Koska tänä vuonna on pihlajoissa enemmän marjoja kuin vielä koskaan muistan nähneeni (kiva kontrasti sille, että toissa syksynä niitä ei löytynyt koko maasta ainuttakaan; muistelen tätä tv:ssäkin ihmetellyn), alkavat näin lokakuun puolelle päästyä puut ja pensaat täyttyä herkkujen perään haikailevista linnuista. Taas on odotettu niin pitkään, että marjat ovat alkaneet käymisprosessinsa ja vasta sitten lennetään koko suvun voimin paikalle naukkailemaan.
Masentavaa katsottavaahan tämä on. Sadoittain päättömästi lehahtelevia lintuja, eiliseen asti ne olivat malttaneet jemmata, mutta kun marjojen kimppuun nyt on käyty, on tolkku heti toiminnasta pois. Tämänkin talon porraskäytävän suuriin ikkunoihin oli jo useampi mäjähtänyt, osa hyppelehtii tokkurassa keskellä autotietä, jotkut istuvat huonovointisen näköisenä parvekkeella vailla hirveän suurta halua liikahtaa milliäkään - edes ihmisen paikallistuessa. Meteli on jatkuva, parven hiljaisimmillakin on yhtäkkiä ihmeesti asia. Yksi räkätti oli aamulla heittänyt henkensä kaiketi seinää päin lentäessään. Se makasi keskellä kulkureittiä irtohöyhenten keskellä, harakka oli nokkinut uhrilta melkein pään irti eikä olisi millään halunnut lähteä saaliinsa luota vaikka vierestä kävelin. Ehkä sekin oli humalassa; ainakin juuri tällä hetkellä näen ikkunani takana melkoisen joukon sen lajitovereita aivan yhtä levottomasti loikkimassa puusta toiseen ja takaisin kuin pienemmät säksättäjätkin.
Eivätkö ne näe miten alas vajoavat?
6.10.04
5.10.04
Loppujen lopuksi yksinkertaisimmat asiat ovat kauneimpia
Kuten parvekkeen kaiteeseen tarttuminen yöllä. Ellei kämmen jäädy kiinni, voi heilauttaa itsensä yli ja pyrähtää kiitäjän lailla lentoon, samoilla harmaanmustien koivunoksien keskellä ja löytää ohimoidensa takaa tähtiä. Ei sillä että minulle olisi niin käynyt, mutta askelpa kuitenkin, ojaan se johti.
Toissayönä näin unessa täydellisen maailman, kuin olisi siitä sielunpalasesta, joka minun keskeisen olemukseni muodostaa, uutettu esiin kaikki sellainen joka liittyy tilaan ja ympäristöön ja siitä muodostettu maisema ja siinä se oli; sanoin en olisi koskaan kyennyt sellaista kuvailemaan, nyt se on mielessäni terävästi piirtyneenä. Oli järjettömän huojentava tieto, että jossain kolkassa tätä ankeaa maailmankaikkeutta, jos ei muualla niin minun pääni sisällä sitten, on olemassa niin kaunis maailma. Lensin sen keskellä, vihreän ruohon peittämät vuorenrinteet, suuret ja raskaat koivut, auringon lämmittämät vanhat valkoiset talot orgaanisesti maisemaan kasvaneina kuin sienet. Jossain kaukana alhaalla joen sininen nauha, sen kun näki, ja syöksykierre, kilometrejä suoraan tyhjyyteen, jokaisen maanpinnan jälkeen paljastui kulman takaa uusi pudotus, maailma jatkui yhtä lailla vaaka- kuin pystysuunnassakin loputtomiin.
Aitoja unia, tämän tästä, valveilla.
me olemme kaikki tälle todellisuudelle vieraita
Toissayönä näin unessa täydellisen maailman, kuin olisi siitä sielunpalasesta, joka minun keskeisen olemukseni muodostaa, uutettu esiin kaikki sellainen joka liittyy tilaan ja ympäristöön ja siitä muodostettu maisema ja siinä se oli; sanoin en olisi koskaan kyennyt sellaista kuvailemaan, nyt se on mielessäni terävästi piirtyneenä. Oli järjettömän huojentava tieto, että jossain kolkassa tätä ankeaa maailmankaikkeutta, jos ei muualla niin minun pääni sisällä sitten, on olemassa niin kaunis maailma. Lensin sen keskellä, vihreän ruohon peittämät vuorenrinteet, suuret ja raskaat koivut, auringon lämmittämät vanhat valkoiset talot orgaanisesti maisemaan kasvaneina kuin sienet. Jossain kaukana alhaalla joen sininen nauha, sen kun näki, ja syöksykierre, kilometrejä suoraan tyhjyyteen, jokaisen maanpinnan jälkeen paljastui kulman takaa uusi pudotus, maailma jatkui yhtä lailla vaaka- kuin pystysuunnassakin loputtomiin.
