*
Pohdintojeni syy ja alullepanija asuu Sinisessä ikuisuudessa. Kuka tietää missä mennään? Ei kukaan. Sehän on tässä maailmassa elämänhalua ylläpitävä voima jos mikä; kykenemättömyys olla varma. Eteenpäin voi katsoa monella tavalla. Hän sai otteen minusta.
21.2.05
Synestesia
Nyt on hyvä. Kuulen kauniita värejä.
On aika ryhtyä varovasti toivomaan asioita. Ei uskalla luvata mitään, eikä siihen ole tarvettakaan. Voi katsoa miltä tuntuu ja edetä askel kerrallaan. Älä huuda, hukutat kaiken tuohon ääneen.
Hyst.
Onko kaikkeus sokea? Meitä johdetaan kohti asioita. Näin heittäydytään hämäryyteen. "Hyppy tyhjyyteen" -niminen drinkki sisältää minttuviinaa ja Jägermeisteria. Ne jäävät lasiin kahdeksi kerrokseksi, joka sekoittuu vasta suussa. Hyppy tyhjyyteen. Kaksi erillistä olentoa, jotka kohtaavat pimeässä valmiina sekoittumaan toisiinsa. (ja sitten ne kustaan tienvarteen, okei, tässä vaiheessa vertaus alkaa käydä hieman takkuiseksi)
Paul McCartney sanoo kappaleessaan Heaven on a Sunday: "And if I only had one love / Yours would be the one I'd choose". Miten kukaan voi olla niin varma? Mitä tarkoittaa "only one love". Näytän tänään varovaisilta kosketuksilta.
Björk:
"We just met
and I know I'm a bit too intimate
but something huge is coming up
and we're both included"
...mutta mistä sen koskaan tietää? Ja miksi ihminen on sellainen että sen aina pitää niin hirveän varmasti kaikki tietää?
On aika ryhtyä varovasti toivomaan asioita. Ei uskalla luvata mitään, eikä siihen ole tarvettakaan. Voi katsoa miltä tuntuu ja edetä askel kerrallaan. Älä huuda, hukutat kaiken tuohon ääneen.
Hyst.
Onko kaikkeus sokea? Meitä johdetaan kohti asioita. Näin heittäydytään hämäryyteen. "Hyppy tyhjyyteen" -niminen drinkki sisältää minttuviinaa ja Jägermeisteria. Ne jäävät lasiin kahdeksi kerrokseksi, joka sekoittuu vasta suussa. Hyppy tyhjyyteen. Kaksi erillistä olentoa, jotka kohtaavat pimeässä valmiina sekoittumaan toisiinsa. (ja sitten ne kustaan tienvarteen, okei, tässä vaiheessa vertaus alkaa käydä hieman takkuiseksi)
Paul McCartney sanoo kappaleessaan Heaven on a Sunday: "And if I only had one love / Yours would be the one I'd choose". Miten kukaan voi olla niin varma? Mitä tarkoittaa "only one love". Näytän tänään varovaisilta kosketuksilta.
Björk:
"We just met
and I know I'm a bit too intimate
but something huge is coming up
and we're both included"
...mutta mistä sen koskaan tietää? Ja miksi ihminen on sellainen että sen aina pitää niin hirveän varmasti kaikki tietää?
20.2.05
Jossain rajalla
Tiahuanaco. Seison kivellä, joka on sileäreunainen ja osittain maahan vajonnut. Tuuli tavoittelee hiuksistani otetta, minä mietin mitä täällä oli sellaista, että Viracochan palvojat halusivat rakentaa temppelinsä juuri tänne. Mietin miksi myöhemmät sukupolvet ovat halunneet uskoa että juuri se on ollut Tiahuanacon merkitys alunperin. Temppeli? Siinäkö kaikki? Me näemme vain helppoja ja mustavalkoisia ratkaisuja.
