Roikkumisen taide

Kevätpäivät ovat mukavia silloin kun ne lähtevät etenemään ennakkoon suunnittelemattomasti. Aamu oli niin kuin aamut yleensä ovat; enimmäkseen olematon. Yliopistojen perjantait ovat toiminnasta vapaita, ainakin toistaiseksi kun ei tuo paljonpuhuttu Bolognan prosessi ole vielä tehnyt tästäkin paikasta suoriutumislaitosta. Kirjoittelin kaikessa rauhassa napakoita juonenkäänteitä valmistuvaan suurteokseeni (tm), kun puhelin soi ja kutsu kävi kahville. Jos yliopistossa on jotain hyvää, ja korostan sanaa jos, sitä ovat ne monet kahvilat joita on ripoteltu pitkin kampusaluetta. Tai no monet ja monet mutta on niitä muutama. Cappuccinolla päivä käyntiin, sitten torille, vailla suuria suunnitelmia. Kunhan roikuimme. Joskus roikkuminen turhauttaa. Se aiheuttaa pelkkää tekemättömien töiden takaraivossa säteilevää ahdistusta, kiireen tuntua, ärtymystä. Mutta ei tällaisina päivinä. Ei nyt kun on perjantai, aurinko paistaa, kellään ei tunnu olevan kiire minnekään, ei edes. (lause lopetettu kesken tekstinvalvontaviranomaisten toimesta) No joo, olihan minulla tietysti alkuperäisenä suunnitelmana mennä katsomaan Lost in translation, pari viikkoa sitäkin on jo tullut lykättyä. Vaan se tosiasia että oli niin tolkuttoman kaunis ilma, yhdistettynä siihen etten kello kolmeen mennessä ollut vielä saanut sisuksiini muuta kuin sen cappuccinon, johti siihen että tuo Sofia Coppolan, jonka Virgin suicides on edelleen parhaita milloinkaan tehtyjä elokuvia, teos saa taas siirtyä päiviin seuraaviin. Ehkä näen sen ensi viikolla, ehkä ensi vuonna. Ehkä en koskaan. Koska loppujen lopuksi, kun asiaa tarkkaan ajattelee, ei sitä ole "pakko" nähdä. Ei ole olemassa mitään sellaista elokuvaa joka olisi "pakko" nähdä, ei sellaista kirjaa joka on "pakko" lukea, ei sellaista levyä joka on "pakko" kuulla. Ja niin minä sitten käyskentelin tänne tietokoneluokkaan ja muistellessani löytyykö kotoa spagettia vai nuudelia nostattivat Helsinginkadulla huristavat linja-autot ilmaan tomupilviä joiden keuhkoihin kertyessäkin olin onnellinen, sillä tiestä nousevat tomupilvet kertovat keväästä. Ja ellei siellä kotona ole kumpaakaan niin tulipa ainakin ostettua iso pussillinen irtokarkkeja sitä elokuvaa varten. Syön sitten kotiin päästyäni ne karkit.

Lehdet puista

Akateemisen kirjakaupan lehtihyllyä tulee selailluksi harvoin, ja toisaalta eipä siihen lehtien vaihtuvuustahdin huomioon ottaen niin hirveän usein kannata ryhtyäkään. Tässä päivänä muutamana oli kuitenkin sellaiseenkin aikaa, ja taas iski ihmetys siitä kuinka paljon lehtiä katsotaan tarpeelliseksi Turunkin kokoisessa - eli loppujen lopuksi kai suhteellisen pienessä - paikassa myydä. Lehtiä lehtien perään, suurin osa painettu kiiltävälle, sileälle, kauniille ja äärimmäisen epäekologiselle paperille. Kuinkahan monta puuta oli pelkästään Turun akateemisen lehtihyllyssä kaadettuna, paperiksi jauhettuna, musteella ruiskittuna, hyllyyn hintalapun kera kannettuna? Lehdet putoavat puista meidän ostettaviksemme.