Aitoja unia, tämän tästä, valveilla.
me olemme kaikki tälle todellisuudelle vieraita
3.10.04
Mä mistä alkaisin, eli "Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on tukenut tätä krapulaa"
Kirjamessuviikonloppumme vastasi odotuksia, seminaari lauantaiaamuna veti yleisöä ja eteni juohevasti, apurahoin oli illaksi saatu järjestettyä meidän mittapuullamme isonpuoleiset pirskeet. Ihmiset olivat riehakkaan onnellisia ja estottoman iloluontoisia. Tamperelaiset vieraatkin tuntuivat sopeutuvan joukkoon; mutta kukapa nyt iloiseen kirjallisuudenopiskelijaseurueeseen ei sopeutuisi. Me viimeiseksi jääneet (kaikkein viimeisin oli Uguksen nahkatakki, joka pääsi paikalta pois vasta sunnuntaina päivällä) punnitsimme vaihtoehtojamme juuri sen verran kuin oli sopivaa ettei näyttäisi siltä että olimme kaikki ihan ennakkoon suunnitellusti syöksymässä sinne karaokekellariin Hämeenkadulla. Siellä loppuilta vierähtikin. Olenko huolestuttava jos havainnoin että siellä oli oma hillittömän rentouttava ilmapiirinsä? Emme me mitään teinejä enää ole, mutta silti pöytämme keski-ikä oli paikan ylivoimaisesti nuorin. Vokalisoinnit seurasivat toisiaan, suomi-iskelmän helmet ja muut ikivihreät, aina jumaloimani Besame mucho jäi erityisesti mieleen, niin nerokkaan toimiva kappale etteivät edes karaoketulkinnat onnistu sen tenhoa vesittämään. Wannabe-oopperattaren korkean c:n versioinnit sellaisista kappaleista kuin People who need people ja Memories saivat baarin kävijät peittämään korvansa mutta häntä ei näyttänyt haittaavan, ja kiitos kaikille siitä.
Vaan ei sille mitään voi, kyllä tuo ilta jäi aivan erityisesti mieleen siitä, että saivat penteleet Uguksen panemaan noiden luomuesitysten tahdissa jalalla koreasti, tosin minun tapauksessani lienee kyseessä lähinnä pohjoiskorea, sillä siitä todella on kymmenen ja puoli vuotta kun olen viimeksi julkisesti tanssiaskeleitani esittänyt (terveisiä vaan vanhaintansseissa mukana olleille). Asia vaivasi minua koko illan täyttäen ajatusteni pintakerroksen minulle tyypillisellä kauhun ja riemun sekaisella epäuskolla. "Mitä oikein teen?" huusivat hillitymmän ulkokuoreni ylläpitoon jo vuosikaudet keskittyneet kontrollitaipumukset, kun taas jossain syvällä sisällä hentoinen lapsenääni pyysi lisää. Kiitos Saaralle, joka ei luovuttanut vaan kun Volgavolgarakkausvaikuolema paukahti käyntiin puolipakotti Uguksen tanssilattialle muiden sekaan. Tunteja myöhemmin pyörähdin UBooksin kanssa illan viimeisen hitaan: Let's stay together. Askeleeni oli siihen mennessä varmistunut, vaikka en mitään tietenkään vielä osannutkaan. Ehkä joskus myöhemmin, tosin en kristallipallossani ihan lähiaikoina vastaavaa tilaisuutta näekään vaikka sen pintaa kuinka koputtelisin. Tiivis ydin valahti luokseni jatkoille, mutta aamuviideltä se johti siihen että kaikki vain nukahtivat. Onneksi oli patja, säkkituoli ja sohva.
Tänään olen juonut kolaa ja syönyt pizzaa. Piti tosiaan niitä luovan kirjoittamisen huomenna palautettavia kirjoitusharjoituksia tämä sunnuntai työstää, mutta ehtii ne huomenna aamullakin.
Sanokaa että ehtii.
Vaan ei sille mitään voi, kyllä tuo ilta jäi aivan erityisesti mieleen siitä, että saivat penteleet Uguksen panemaan noiden luomuesitysten tahdissa jalalla koreasti, tosin minun tapauksessani lienee kyseessä lähinnä pohjoiskorea, sillä siitä todella on kymmenen ja puoli vuotta kun olen viimeksi julkisesti tanssiaskeleitani esittänyt (terveisiä vaan vanhaintansseissa mukana olleille). Asia vaivasi minua koko illan täyttäen ajatusteni pintakerroksen minulle tyypillisellä kauhun ja riemun sekaisella epäuskolla. "Mitä oikein teen?" huusivat hillitymmän ulkokuoreni ylläpitoon jo vuosikaudet keskittyneet kontrollitaipumukset, kun taas jossain syvällä sisällä hentoinen lapsenääni pyysi lisää. Kiitos Saaralle, joka ei luovuttanut vaan kun Volgavolgarakkausvaikuolema paukahti käyntiin puolipakotti Uguksen tanssilattialle muiden sekaan. Tunteja myöhemmin pyörähdin UBooksin kanssa illan viimeisen hitaan: Let's stay together. Askeleeni oli siihen mennessä varmistunut, vaikka en mitään tietenkään vielä osannutkaan. Ehkä joskus myöhemmin, tosin en kristallipallossani ihan lähiaikoina vastaavaa tilaisuutta näekään vaikka sen pintaa kuinka koputtelisin. Tiivis ydin valahti luokseni jatkoille, mutta aamuviideltä se johti siihen että kaikki vain nukahtivat. Onneksi oli patja, säkkituoli ja sohva.
