Lähtöhetkiin ei koskaan ehdi varautua tarpeeksi aikaisin.
Lukemattomat kirjat kertyvät pinoksi, johon ei koske.
Lottokupongit rypistyvät lompakossa ahdistavasti.
Apteekin ovissa tulee aina vastaan puolituttu, melkein nimetty.
Selailin viikonloppuna läpi lähes viiden Turun vuoteni aikana täyteen kuvaamani suurikokoisen valokuva-albumin, ja löysin hetkiä, joita ei voi ylläolevien tavoin nimetä. Miltä ne kuulostaisivat, sanat kuvista jotka on otettu vain koska ei ole ollut sanoja? Ne raivoaisivat kuin järjettömyys. Saattaisi olla että huolestuisin yrityksissäni muistaa kaikki tärkeät hetket, ellei koskaan olisi keksitty kameroita. Ikuistajana en ole onnistuvin, mutta pienistäkin yksityiskohdista muistan asioita jotka muille jäävät vielä olettamuksiksi. Kuva männyn tyvestä muistuttaa minua sanoista joita puun luona on sanottu. Jokimaiseman yllä on kaupunkisataman tuoksu.
Viikko sitten ystäväni kertoi kahvilan pöydässä kieltäneensä kuoleman. Hetken epäiltyäni perustelut kuitenkin tarjottiin minulle. Ja oli myönnettävä; totta se oli. Jos onnistuisi tulevan kesän aikana vielä kieltämään elämänkin, niin olisi saavuttanut tavoiteltavan nollatilan. Kuinka nopeasti kaikki kuusi miljardia ihmistä olisivat kuulleet teoriasta jos sitä huhupuheina alkaisimme levittää? Olisiko liian positiivinen arvio että kolmessa päivässä jokainen planeetan ihminen olisi ensin tajunnut ettei koskaan kuole, ja sen jälkeen ettei oikeastaan ole milloinkaan edes elänyt? Jos sana "positiivinen" nyt tähän tilanteeseen sopii. Olisiko maan silloin täyttävä hiljaisuus niin läpitunkeva että se rikkoisi aistit?
Kun kissa on poissa, hiiretkin lähtevät teillensä.
Mikä niitä siellä mökin nurkissa enää pitelisi?
26.4.04
24.4.04
Saunan eteisessä kukaan ei kuule huutoasi
On niin pimeää, että ulos katsoessa näkee vain omat kasvonsa. Tuntuu luonnottamalta olla niin lähellä itseään, erottaa vuosisataisesta ikkunasta oman ihonsa virheet, lihasten liikkeet. Silmät räpsähtävät, mutta vain heijastuksessa.
Vetäytyy kauemmas ja yrittää kuunnella askeleita, mutta yö on hiljainen. Junat eivät enää kulje. Jos nostaa kätensä sivuilleen, osuu oikea ulkoseinään ja vasen oveen joka vie sisälle saunaan. Ovi on lämmin, vaikka viilenemässä. Ei ole uskaltanut astua saunan eteisestä ulos, ei sen jälkeen kun joku räjähti nurkalla nauruun jota kesti kaksi ja puoli sekuntia, helvetin pitkät kaksi ja puoli.
Oli tuntunut jännittävältä ajatukselta lämmittää sauna yöllä. Suku oli lähtenyt pois, oli jäänyt mökille yksin. Tai se mikään mökki ollut; vanha maatalo. Mummola, ei järven rantaa kilometrien säteellä mutta metsää sitäkin enemmän. Yksi niin kauan sitten villiintynyt pelto, ettei niiden koivujen ympärille enää saanut kahta kämmentä ympäri. Kuka siellä olisi liikkunut?
Saunan oven sai sisäpuolelta hakasella kiinni. Muuhun ei auttanut turvata.
Jos astui takaisin saunan puolelle lämmittelemään, tuntui hetken aikaa hyvältä. Mutta sitten palatessa eteiseen, heilui siellä lamppu. Pelkkä hehkulamppu rispaantuneen johdon varassa, ja aina se heilui kun saunasta tuli takaisin. Oliko hakaseen koskettu? Saiko sen ulkopuolelta auki jos yritti? Aivan varmasti sellaiseen kykenevä on myös täysin äänetön ja nopea. Käy vain siinä eteisessä, tunnustelemassa. Varmistelemassa.