Ilma on täällä raikkaampi kuin kaupungeissa, raikkaampi kuin pohjoisen pallonpuoliskon metsissäkin. Kevyempi, taivas näyttää avaruudelta, voi kuvitella näkevänsä tähdet auringon ympärillä. Lentokoneesta Chavin de Huantar oli näyttänyt pieneltä, unessa lensin Nazcan tasangon piirrosten yllä. Vuorenrinteeseen kaivettu kynttilänjalkaa muistuttava kolmihaarainen kuvio, pienen kylän kokoinen, nieli minut.
Boliviassa taksikuskit eivät tunnista kivenheiton päässä kotikaupungistaan sjaitsevien raunioiden nimiä. Tämän maailman vanhimmat vielä näkyvissä olevat jäänteet muinaisuudesta, uudelleen nimettyinä historian aikana monesti. Sain kuulla muistuttavani henkilöä tv-sarjasta, joka oli nimeltään minulle vieras. Hymähdin ja sytytin tupakan, kuskikin poltti, ja taksin katto oli savusta mustunut, en uskonut hänen välittävän. Olin palaamassa Puma Puncun temppeliksi kutsutuille raunioille, mutta temppeliksi paikka oli nimetty vain koska muuta eivät olleet espanjalaiset keksineet sinne ensi kerran eksyttyään. Suuria rakennuspalikoita kellanvihreässä heinässä, taivas kalpeansininen, happea vähän. Mistä ne kivet on sinne joskus tuotu? Jättiläiset kantoivat, erään intiaanitarun mukaan.
Manco capac, järvestä syntynyt tarujen sankari, hänen patsaansa raahattiin 1500-luvulla uuteen käyttöön, kun Tiahuanacon raunioille rakennettiin maahan vajonneista kivipaasista kylä. Manco capac katsoo viisaana ja hiljaisena meitä länsimaalaisia, itsensä ja historiansa etsijöitä, ja Auringonporttiin hakattu Viracocha, maailman luoja, jonka taakse aurinko Andien jokaisena iltana laskee, hän odottaa.
Ilma on täällä raikkaampi kuin kaupungeissa, raikkaampi kuin pohjoisen pallonpuoliskon metsissäkin. Kevyempi, taivas näyttää avaruudelta, voi kuvitella näkevänsä tähdet auringon ympärillä. Lentokoneesta Chavin de Huantar oli näyttänyt pieneltä, unessa lensin Nazcan tasangon piirrosten yllä. Vuorenrinteeseen kaivettu kynttilänjalkaa muistuttava kolmihaarainen kuvio, pienen kylän kokoinen, nieli minut.
Boliviassa taksikuskit eivät tunnista kivenheiton päässä kotikaupungistaan sjaitsevien raunioiden nimiä. Tämän maailman vanhimmat vielä näkyvissä olevat jäänteet muinaisuudesta, uudelleen nimettyinä historian aikana monesti. Sain kuulla muistuttavani henkilöä tv-sarjasta, joka oli nimeltään minulle vieras. Hymähdin ja sytytin tupakan, kuskikin poltti, ja taksin katto oli savusta mustunut, en uskonut hänen välittävän. Olin palaamassa Puma Puncun temppeliksi kutsutuille raunioille, mutta temppeliksi paikka oli nimetty vain koska muuta eivät olleet espanjalaiset keksineet sinne ensi kerran eksyttyään. Suuria rakennuspalikoita kellanvihreässä heinässä, taivas kalpeansininen, happea vähän. Mistä ne kivet on sinne joskus tuotu? Jättiläiset kantoivat, erään intiaanitarun mukaan.
Manco capac, järvestä syntynyt tarujen sankari, hänen patsaansa raahattiin 1500-luvulla uuteen käyttöön, kun Tiahuanacon raunioille rakennettiin maahan vajonneista kivipaasista kylä. Manco capac katsoo viisaana ja hiljaisena meitä länsimaalaisia, itsensä ja historiansa etsijöitä, ja Auringonporttiin hakattu Viracocha, maailman luoja, jonka taakse aurinko Andien jokaisena iltana laskee, hän odottaa.