Tänään olen juonut kolaa ja syönyt pizzaa. Piti tosiaan niitä luovan kirjoittamisen huomenna palautettavia kirjoitusharjoituksia tämä sunnuntai työstää, mutta ehtii ne huomenna aamullakin.
Sanokaa että ehtii.
2.10.04
Cuddly
Kyse ei ole hyväksikäytöstä tai omien tarpeiden tyydyttämiseen pyrkimisestä toisen tarpeiden ehdoilla, jos tarjoaa läheiselleen fyysistä huomiota. Vielä vuonna 2004 ovat vahvoina vallalla ne käsitykset, että mies haluaa seksiä, nainen läheisyyttä, ei päinvastoin milloinkaan. En tiedä miksi niitä pidetään yllä; todellisuus on toisenlainen. Todellisuudessa ei ole sukupuolirooliensa mukaan mustavalkoisesti toimivia miehiä ja naisia, sen sijaan on ihmisiä.
Ihmiselle halaus voi olla suuri asia, paljon suurempi yksittäisenä tekona kuin alkusoittona jollekin muulle. Sukupuolestaan huolimatta ihminen voi tuntea olonsa pieneksi. Turvallisuutta ja läheisyyttä voi olla vailla sekä mies että nainen. Ei kai sillä ole niin suurta merkitystä missä asennossa halataan, sitten kun halataan. Kunhan tuntee sen, ettei ole yksin. Ja että on turvallista siihen nukahtaa.
Ihmiselle halaus voi olla suuri asia, paljon suurempi yksittäisenä tekona kuin alkusoittona jollekin muulle. Sukupuolestaan huolimatta ihminen voi tuntea olonsa pieneksi. Turvallisuutta ja läheisyyttä voi olla vailla sekä mies että nainen. Ei kai sillä ole niin suurta merkitystä missä asennossa halataan, sitten kun halataan. Kunhan tuntee sen, ettei ole yksin. Ja että on turvallista siihen nukahtaa.
1.10.04
Full moon impressions
Kun olin vesseli, haaveilin eläväni 1970-luvun alussa, perustavani uraauurtavan progressiivisen rockbändin ja lähteväni sen hajottua soolouralle 80-luvun alkupuolella. Julkaisisin arvostettuja mutta suuren yleisön huomaamattomia prog/pop-levyjä tasaisin väliajoin, ja vuonna 2003 julkaistaisiin minun tuotannostani tuplakokoelma nimeltä Full moon impressions. Koska alkaa näyttää alati epätodennäköisemmältä että haaveeni toteutuu (en millään onnistu siirtymään 70-luvun alkuun ilman että ponnahtaisin aina parin päivän kuluttua takaisin), tyydyn käyttämään kyseisen kokoelman otsikon täällä Silmänkääntövankilassa. Ihan hyvä ympäristö tämäkin sille on.
Se palasi mieleeni eilen kun täysikuu kumotti (mikä muu muuten koskaan kumottaa kuin kuu? "löin nenäni ovenpieleen, siinäpä kumotti"...?) ja minun oli aivan totaalisen pakko lähteä ulos vaeltamaan toisessa kahdesta pitkästä nahkatakistani, siinä pidemmässä koska se on lämpimämpi. Vuosien kertyessä käyn yhä alttiimmaksi tuon taivaankappaleen vaikutukselle. Vaihteleehan vaikutus kuukausittain, mutta parhaimmillaan, kuten esimerkiksi eilen, se on kuin nousuhumala. Kevyt, hilpeä olo. Kiipeilin säkkipimeän hautausmaan muureilla, tasapainottelin maantien keskiviivalla kuin se olisi ollut köysi korkealla, ohittelin liikennemerkkejä oudolta puolelta. Pidin hauskaa kuun katsoessa.
Hauskanpitoa taitaa riittää viikonloppunakin (ellen tule kipeäksi; pelottavan uhkaava olo tällä hetkellä), koska ovat Turun kansainväliset kirjamessut, ja meillä kirjallisuudenopiskelijoillahan silloin ohjelmaa riittää. Käytän foorumiani hyväkseni ja mainostan: osallistu järjestämäämme "Kirjasta elokuvaksi" -seminaariin messuilla lauantaina kello 10.30! Mukana kirjailijoita ja mediahenkilö! Näytämme elokuvista katkelmia! Tarjolla näkemyksiä! Minä ainakin menen ("Näe Ugus!"), ja sen jälkeen kiertelen messuhallia tuntikaudet ympäriinsä etsien jotain kiintoisaa, kuten olen tehnyt jo niin monena aiempanakin vuonna. Ja illalla ainejärjestön bileet. Eivätkä mitkään ihan pienet. Monty Pythonin Viimeinen ehtoollinen -sketsiä lainatakseni luvassa on varsinainen "mother of a blow-out".