Oli paljon lehtiä jollaisten olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Oli hieno antiikin taideteoksia käsittelevä katalogimainen lehti, jonka uljaan nimen olen tosin jo unohtanut. Oli musiikki- ja designlehtiä, automaalaajien oma lehti ja henkilökohtainen suosikkini: International watch, rannekelloharrastajien pää-ääneenkannattaja. Oli muuten melkoisen paksu. Siihen mahtui paljon kiehtovia kuvia kaikille kellofetisisteille. Mutta ehkä sittenkin mielenkiintoisinta oli eroottisten lehtien ja filosofisten, uskonnollisten & taidelehtien sijoittaminen samaan pieneen hyllyyn lehtiosaston nurkkaan. Ovatko ne kaikki niitä joita ostetaan hieman häpeillen? Filosofinen Niin&näin kätketään takinkäänteeseen ja hieman punastellen lasketaan tiskille jossa myyjä sen nopeasti sujautta muovikassiin ja suurta numeroa tekemättä ottaa asiakkaalta vaaditun hinnan. Myös Ortodoksinen maailma -niminen lehti sijaitsi tässä hyllyssä, Kirjailijaliiton lehdestä puhumattakaan, mutta täytyy myöntää että sitä en kyllä kehtaisikaan ostaa.

Mutta se minulla on kyllä monesti mielessä käynyt että kuka menee ostamaan Jallun Akateemisesta kirjakaupasta? Millainen luonneprofiili sopii tähän henkilöön? Hän ei haekaan vessalukemistoaan häpeillen syrjäkadun ärrältä, hän laukkaa keskellä päivää akateemiseen, selailee häpeilemättä koko filosofisen (ruumiin- & hengenfilosofia samassa hyllyssä, kätevää) osaston läpi ja päädyttyään haluamaansa läväyttää sen tiskille veistellen myyjälle samalla vitsiä silmää iskien. Hän lienee sellainen estoton nykymies, sellainen tavallinen dressman-veikko.

Kuin katsoisi varjoihin

Kasvoja, kasvoja. Mikä siinä on, en pääse irti tilanteista. Tiedän sen millaisen ympäristön tarvitsisin kyetäkseni toteutumaan ihmisenä (..."vain silloin kun olet luona mun / minä ihmisenä toteudun"... Juice Leskinen: Yölento), mutta ympäristö ei avaudu tarpeilleni. Se ei tunnusta minun oikeuttani toteutua. Julmaa. Ajattelen tänään itseni kylmettäen että puolen vuoden päästä en enää kaipaa niitä ihmisiä joista useimmat näin varmaan tänään viimeisen kerran. Ei tunnu toimivan; paskat siitä. Minkä sille kuitenkaan voi?

Ihmisiä voi oppia tuntemaan loppujen lopuksi hyvin harvoin eri tavoin. Ja ovatko niistäkään tavoista kovin monet pitäviä. Alkaako ihmisten välinen kanssakäyminen vuotaa kuin seula jos se on saanut alkunsa vääränlaisesti? Entä me, jotka olemme hiljaisia, harkitsevia, virtaavatko meidän ohitsemme ihmisvirrat; sellaiset, joiden sisältämiin yksilöihin me kiinnymme syvästi ja ennen kuin tajuamme, he ovat lipuneet horisonttiin.

Minulle kerrottiin tänään että minusta näkyy ulospäin se, että olen herkkä. Oli kauniisti sanottu. Pakotti ajattelemaan että niinkö se tosiaan on? Etteikö tosiaan merkitse mitään se kvartsinkova kuori jonka olen rakentanut itseni ja maailman väliin? Joku näki senkin läpi. Ja teki tällaisen tulkinnan. Se antaa toivoa.