19.2.05
Nyt kaikki ihan hiljaa
1.
Voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, tekisi mieleni kertoa teille asiasta joka on hiljalleen, se on hiljalleen ja hyvin päättäväisesti, korostan, hyvin päättäväisesti, alkanut täyttää minun tilaani, minun sellaista tilaani, joka on, sellaista joka on ollut monenlaista asiaa vailla, monenlaista se on ollut ja kaivannut, ja voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, mutta toisaalta, se on toisaalta sellainen asia jollaista mielellään säästelee ja pitää sen vain itsellään, pitää vain itsellään, katselee sitä ja miettii mitä siitä seuraa, millaiseksi se kasvaa ja kehittyy, kasvaa ja ilma on lämmin jos siihen jaksaa uskoa, ei pidä ottaa mitään itsestään selvänä, ei ole varmoja asioita, ei ole mitään mikä putoaisi ojennetulle kämmenelle, ei mitään jonka eteen voisi vain asettua ja se saapuisi ylle, peittäisi, syleilisi.
2.
Kirjailijoita, joihin minun tekstejäni on viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana verrattu:
-Kari Aronpuro
-Iain Banks
-Jean Hegland
-Eugene Ionesco
-Olli Jalonen
-Saila Susiluoto
Jos muistaisin, olisi varmasti myös muita. On mukavaa kun joku vertaa, tietää saavansa arvion sellaiselta, joka on lukenut. Minä pidän ihmisistä jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Heidän kanssaan voi keskustella kirjoista. Montako antoisampaa aihetta keskusteluun on? Montako monipuolisempaa?
Tietenkin on mukavaa sekin, kun sanotaan että tämä on ihan sinunlaistasi. Se kutkuttaa. Sitä pyrkii jättämään jäljen, muistiin tai paperille. Peiliin tai palvelimelle.
"Stephen Kingin ilkeä pikkuveli" oli myös hyvä määritelmä.
3.
Tekee mieli nostaa kissa pöydälle.
Voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, tekisi mieleni kertoa teille asiasta joka on hiljalleen, se on hiljalleen ja hyvin päättäväisesti, korostan, hyvin päättäväisesti, alkanut täyttää minun tilaani, minun sellaista tilaani, joka on, sellaista joka on ollut monenlaista asiaa vailla, monenlaista se on ollut ja kaivannut, ja voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, mutta toisaalta, se on toisaalta sellainen asia jollaista mielellään säästelee ja pitää sen vain itsellään, pitää vain itsellään, katselee sitä ja miettii mitä siitä seuraa, millaiseksi se kasvaa ja kehittyy, kasvaa ja ilma on lämmin jos siihen jaksaa uskoa, ei pidä ottaa mitään itsestään selvänä, ei ole varmoja asioita, ei ole mitään mikä putoaisi ojennetulle kämmenelle, ei mitään jonka eteen voisi vain asettua ja se saapuisi ylle, peittäisi, syleilisi.
2.
Kirjailijoita, joihin minun tekstejäni on viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana verrattu:
-Kari Aronpuro
-Iain Banks
-Jean Hegland
-Eugene Ionesco
-Olli Jalonen
-Saila Susiluoto
Jos muistaisin, olisi varmasti myös muita. On mukavaa kun joku vertaa, tietää saavansa arvion sellaiselta, joka on lukenut. Minä pidän ihmisistä jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Heidän kanssaan voi keskustella kirjoista. Montako antoisampaa aihetta keskusteluun on? Montako monipuolisempaa?
Tietenkin on mukavaa sekin, kun sanotaan että tämä on ihan sinunlaistasi. Se kutkuttaa. Sitä pyrkii jättämään jäljen, muistiin tai paperille. Peiliin tai palvelimelle.
"Stephen Kingin ilkeä pikkuveli" oli myös hyvä määritelmä.
3.
Tekee mieli nostaa kissa pöydälle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)