Eilen Benrope järjesti sellaisen yllätyksen että menin lukkoon enkä kyennyt kirjoittamaan koko päivänä. (valehtelen) Kansakunnan ykkösahdistuja mainitsi minut kehaisevaan sävyyn. Vuoroin vieraissa (jotenkin epämiellyttävä sanonta), hähää, keneltä muka kuvittelette minun varastaneen lakoniset loppukiteytykseni paitsi "b.":ltä.
Niin, keneltäpä.
"So you walk into this restaurant, strung out from the road
And you feel the eyes upon you, as you're shakin' off the cold
You pretend it doesn't bother you, but you just want to explode
Most times you can't hear them talk, other times you can
All the same old clichés?
Is that a woman is it man?
And you always seem outnumbered, you don't dare make a stand
Make your stand
Here I am
On the road again
There I am
Up on the stage
Here I go
Playin' star again
There I go
Turn the page"
(Metallica / Turn the page)
...joojoo, tiedän ettei alkuperäinen versio ole Metallican. Ei nyt tarvi silti alkaa päätä aukomaan.
Se palasi mieleeni eilen kun täysikuu kumotti (mikä muu muuten koskaan kumottaa kuin kuu? "löin nenäni ovenpieleen, siinäpä kumotti"...?) ja minun oli aivan totaalisen pakko lähteä ulos vaeltamaan toisessa kahdesta pitkästä nahkatakistani, siinä pidemmässä koska se on lämpimämpi. Vuosien kertyessä käyn yhä alttiimmaksi tuon taivaankappaleen vaikutukselle. Vaihteleehan vaikutus kuukausittain, mutta parhaimmillaan, kuten esimerkiksi eilen, se on kuin nousuhumala. Kevyt, hilpeä olo. Kiipeilin säkkipimeän hautausmaan muureilla, tasapainottelin maantien keskiviivalla kuin se olisi ollut köysi korkealla, ohittelin liikennemerkkejä oudolta puolelta. Pidin hauskaa kuun katsoessa.
Hauskanpitoa taitaa riittää viikonloppunakin (ellen tule kipeäksi; pelottavan uhkaava olo tällä hetkellä), koska ovat Turun kansainväliset kirjamessut, ja meillä kirjallisuudenopiskelijoillahan silloin ohjelmaa riittää. Käytän foorumiani hyväkseni ja mainostan: osallistu järjestämäämme "Kirjasta elokuvaksi" -seminaariin messuilla lauantaina kello 10.30! Mukana kirjailijoita ja mediahenkilö! Näytämme elokuvista katkelmia! Tarjolla näkemyksiä! Minä ainakin menen ("Näe Ugus!"), ja sen jälkeen kiertelen messuhallia tuntikaudet ympäriinsä etsien jotain kiintoisaa, kuten olen tehnyt jo niin monena aiempanakin vuonna. Ja illalla ainejärjestön bileet. Eivätkä mitkään ihan pienet. Monty Pythonin Viimeinen ehtoollinen -sketsiä lainatakseni luvassa on varsinainen "mother of a blow-out".
Eilen Benrope järjesti sellaisen yllätyksen että menin lukkoon enkä kyennyt kirjoittamaan koko päivänä. (valehtelen) Kansakunnan ykkösahdistuja mainitsi minut kehaisevaan sävyyn. Vuoroin vieraissa (jotenkin epämiellyttävä sanonta), hähää, keneltä muka kuvittelette minun varastaneen lakoniset loppukiteytykseni paitsi "b.":ltä.
Niin, keneltäpä.
"So you walk into this restaurant, strung out from the road
And you feel the eyes upon you, as you're shakin' off the cold
You pretend it doesn't bother you, but you just want to explode
Most times you can't hear them talk, other times you can
All the same old clichés?
Is that a woman is it man?
And you always seem outnumbered, you don't dare make a stand
Make your stand
Here I am
On the road again
There I am
Up on the stage
Here I go
Playin' star again
There I go
Turn the page"
(Metallica / Turn the page)
...joojoo, tiedän ettei alkuperäinen versio ole Metallican. Ei nyt tarvi silti alkaa päätä aukomaan.
29.9.04
Jo loppui, ei sattunut
Terkkis käveli suurinpiirtein Hämeenkadun ja Kerttulinkadun kulmassa, kun ensimmäinen keilapallo iskeytyi hänen niskaansa murtaen muutamia nikamia. Ylempää kuului käkätystä, pikkupoikia neljännen kerroksen ikkunassa. Nahkatakki oli vaimentanut iskua vähän, mutta silti Terkkis tunsi tajuntansa pimenevän pelkästä kivusta, hän ei ollut tajunnut kaatuneensa katuun kasvoilleen.