Niitä voi olla monta. Se oli vain yksi nauru, hetkellinen, ja kuka nauraisi yksin niin raivokkaasti jollekin? Askeleet voi kuulla kun sulkee silmänsä, ei vielä muuten. Miten kauan? Kello jäi sisälle taloon. Pilvinen yö, sataakin vähän. Ne saattaisivat seistä puolen metrin päässä ikkunasta ulkona, tuijottamassa. Ne näkisi jos sammuttaisi eteisen lampun, mutta siihen ei pysty. Ikkunaa pitkin valuu hitaasti hiljaisia pisaroita. Kuin sormella vedettäisiin. Niiden kulkureitit toistuvat selässä.
Saunan eteisessä lyhyt puinen penkki. Sille voi käpertyä, ja vasta kun uni kouraisee tietoisuuden raskaaseen otteeseensa, ryöppyävät kymmenien jalkojen juoksevat askeleet soratieltä, heinikosta, yön kosteasta ruohosta, ne ovat kaikki siellä pienessä eteisessä yhdessä hetkessä ja kirkaisten avaa silmänsä, eteinen tuntuu arkulta ilman happea.
Aurinko nousee lopulta. Surullista. Eivät koskaan löytäneet häntä.
Vetäytyy kauemmas ja yrittää kuunnella askeleita, mutta yö on hiljainen. Junat eivät enää kulje. Jos nostaa kätensä sivuilleen, osuu oikea ulkoseinään ja vasen oveen joka vie sisälle saunaan. Ovi on lämmin, vaikka viilenemässä. Ei ole uskaltanut astua saunan eteisestä ulos, ei sen jälkeen kun joku räjähti nurkalla nauruun jota kesti kaksi ja puoli sekuntia, helvetin pitkät kaksi ja puoli.
Oli tuntunut jännittävältä ajatukselta lämmittää sauna yöllä. Suku oli lähtenyt pois, oli jäänyt mökille yksin. Tai se mikään mökki ollut; vanha maatalo. Mummola, ei järven rantaa kilometrien säteellä mutta metsää sitäkin enemmän. Yksi niin kauan sitten villiintynyt pelto, ettei niiden koivujen ympärille enää saanut kahta kämmentä ympäri. Kuka siellä olisi liikkunut?
Saunan oven sai sisäpuolelta hakasella kiinni. Muuhun ei auttanut turvata.
Jos astui takaisin saunan puolelle lämmittelemään, tuntui hetken aikaa hyvältä. Mutta sitten palatessa eteiseen, heilui siellä lamppu. Pelkkä hehkulamppu rispaantuneen johdon varassa, ja aina se heilui kun saunasta tuli takaisin. Oliko hakaseen koskettu? Saiko sen ulkopuolelta auki jos yritti? Aivan varmasti sellaiseen kykenevä on myös täysin äänetön ja nopea. Käy vain siinä eteisessä, tunnustelemassa. Varmistelemassa.
Niitä voi olla monta. Se oli vain yksi nauru, hetkellinen, ja kuka nauraisi yksin niin raivokkaasti jollekin? Askeleet voi kuulla kun sulkee silmänsä, ei vielä muuten. Miten kauan? Kello jäi sisälle taloon. Pilvinen yö, sataakin vähän. Ne saattaisivat seistä puolen metrin päässä ikkunasta ulkona, tuijottamassa. Ne näkisi jos sammuttaisi eteisen lampun, mutta siihen ei pysty. Ikkunaa pitkin valuu hitaasti hiljaisia pisaroita. Kuin sormella vedettäisiin. Niiden kulkureitit toistuvat selässä.