-Tietä, totesi Turakainen. Hän potkaisi makaavaa Terkkistä kylkeen koko viisikymmenkuusikesäisellä arvokkuudellaan ja kuoli kallonmurtumaan ennen seuraavaa askelta. Toinen keilapallo oli osunut tarkemmin. Turakaisen ruumis kaatui Terkkiksen päälle, tuntui kuin olisi satanut lihasäkkejä. Kadulla oli verta.
Terkkis painoi kämmenensä asfalttiin ja alkoi hitaasti kammeta itseään ylös. Turakainen kierähti päältä viereen. Terkkis sylki verta, pää ei kääntynyt. Nulikat perkele, hän ajatteli, pakokauhu ei ollut vielä ehtinyt iskeä. Hän ei tuntenut jalkojaan.
(Silmänkääntövankilan oikeassa reunassa olevat kuvat vaihtelevat vain siksi, että jokaisen tekstin lukutapa muuttuu kuvasta riippuen)
Lisää käkätystä yläkerrasta. Muut kävelijät vaihtoivat kadun toiselle puolelle, Terkkiksen oikea olkapää rusahti sijoiltaan ja hän iski leukansa uudelleen katuun. Ylähammas puhkaisi huulen, mitä väliä sillä enää oli. Piti päästä jonnekin pois. Hän alkoi raahata itseään vasemmalla kädellä kohti ravintolan markiisia ja sen tarjoamaa nimellistä suojaa mahdollisia uusia keilapalloja vastaan.
Vielä yksi. Tuli kuin pommi, poksautti Terkkiksen vasemman jalan polvilumpion paloiksi. Terkkistä huolestutti, ettei hän sanottavasti tuntenut iskua. Jostain on jotain poikki, hän ajatteli.
Haulikon lataaminen kuului kauas, se ylitti liikenteen äänet. Laukaus oli ruoskan sivallus, se kimmahti Tuomiokirkon tornista, pelotti Aurajoen sorsaparvet lentoon. Haulit levisivät laajalle, osa upposi Turakaiseen, osa katuun, osa kulman takaa paikalle kävelleeseen Lehtoskaan. Hän huusi vasta kuoltuaan, osa hänen hampaistaan iskeytyi ohi ajaneen bussin ikkunoihin kuin sora. Terkkis ei kuullut laukausta. Hän oli keskittynyt ryömimään, ja oli yllätyksekseen onnistunut siinä. Ravintolan markiisi oli kuitenkin pelkkää kangasta; ei sen alla ollut suojassa. Kolmenkymmenenkahden tuuman televisio tuli läpi ja litisti Terkkiksen kallon katua vasten. Läheltä kuulostellut olisi saattanut sekunnin murto-osan ajan kuulla nitinää, jonka kalloluut painolle periksi antaessaan ilmoille päästivät.
Terkkis eli vielä hetken, vai elikö, ainakin vasen käsi kouristeli vasten katua kuin olisi halunnut jatkaa pakoon ryömimistä. Selässä oli edelleen reppu ja luentomuistiinpanot, taidehistorian peruskurssi. Jalkakäytävällä tuli hiljaista, autoliikenne jatkui muuttumatta.
-Jo loppui, ääni sanoi.
-Ei sattunut.
Käkätystä. Neljännen kerroksen ikkuna sulkeutui, pian naapuri hakkasi seinään, pojat pelasivat Playstationilla aina järjettömillä äänenvoimakkuuksilla.
Se ihan tosissaan kiusasi naapuria.
-Tietä, totesi Turakainen. Hän potkaisi makaavaa Terkkistä kylkeen koko viisikymmenkuusikesäisellä arvokkuudellaan ja kuoli kallonmurtumaan ennen seuraavaa askelta. Toinen keilapallo oli osunut tarkemmin. Turakaisen ruumis kaatui Terkkiksen päälle, tuntui kuin olisi satanut lihasäkkejä. Kadulla oli verta.
Terkkis painoi kämmenensä asfalttiin ja alkoi hitaasti kammeta itseään ylös. Turakainen kierähti päältä viereen. Terkkis sylki verta, pää ei kääntynyt. Nulikat perkele, hän ajatteli, pakokauhu ei ollut vielä ehtinyt iskeä. Hän ei tuntenut jalkojaan.
(Silmänkääntövankilan oikeassa reunassa olevat kuvat vaihtelevat vain siksi, että jokaisen tekstin lukutapa muuttuu kuvasta riippuen)
Lisää käkätystä yläkerrasta. Muut kävelijät vaihtoivat kadun toiselle puolelle, Terkkiksen oikea olkapää rusahti sijoiltaan ja hän iski leukansa uudelleen katuun. Ylähammas puhkaisi huulen, mitä väliä sillä enää oli. Piti päästä jonnekin pois. Hän alkoi raahata itseään vasemmalla kädellä kohti ravintolan markiisia ja sen tarjoamaa nimellistä suojaa mahdollisia uusia keilapalloja vastaan.
Vielä yksi. Tuli kuin pommi, poksautti Terkkiksen vasemman jalan polvilumpion paloiksi. Terkkistä huolestutti, ettei hän sanottavasti tuntenut iskua. Jostain on jotain poikki, hän ajatteli.
Haulikon lataaminen kuului kauas, se ylitti liikenteen äänet. Laukaus oli ruoskan sivallus, se kimmahti Tuomiokirkon tornista, pelotti Aurajoen sorsaparvet lentoon. Haulit levisivät laajalle, osa upposi Turakaiseen, osa katuun, osa kulman takaa paikalle kävelleeseen Lehtoskaan. Hän huusi vasta kuoltuaan, osa hänen hampaistaan iskeytyi ohi ajaneen bussin ikkunoihin kuin sora. Terkkis ei kuullut laukausta. Hän oli keskittynyt ryömimään, ja oli yllätyksekseen onnistunut siinä. Ravintolan markiisi oli kuitenkin pelkkää kangasta; ei sen alla ollut suojassa. Kolmenkymmenenkahden tuuman televisio tuli läpi ja litisti Terkkiksen kallon katua vasten. Läheltä kuulostellut olisi saattanut sekunnin murto-osan ajan kuulla nitinää, jonka kalloluut painolle periksi antaessaan ilmoille päästivät.
Terkkis eli vielä hetken, vai elikö, ainakin vasen käsi kouristeli vasten katua kuin olisi halunnut jatkaa pakoon ryömimistä. Selässä oli edelleen reppu ja luentomuistiinpanot, taidehistorian peruskurssi. Jalkakäytävällä tuli hiljaista, autoliikenne jatkui muuttumatta.
-Jo loppui, ääni sanoi.
-Ei sattunut.
Käkätystä. Neljännen kerroksen ikkuna sulkeutui, pian naapuri hakkasi seinään, pojat pelasivat Playstationilla aina järjettömillä äänenvoimakkuuksilla.
Se ihan tosissaan kiusasi naapuria.
26.9.04
Elokuvia, valokuvia ja muistikuvia
Elokuvia. Katsoin eilisen aikana peräkkäin Kill Billin molemmat osat, ja vaikka niskani kuolikin (vietin koko nelituntisen huonossa asennossa), oli kokemus edelleen vaikuttava. Kill Bill tuntuu paranevan joka katselulla; onko se parasta koskaan näkemääni elokuvaa? Se saattaa hyvinkin olla. Kirjoituksiani pakkomielteisesti seuranneet lienevät tähän mennessä jo saaneet selville, että minulle ainoa oikeasti merkittävä ohjaaja on David Lynch. Tarantino on Kill Billillä päässyt kuitenkin jo vaarallisen lähelle minun top-listani kärkipäätä, ja yllättäen vielä täysin toisenlaisella teoksella kuin tuo ei-koskaan-tarpeeksi-ylistetty Missoulan mestari. (tuo kiertoilmaus viittasi Lynchiin) Näin nyt Billin ykköspuoliskon kolmannen kerran, ja on se perhana miten yhä vain kylmät väristykset hipsivät selkänikamiani pitkin tietyissä kohdissa, ja niitä kohtia on paljon. Miten kukaan voi yhdistää kuvan ja äänen näin taiten? Miten jokainen väri, valo ja liike on näin täydellisyyttä hipova? Miten näin yksinkertaisesta kostotarinasta on puserrettu irti näin paljon emootiota, näin kertakaikkisen loistavia henkilöhahmoja? Miten kukaan ohjaaja on onnistunut saamaan näyttelijöistä esiin tällaisia suorituksia? Miljoonat yksityiskohdat vain odottavat löytymistään tulevilla katselukerroilla, ja niitä tulee loppuelämäni aikana riittämään. Kiitos, Quentin Tarantino, että teit sen, mitä en olisi koskaan uskonut; palautit uskoni siihen, että joku muukin kuin Lynch kykenee tekemään 100% virheetöntä elokuvaa vielä nykymaailmassa.