Saunan eteisessä lyhyt puinen penkki. Sille voi käpertyä, ja vasta kun uni kouraisee tietoisuuden raskaaseen otteeseensa, ryöppyävät kymmenien jalkojen juoksevat askeleet soratieltä, heinikosta, yön kosteasta ruohosta, ne ovat kaikki siellä pienessä eteisessä yhdessä hetkessä ja kirkaisten avaa silmänsä, eteinen tuntuu arkulta ilman happea.
Aurinko nousee lopulta. Surullista. Eivät koskaan löytäneet häntä.
23.4.04
Krääsän riemastuttava viehätys
Minä en käy erityisen usein kirpputoreilla. Suurin syy siihen on se, että ne haisevat aivan hemmetin pahalle... mutta toisinaan on sosiaalisuussyistä pakko tinkiä omista periaatteistaan ja niinpä tänään eksyin pitkästä aikaa kirpputorille. Enkä ihan pienelle. Sitä tavaran määrää en heti sisäistänyt, aikani hämmästeltyäni sitä miten aidontuntuinen efekti oli saatu aikaan ilmeisesti jonkinlaisilla peilikikkailuilla olikin yllätys huomata ettei siellä mitään peilejä ollut. Myyntipöytiä todella jatkui melkein silmänkantamattomiin (tosin näköni on huono).
Vaan kyllä sielläkin haisi. Tomun, lian ja liian pitkään eletyn elämän pinttynyt löyhkä oli tarttunut vaatteisiin, puhkiluettuihin Jääkiekko-lehtiin ja piraattiäänitteisiin. Oli silti kiehtovaa maleksia tavarapaljouden keskellä ja ihmetellä mitä kaikkea ihmiset uskovat lähimmäistensä haluavan ostaa. Kuten esimerkiksi muutaman risaisen akuankan 80-luvun alkupuolelta. Onko 20 senttiä liian suuri hinta moisesta yksittäiskappaleesta? Minusta on. Vaatteita en vilkuillut kun en niistä mitään ymmärrä, mutta äänitteet veivät huomioni. Onko kirpputoreilla omaisuuttaan (toivoa sopii että omaansa) poismyyvillä ihmisillä juuri tietynlainen musiikkimaku, vai mistä johtuu että käytännössä kaikki siellä kaupitellut cd-levyt olivat, no, silkkaa paskaa? Avarakatseisuuteni eri musiikkityylejä kohtaankaan ei estä minua toteamasta näin. Yritän silti huomioida sen, että ne levyt sentään oli asetettu myyntiin, eiväthän ne olleet kenenkään olohuonetta koristamassa... mutta kuitenkin. Ei kai voi olettaa kenenkään haluavan ostaa 90-luvun alun eurodancekokoelmia? Eihän? Sanokaa ettei.
Porno on yksi hyvin mielenkiintoinen elementti kirpputoreilla. Sitä tuntuu löytyvän vähän joka pöydästä, häveliäästi kätkettynä muiden videokasettien tai lehtien sekaan. Hellyyttävin näky tänään oli kirkkaanvärinen (kylläkin myös varsin ruma) pehmoeläin aseteltuna pornovideopinon päälle tuijottamaan spanielinkatsein ohikulkevaa ostajaa. Minä en usko että se oli ironinen asettelu, koska ymmärtääkseni "ironia" on käsite, joka kokonaan puuttuu kirpputoreilta. Joko niin, tai koko kirpputorijärjestelmä on yksi suuri ironisointi.
Kirjoja oli paljon. Tarkkaan sanoen noin kolmen keskitasoisen antikvariaatin verran, mutta hämmästyttävää kyllä neljä viideosasaa kirjoista oli 70- ja 80-luvuilla julkaistuja romaaneja. Niitä katsellessa alkoi väkisinkin muodostaa näkemystä jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ovatko noina vuosikymmeninä kirjoja hyllyihinsä keränneet ihmiset käyneet vanhoiksi, muuttaneet omakotiasunnoistaan viimein kaupunkeihin, kerrostaloihin, palvelukoteihin? Joku syy tähänkin täytyy olla. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa oli tarjolla häkellyttävät määrät. En suoraan sanoen ihmettele.
Mutta ne puoliksi käytetyt huulipunat olivat jo minullekin vähän liikaa.
Vaan kyllä sielläkin haisi. Tomun, lian ja liian pitkään eletyn elämän pinttynyt löyhkä oli tarttunut vaatteisiin, puhkiluettuihin Jääkiekko-lehtiin ja piraattiäänitteisiin. Oli silti kiehtovaa maleksia tavarapaljouden keskellä ja ihmetellä mitä kaikkea ihmiset uskovat lähimmäistensä haluavan ostaa. Kuten esimerkiksi muutaman risaisen akuankan 80-luvun alkupuolelta. Onko 20 senttiä liian suuri hinta moisesta yksittäiskappaleesta? Minusta on. Vaatteita en vilkuillut kun en niistä mitään ymmärrä, mutta äänitteet veivät huomioni. Onko kirpputoreilla omaisuuttaan (toivoa sopii että omaansa) poismyyvillä ihmisillä juuri tietynlainen musiikkimaku, vai mistä johtuu että käytännössä kaikki siellä kaupitellut cd-levyt olivat, no, silkkaa paskaa? Avarakatseisuuteni eri musiikkityylejä kohtaankaan ei estä minua toteamasta näin. Yritän silti huomioida sen, että ne levyt sentään oli asetettu myyntiin, eiväthän ne olleet kenenkään olohuonetta koristamassa... mutta kuitenkin. Ei kai voi olettaa kenenkään haluavan ostaa 90-luvun alun eurodancekokoelmia? Eihän? Sanokaa ettei.
Porno on yksi hyvin mielenkiintoinen elementti kirpputoreilla. Sitä tuntuu löytyvän vähän joka pöydästä, häveliäästi kätkettynä muiden videokasettien tai lehtien sekaan. Hellyyttävin näky tänään oli kirkkaanvärinen (kylläkin myös varsin ruma) pehmoeläin aseteltuna pornovideopinon päälle tuijottamaan spanielinkatsein ohikulkevaa ostajaa. Minä en usko että se oli ironinen asettelu, koska ymmärtääkseni "ironia" on käsite, joka kokonaan puuttuu kirpputoreilta. Joko niin, tai koko kirpputorijärjestelmä on yksi suuri ironisointi.
Kirjoja oli paljon. Tarkkaan sanoen noin kolmen keskitasoisen antikvariaatin verran, mutta hämmästyttävää kyllä neljä viideosasaa kirjoista oli 70- ja 80-luvuilla julkaistuja romaaneja. Niitä katsellessa alkoi väkisinkin muodostaa näkemystä jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ovatko noina vuosikymmeninä kirjoja hyllyihinsä keränneet ihmiset käyneet vanhoiksi, muuttaneet omakotiasunnoistaan viimein kaupunkeihin, kerrostaloihin, palvelukoteihin? Joku syy tähänkin täytyy olla. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa oli tarjolla häkellyttävät määrät. En suoraan sanoen ihmettele.
Mutta ne puoliksi käytetyt huulipunat olivat jo minullekin vähän liikaa.
22.4.04
Pehmeä nallekarhun kaltainen tila
Kunpa minäkin olisin vain mies joka kävelee ja puhuu puhelimeen. Ei tarvitsisi kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin kuten
1. Miten on mahdollista opiskella yliopistossa kolme vuotta kirjallisuutta ilman että oppii mitä tarkoittaa esimerkiksi "diskurssi"?
2. Lonttisten rautatiesillan yli eri suuntiin kulkevien junien väli on noin neljä minuuttia.
3. Kevät on vaihtumassa kesäksi kun sateisena aamuna Helsingintien alittavalla osuudella pyörätietä on useita satoja kastematoja kuolinkouristuksissaan.