Valokuvia. Halusin pestä tänään koneellisen pyykkiä, mikä sai minut astelemaan eilen iltapäivällä Yo-kylän pesulaan ajanvarauslistan ääreen. Mikä hampaitakiristävä pettymys nähdä, että ainoa vapaana oleva vuoro oli kahdeksalta aamulla. Ei auttanut, joskus ne pyykit on hoidettava, joten kello herätti varttia vaille kahdeksan kesken ilmeisen Kill Bill -vaikutteisen futuristisissa metallinhohtoisissa käytävissä edenneen miekanheilutusunen. Vitutti, kieltämättä, mutta kauan tunne ei jatkunut. Ulkona oli kaunista. Jopa siinä määrin, että survottuani vaatteet Washcator-merkkiseen tehokoneeseen palasin kotiin, nappasin pöydältä luotettavan Asahi Pentaxini (kamera) ja suuntasin kulkuni jokirantaan. Hallitsevat elementit olivat pilvenkaltainen valkoinen sumu, joka kohosi joesta ja sitä ympäröiviltä niityiltä, sekä matalalta kajastava auringonvalo, joka siivilöityi usvan ja sen keskeltä kohoavien puiden takaa teräväpiirteisinä säikeinä. Muistinko nähneeni mitään niin kaunista pitkään aikaan? En silloin, enkä välttämättä vieläkään, tosin Kokkolan vanha kaupunki pilvettömänä täysikuun valaisemana yönä elokuussa pääsee lähelle. Aamun toisenpaikan tunnelmaa korosti tietenkin hiljaisuus. Sunnuntaisin ei kello kahdeksalta ole vielä liikkeellä kuin poikkeushenkilöitä, ja heille minä rannan hiekkatietä puiden kaareutuvien oksien ja harakannaurun katveessa kävellessäni soin hymyn. Kaikki korostui; jo alkanut lehtivihreän katoaminen kauniinkeltaisiksi ja palavanpunaisiksi hiljalleen muuttuvista lehdistä, hämähäkinseittien helminauhankaltaiset kosteuspisarat, ja oma varjo heittymässä kymmenien metrien päähän joen yllä leijuvaan usvamassaan. Naakat kiertelivät Raunistulan siilon huipulla, se kohosi monumenttina kuin savusta, kaukaa kuului junan ääni ja se kaikui sumussa kuin maan alta. Fasaani kiekui saman puun alla, jonka luona hieman yli vuosi sitten kuuntelin rastasta, se astui esiin ja kirkkaina sen sulat vihmoivat välkettä haituvina leijuvien usvanrippeiden keskelle. Ei tarvinnut sulkea silmiään, ei tässä todellisuudessa ollut enää kuitenkaan, sitä vain kellui näköispatsaspuiden keskellä, usva nieli äänet ja valo vain vaivoin jaksoi murtautua sen otteesta, vesi kimalsi, kaikkialla parveili ajatuksia, ja minä kuvasin sen verran kuin filmiä vielä jäljellä oli.
Muistikuvia. Perjantaina järjestettiin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden tutustumisbileiden nimellä kulkeva sosiaalinen tapahtuma, jonka ideana on integroida ykkösvuotiset meihin vanhempiin. Eihän se tietenkään sanottavammin toiminut, tietty klikkiytyminen on jo pesiytynyt ainejärjestöömme ja vain aktiivisimmat oikeasti tuntuivat tutustuvan kehenkään jota eivät jo aiemmin tunteneet. Ei silti, minulla oli mukavaa, eikä edes tarvinnut lähteä kauas kotoa, kun melkein askeleen otti omalta kynnykseltä, oli perillä jo. Virosta palannut ekspatriaattimme tarjosi kotona leivottuja pizzakeksejä, ja jotta en olisi itse joutunut ostamaan mitään, kulutin niiden lisäksi ainejärjestöaktiivien paikalle tuottamaa perunasalaattia ja viiniä. Jälkimmäistä enemmän. Mutta mikä siinä on, että ne jotka aktiivisimmin kieltävät olevansa aggressiivisia, yleensä vaikuttavat vankimmin juuri sellaisilta? Elävänä mielessäni on vielä nytkin kuva Taotaon runnellusta ruumiista, joka edelleen tuntui olevan omistajalleen tärkeä. Hellyttävää!
Valokuvia. Halusin pestä tänään koneellisen pyykkiä, mikä sai minut astelemaan eilen iltapäivällä Yo-kylän pesulaan ajanvarauslistan ääreen. Mikä hampaitakiristävä pettymys nähdä, että ainoa vapaana oleva vuoro oli kahdeksalta aamulla. Ei auttanut, joskus ne pyykit on hoidettava, joten kello herätti varttia vaille kahdeksan kesken ilmeisen Kill Bill -vaikutteisen futuristisissa metallinhohtoisissa käytävissä edenneen miekanheilutusunen. Vitutti, kieltämättä, mutta kauan tunne ei jatkunut. Ulkona oli kaunista. Jopa siinä määrin, että survottuani vaatteet Washcator-merkkiseen tehokoneeseen palasin kotiin, nappasin pöydältä luotettavan Asahi Pentaxini (kamera) ja suuntasin kulkuni jokirantaan. Hallitsevat elementit olivat pilvenkaltainen valkoinen sumu, joka kohosi joesta ja sitä ympäröiviltä niityiltä, sekä matalalta kajastava auringonvalo, joka siivilöityi usvan ja sen keskeltä kohoavien puiden takaa teräväpiirteisinä säikeinä. Muistinko nähneeni mitään niin kaunista pitkään aikaan? En silloin, enkä välttämättä vieläkään, tosin Kokkolan vanha kaupunki pilvettömänä täysikuun valaisemana yönä elokuussa pääsee lähelle. Aamun toisenpaikan tunnelmaa korosti tietenkin hiljaisuus. Sunnuntaisin ei kello kahdeksalta ole vielä liikkeellä kuin poikkeushenkilöitä, ja heille minä rannan hiekkatietä puiden kaareutuvien oksien ja harakannaurun katveessa kävellessäni soin hymyn. Kaikki korostui; jo alkanut lehtivihreän katoaminen kauniinkeltaisiksi ja palavanpunaisiksi hiljalleen muuttuvista lehdistä, hämähäkinseittien helminauhankaltaiset kosteuspisarat, ja oma varjo heittymässä kymmenien metrien päähän joen yllä leijuvaan usvamassaan. Naakat kiertelivät Raunistulan siilon huipulla, se kohosi monumenttina kuin savusta, kaukaa kuului junan ääni ja se kaikui sumussa kuin maan alta. Fasaani kiekui saman puun alla, jonka luona hieman yli vuosi sitten kuuntelin rastasta, se astui esiin ja kirkkaina sen sulat vihmoivat välkettä haituvina leijuvien usvanrippeiden keskelle. Ei tarvinnut sulkea silmiään, ei tässä todellisuudessa ollut enää kuitenkaan, sitä vain kellui näköispatsaspuiden keskellä, usva nieli äänet ja valo vain vaivoin jaksoi murtautua sen otteesta, vesi kimalsi, kaikkialla parveili ajatuksia, ja minä kuvasin sen verran kuin filmiä vielä jäljellä oli.