4. Jean-Francis Lyotard, I could kiss you!
5. Mitäköhän se uni tarkoitti jossa pelastin ihmiskunnan?
Ja kun on aikansa asioita pohdiskellut, on ohittanut tilaisuutensa vähintään kolmesti. Andy Warholin mukaan meillä jokaisella on viisitoistaminuuttisensa. Arvatkaa hiersikö, kun sain vasta myöhemmin kuulla olleeni omani koittaessa vessassa? Minuuttisten jäätyä taakse voi huojentuneena jatkaa sitä mitä on siihenkin asti tehnyt, ja yliopiston filosofian laitoksen katolla varisten varpaat rahisevat peltiä vasten ilkeästi. Sisällä tietokoneluokassa vallitsee pehmeä nallekarhun kaltainen tila, sen tietäminen, että samassa pienessä huoneessa on kymmeniä ihmisiä ja mitä vähemmän kukaan toinen paikalla oleva osoittaa huomiota toiseen, sitä onnellisempina kaikki pysyvät. Virtuaalisuus on hämmentävä ilmiö. Kun lähetin vähäpoikana 5,25 tuuman disketin kirjekuoressa Unkariin, olin sentään kirjoittanut saatekirjeen käsin. Virtuaalisuus oli silloin vain osittaista. Nyt emme voi koskaan tietää luemmeko botin kirjoittamia blogeja. Olemme hioutuneen koneiston armoilla, joka satojen miljoonien sanojen päivävauhdilla kasvaa estäen meitä hahmottamasta koko totuutta.
Tai no, "koko" totuutta.
1. Miten on mahdollista opiskella yliopistossa kolme vuotta kirjallisuutta ilman että oppii mitä tarkoittaa esimerkiksi "diskurssi"?
2. Lonttisten rautatiesillan yli eri suuntiin kulkevien junien väli on noin neljä minuuttia.
3. Kevät on vaihtumassa kesäksi kun sateisena aamuna Helsingintien alittavalla osuudella pyörätietä on useita satoja kastematoja kuolinkouristuksissaan.
4. Jean-Francis Lyotard, I could kiss you!
5. Mitäköhän se uni tarkoitti jossa pelastin ihmiskunnan?
Ja kun on aikansa asioita pohdiskellut, on ohittanut tilaisuutensa vähintään kolmesti. Andy Warholin mukaan meillä jokaisella on viisitoistaminuuttisensa. Arvatkaa hiersikö, kun sain vasta myöhemmin kuulla olleeni omani koittaessa vessassa? Minuuttisten jäätyä taakse voi huojentuneena jatkaa sitä mitä on siihenkin asti tehnyt, ja yliopiston filosofian laitoksen katolla varisten varpaat rahisevat peltiä vasten ilkeästi. Sisällä tietokoneluokassa vallitsee pehmeä nallekarhun kaltainen tila, sen tietäminen, että samassa pienessä huoneessa on kymmeniä ihmisiä ja mitä vähemmän kukaan toinen paikalla oleva osoittaa huomiota toiseen, sitä onnellisempina kaikki pysyvät. Virtuaalisuus on hämmentävä ilmiö. Kun lähetin vähäpoikana 5,25 tuuman disketin kirjekuoressa Unkariin, olin sentään kirjoittanut saatekirjeen käsin. Virtuaalisuus oli silloin vain osittaista. Nyt emme voi koskaan tietää luemmeko botin kirjoittamia blogeja. Olemme hioutuneen koneiston armoilla, joka satojen miljoonien sanojen päivävauhdilla kasvaa estäen meitä hahmottamasta koko totuutta.
Tai no, "koko" totuutta.