Muistikuvia. Perjantaina järjestettiin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden tutustumisbileiden nimellä kulkeva sosiaalinen tapahtuma, jonka ideana on integroida ykkösvuotiset meihin vanhempiin. Eihän se tietenkään sanottavammin toiminut, tietty klikkiytyminen on jo pesiytynyt ainejärjestöömme ja vain aktiivisimmat oikeasti tuntuivat tutustuvan kehenkään jota eivät jo aiemmin tunteneet. Ei silti, minulla oli mukavaa, eikä edes tarvinnut lähteä kauas kotoa, kun melkein askeleen otti omalta kynnykseltä, oli perillä jo. Virosta palannut ekspatriaattimme tarjosi kotona leivottuja pizzakeksejä, ja jotta en olisi itse joutunut ostamaan mitään, kulutin niiden lisäksi ainejärjestöaktiivien paikalle tuottamaa perunasalaattia ja viiniä. Jälkimmäistä enemmän. Mutta mikä siinä on, että ne jotka aktiivisimmin kieltävät olevansa aggressiivisia, yleensä vaikuttavat vankimmin juuri sellaisilta? Elävänä mielessäni on vielä nytkin kuva Taotaon runnellusta ruumiista, joka edelleen tuntui olevan omistajalleen tärkeä. Hellyttävää!
24.9.04
Blog a little dream of me
Jostain selittämättömästä syystä eilen tuntui olevan kansallinen "Kehu Ugusta" -päivä, kun sekä Mea että Misu päättivät ryhtyä moiseen lopputulokseltaan ennalta-arvaamattomaan toimintaan. Menen ihan sanattomaksi, mikä on tietenkin vain tylsä sanonta, enkä tarkoita sitä kirjaimellisesti. En minä sentään sanoja kadota, mutta tunnen kuitenkin oloni kiusaantuneeksi, alan kompuroida tekstivirrassa kömpelösti ja tuuskahdan nenälleni paistatellen samanaikaisesti näinkin näkyvän huomion tuottamassa lämpimässä onnenhehkussa. Te olette molemmat suosionne ansainneet, ja minä tyydyn vain nöyrästi kumartamaan: kiitos kauniista sanoista, sekä myös kävijöiden virrasta; Sitemeterin mukaan eilisen aikana Silmänkääntövankilassa piipahti melko tarkkaan kuusinkertainen määrä väkeä normaalirutiiniin verrattuna. Ehkä he kaikki inhoavat nyt minua. (itsetunto-ongelmaisen alitajunnan lipsahdus)
Koko viikon ajan on mielessä risteillyt kaksi aihetta, joista kirjoittaa; unissani esiintyneet oudosti käyttäytyneet julkisuuden henkilöt tai se, miten ärsyttäviä ovat muuten täydelliset levyt, joissa on keskellä yksi hirveä piisi. Koska olen häkeltynyt, en kykene nyt suodattamaan kumpaakaan itsestäni ulos. Kumpi tekisi suuremman vaikutuksen mahdollisiin uusiin lukijoihini? Kumpaa vanhat lukijani odottavat minulta? Valintoja, valintoja! Onneksi minulla on näitä tilanteita varten varasuunnitelma: päämäärätön vaeltelu yliopistonmäellä. Aina toimii.
Koko viikon ajan on mielessä risteillyt kaksi aihetta, joista kirjoittaa; unissani esiintyneet oudosti käyttäytyneet julkisuuden henkilöt tai se, miten ärsyttäviä ovat muuten täydelliset levyt, joissa on keskellä yksi hirveä piisi. Koska olen häkeltynyt, en kykene nyt suodattamaan kumpaakaan itsestäni ulos. Kumpi tekisi suuremman vaikutuksen mahdollisiin uusiin lukijoihini? Kumpaa vanhat lukijani odottavat minulta? Valintoja, valintoja! Onneksi minulla on näitä tilanteita varten varasuunnitelma: päämäärätön vaeltelu yliopistonmäellä. Aina toimii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)