21.4.04
Käänteinen
Astun baarista ulos vesiselvänä kun aurinko on lakipisteessään ja ihailen tyyntä, tuuletonta säätä. Hengitän laitakaupungin raitista ilmaa keuhkoni täyteen ja koska oloni on mitä mainioin, päätän kävellä kotiin. Rahaa olisi lompakon pohjalla kyllä ollut vaikka kuinka moneen bussilippuun. Tulee hyvä olo siitä, että vastaantulijat eivät katso minua paheksuvasti tai siirry kadun toiselle puolelle. Eipä ihme tietenkään, askeleeni on reipas ja ilmeeni hymyinen. Ei tulisi mieleenikään pysähtyä pahoinvoimaan liikennevaloon nojaten. En kelaa kuluneiden viikkojen tapahtumia lainkaan mielessäni. Kävelen kotiin ennätysajassa, enkä tietenkään eksy matkalla, onhan reitti vuosien kuluessa tutuksi käynyt. Naapurini ovat jo nukkumassa, ja siksi liikun rappukäytävässä hiljaa. Onnistun siinä, kertovat pimeinä pysyvät ikkunat. Kukaan ei jyskytä seinään kun en huuda katkeria kirouksia kylpyhuoneen kaikumattomille seinille samalla kun en oksenna. Kerta kaikkiaan on aina niin ihana asua elementtitaloissa, jotka ovat lämpimiä ja joissa voi todella tuntea olevansa kotona. Riisuudun, käyn rentouttavassa suihkussa ja käperryn sitten pehmoisen peittoni alle nukkumaan. En tietenkään herää kaksitoista tuntia myöhemmin lattialta omasta oksennuksestani. Minun ei tarvitse kuivata kyyneleitä poskiltani, eikä lihaksiani särje yhtään kun kävelen keittiöön muistamatta mitään häpeällistä edellisestä illasta. Syön runsaan aamiaisen valiten yli äyräittensä pursuavasta ruokakomerostani herkkuja toistensa perään. Luen aamun lehdestä, jollaista minulla on jo vuosia ollut varaa tilata, pelkästään hyviä, onnelliseksi saavia uutisia. Lähden luennolle.
"Living in a twisted world
deserving a drink in a bar
where nobody else
ever wanted to go..."
(Sielun veljet: Living in a twisted world)
"Living in a twisted world
deserving a drink in a bar
where nobody else
ever wanted to go..."
(Sielun veljet: Living in a twisted world)
19.4.04
Ei enää hetkeäkään ole tuntumatta siltä kuin olisi alkanut kesää edeltävä aika
Kun kuljen jokirannan heinikkoon tallattua polkua nostatan ilmaan pölypilviä. Savi on kuivunut, se on jähmettynyt tomuksi, kiteiksi. Tomu muodostuu monista eri aineista. Molekyylejä. Atomit muistuttavat tähteään kiertäviä planeettoja. Kun nostatan ilmaan pölypilviä, nostatan ilmaan maailmankaikkeuksia. Tuhoan miljardeja elämiä, jotka, meidän näkökulmastamme atomitasolla liikuttaessa, ovat kehittyneet monimuotoisiksi ekosysteemeiksi ja sivilisaatioiksi sen jälkeen kun aurinko on noustuaan kuivattanut kevätöisen kosteuden. Tomu laskeutuu alas. Tilanne rauhoittuu. Planeetat kiertävät aurinkojaan. Meidän aurinkokuntaamme on tähän asti pidetty fluoriatomina, mutta nyt tähtitieteilijät virallistivat Pluton takaisen planeetan. Minä pelasin fysiikkakemian tunneilla ristinollaa (terveiset Simolle!) joten en muista: minkä alkuaineen ydintä nyt kierrämme kun elektroneja on yksi enemmän kuin fluorilla?
Ellen olisi ajatellut tämänkaltaisen skenaarion mahdollisuutta jo naperona, voisin tässä väittää inspiraation lähteeksi tälle kirjoitukselle Stephen Kingin Mustan tornin, jonka pohjalla on idea maailmojen sisäkkyydestä. Se on hieno kirjasarja, jonka kolme ensimmäistä osaa kannattaa lukea. Ei sillä ettenkö Tolkienista pitäisi, mutta kyllä tämä Kingin fantasia pesee sormusherralla lattioita. Sori vaan, friikit.
Ellen olisi ajatellut tämänkaltaisen skenaarion mahdollisuutta jo naperona, voisin tässä väittää inspiraation lähteeksi tälle kirjoitukselle Stephen Kingin Mustan tornin, jonka pohjalla on idea maailmojen sisäkkyydestä. Se on hieno kirjasarja, jonka kolme ensimmäistä osaa kannattaa lukea. Ei sillä ettenkö Tolkienista pitäisi, mutta kyllä tämä Kingin fantasia pesee sormusherralla lattioita. Sori vaan, friikit.
17.4.04
Rupee jo tosissaan vituttaan toi jatkuva suruliputus
Taivas kaupungin yllä alkaa tuntua epätoivoisen raskaalta kun eivät liputkaan jaksa enää nousta puolitankoa korkeammalle. Käy siinä nyt sitten ahon laitaan kun takaraivossa on kuvia kuolevista. Toisaalta jos siniristilipusta saisi ostettua mainostilaa olisi viime aikoina päässyt hyvin esille. Ei se kauaa enää ole tähän tarkoitukseen liian pyhä symboli. Rumanakin olen tuota taivaita tavoittavaa kankaanpalaa aina pitänyt, mutta makukysymys on makukysymys. Ylipäätään kyseenalaistan lippujen ynnä vastaavien nat(s)ionalististen tunnusmerkkien tarpeellisuuden. Monet pitävät monia asioita pyhinä, hassua. Ja on minua sekin jo pitkään kiehtonut, ettei pipopäinen spraymaalinuoriso ole iskenyt tuomiokirkon kivijalkaan. Tilaa olisi tageille. En nyt tarkoita että haluaisin niin käyvän. Se on kiehtova rakennus. Kokonaan toisenlainen todellisuus, joka korkeiden tiiliseinien taakse kätkeytyessään ei tule huomioiduksi vaikka sen ohi kävelee joka päivä. Sisäpuolella vuosisatojen paino tuntuu kevyenä, lähes nosteena. Ikkunat ovat urut jotka soittavat valoa.
Todetaan nyt vielä: enpä olisi koskaan uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin Kari-Pekka Kyrö ja Bodomjärvi mainitaan iltapäivälehden lööpissä samassa otsikossa, mutta eilen sain tämänkin ihmeen todistaa. Jotain tämäntyylistä minä olen koko ajan epäillytkin. Ja eikö Kyrö näytäkin Lee Harvey Oswaldilta kun katsoo tietystä kulmasta?
Muuten: parin viime päivän aikana Silmänkääntövankilaan ei ole päässyt vieraskäynnille osoitteesta www.silmankaantovankila.blogspot.com lainkaan. Sama osoite ilman "www":tä toimi kuitenkin hyvin joten jatkossa lienee turvallisinta käyttää sitä. Mutta älkää kysykö minulta syitä, minä olen vain töissä täällä. Blogger tekee mitä Blogger haluaa, ja se mitä Blogger haluaa ei yleensä ole se mitä Ugus haluaa. Mutta tänään me tunnumme tulevan toimeen keskenämme taas ihan kivasti.
Todetaan nyt vielä: enpä olisi koskaan uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin Kari-Pekka Kyrö ja Bodomjärvi mainitaan iltapäivälehden lööpissä samassa otsikossa, mutta eilen sain tämänkin ihmeen todistaa. Jotain tämäntyylistä minä olen koko ajan epäillytkin. Ja eikö Kyrö näytäkin Lee Harvey Oswaldilta kun katsoo tietystä kulmasta?
Muuten: parin viime päivän aikana Silmänkääntövankilaan ei ole päässyt vieraskäynnille osoitteesta www.silmankaantovankila.blogspot.com lainkaan. Sama osoite ilman "www":tä toimi kuitenkin hyvin joten jatkossa lienee turvallisinta käyttää sitä. Mutta älkää kysykö minulta syitä, minä olen vain töissä täällä. Blogger tekee mitä Blogger haluaa, ja se mitä Blogger haluaa ei yleensä ole se mitä Ugus haluaa. Mutta tänään me tunnumme tulevan toimeen keskenämme taas ihan kivasti.
15.4.04
Satyriasis
Oi kevättä.
Silloin vasta alkavat haihtua talven yllemme kutomat rihmaiset estot. Ne varisevat pois, silmiemme suomujen tavoin ne hiljalleen leijuvat alas maahan ja niiden alta paljastuvat väräjävät hahmot, meidän animuksemme, meidän toiveemme ja lupaus niiden täyttymättömyydestä.
Oi kevättä. Se vie meitä kuin tuuli tuhkaa, ja perhosen siivissä voi peilata ohikiitävän hetken ajan omaa kuvaansa kuin vedestä noussut Narkissos. Kukat, kukinnot, teiden varsien hedelmällisyys. Ja meidän. Tähdet paljastavat sykkivän yömme huudon, katujen ylle leijuu liha, oi kevät, armahda meitä.
Joka vuosi me suutelemme jäistä seinää, ja otsamme ei koskaan viilene, vaan kiihkoissamme, niin juuri, me etsimme tuoretta multaa. Ja kuohkeus hedelmäinen ei jätä rauhaan, se rankaisee meitä kuin sutta, "sinä nälkäinen peto!", ja kaiken keskellä kuin kaltto rampa on mies. Ja hiljaisen kuiskeen... kuin seinistä ropisisi maali... hän kuulee...
Ooooi kevättä.
Se sulkee meidät punaisten huultensa syleilyyn ja imaisee sisäänsä kosteaan aamuun ja koskaan, emme koskaan, me heräävämme toivo, ja kuitenkin - vain kaipauksen kipeää tuskaa. Sillä unelmilleen eivät saa siipiä kuin linnut. Meidän hahmomme verevän kalvas kun heijastuu kiiltävän ihon pinnasta ja lämpimään maahan katoavat huomisemme toivot. Yksin, yksin, ja kevättä kohti. Huuliaan nuolevat kuin hevoset, nuo laiduntemme orhinkaiset! He tarrautuvat hameenhelmoihin ja nilkat ohitsensa vilahtavat saavat päänsä pyörähtämään... ei joka pojalle ole tammaa talliin suotu...
Oi kevättä, aikamoista. Piirräpä aurinkoosi suu! Se hymyilemään laita!
Sen hymyn lämmössä voi
aika paljon
anteeksi antaa.
Silloin vasta alkavat haihtua talven yllemme kutomat rihmaiset estot. Ne varisevat pois, silmiemme suomujen tavoin ne hiljalleen leijuvat alas maahan ja niiden alta paljastuvat väräjävät hahmot, meidän animuksemme, meidän toiveemme ja lupaus niiden täyttymättömyydestä.
Oi kevättä. Se vie meitä kuin tuuli tuhkaa, ja perhosen siivissä voi peilata ohikiitävän hetken ajan omaa kuvaansa kuin vedestä noussut Narkissos. Kukat, kukinnot, teiden varsien hedelmällisyys. Ja meidän. Tähdet paljastavat sykkivän yömme huudon, katujen ylle leijuu liha, oi kevät, armahda meitä.
Joka vuosi me suutelemme jäistä seinää, ja otsamme ei koskaan viilene, vaan kiihkoissamme, niin juuri, me etsimme tuoretta multaa. Ja kuohkeus hedelmäinen ei jätä rauhaan, se rankaisee meitä kuin sutta, "sinä nälkäinen peto!", ja kaiken keskellä kuin kaltto rampa on mies. Ja hiljaisen kuiskeen... kuin seinistä ropisisi maali... hän kuulee...
Ooooi kevättä.
Se sulkee meidät punaisten huultensa syleilyyn ja imaisee sisäänsä kosteaan aamuun ja koskaan, emme koskaan, me heräävämme toivo, ja kuitenkin - vain kaipauksen kipeää tuskaa. Sillä unelmilleen eivät saa siipiä kuin linnut. Meidän hahmomme verevän kalvas kun heijastuu kiiltävän ihon pinnasta ja lämpimään maahan katoavat huomisemme toivot. Yksin, yksin, ja kevättä kohti. Huuliaan nuolevat kuin hevoset, nuo laiduntemme orhinkaiset! He tarrautuvat hameenhelmoihin ja nilkat ohitsensa vilahtavat saavat päänsä pyörähtämään... ei joka pojalle ole tammaa talliin suotu...
Oi kevättä, aikamoista. Piirräpä aurinkoosi suu! Se hymyilemään laita!
Sen hymyn lämmössä voi
aika paljon
anteeksi antaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)