Nobody cares when you're gone

Taas tänään täällä. Rakas päiväkirjani, miten sinäkään enää jaksat. Kun kastan tätä rispaantunutta korpinsulkaa musteeseen kerta toisensa jälkeen käy mielessä ettei minun välttämättä tarvitsisi tehdä niin. Rakkaani, nämä kellastuneet sivut. Ja siinäkö kaikki? Pitikö tämän olla joskus jotain suurempaa? "Ne jotka tietävät, vaikenevat." Muistan lukeneeni tuon lauseen joskus runossa. Mutta kuka sen on kirjoittanut?

Tietyn ikäisenä ihminen alkaa katsoa taaksepäin ja miettiä saavutuksiaan. Rakas, rakastettuni, kultainen päiväkirjani. Minäkin olen nyt ryhtynyt siihen. En tarkoituksella, mutta nämä kynttilät savuttavat huoneeni niin ettei eteenpäin enää näe. Peili näyttää menneisyyden, sillä valo kulkee tietyn ajan katsojan ja peilin välillä. Kuinka kukaan voisi koskaan nähdä tulevaisuuden? Edes nykyhetken? Yritän muistella koska minun runoilijansieluni sai ensimmäisen lommonsa. Oliko se sinä syksyisenä yönä Mont De Rabelaux'n linnassa, kun hovineidot nauroivat ja nauroivat eivätkä lopettaneet ennen kuin Jacques korotti ääntään... ja kirkonkellot kumisivat laakson seinistä...

Totta puhuen en koskaan ollut siellä. Pöydälläni on piirustuslehtiö ja ihmisten kasvoja. Ne ovat kaikki menneitä mahdollisuuksia kääntyä toisaalle siltä suoralta ja huomaamattomalta polulta jota olen päättänyt kulkea; jokainen mahdollisuus on jäänyt käyttämättä. Sinä kultainen päiväkirjani! Sinun sivusi pian loppuvat. Ketä minä sitten halaan?




"I've blown it in every single way,
screwed every single chance that came..."

(Mansun)

Revin sinut hiuksista pihalle

Kun akateeminen ihminen rakastuu, hän ei ymmärrä rajojaan. Tai ehkä hän ymmärtää ne liiankin tarkasti, lopputulos on joka tapauksessa sama. Hän yrittää muodostaa tilan, jossa tasapainoillaan akateemisen suorittamisen ja pyyteettömän rakkauden välillä, mutta hän epäonnistuu siinä. Akateeminen ihminen ei huomaa, että akateeminen suorittaminen ei ole lainkaan mikään tila; ei ainakaan mikään erityisen tärkeä. Pahinta tämä ongelma on varmaankin humanisteilla, mutta en mene tästä takuuseen koska en tunne juurikaan muunlaisia suoriutujia. Me humanistit olemme aivan erityisessä vaaravyöhykkeessä rakastuessamme. Meidän suoriutumisemme rajat kun jatkuvat tunnetusti täältä naapurigalaksiin ja vähän yli - ja kuitenkin siihen väliin mahtuu enimmäkseen ilmaa. Akateeminen suoriutuja siis rakastuu, ja hän yrittää sovittaa rakkautensa siihen puoli maailmaa täyttävään tyhjyyteen. Seuraa tyylipuhdas epäonnistuminen. Akateemisen ihmisen rajaton suoriutumisen tarve saa rakkauden näyttämään naurettavalta, siitä tulee vapaa-ajan harrastus, kirjatenttien välillä ylläpidetty kahvilanpöytäsuhde. Ja niin käytäntö kohtaa teorian, valitettavasti tuhoisin seurauksin.

Vaikka toisaalta. Kun akateeminen ihminen sitten lopulta jättää vapisevin käsin gradunsa professorin pöydälle, hänen todellisuudensa rajat kutistuvat toiseksi ihoksi hänen itsensä ympärille. Yhtäkkiä hän kaipaa tilaa. Silloin kelpaa rakastua. Siihen on yhtäkkiä aikaa; ne loputtomat pimeät tukikuukaudet ovat takana ja KELAn huomautukset ovat menneet, vain pimeys ja yksinäisyys jääneet. Saadessaan itselleen opinahjonsa taholta tittelin akateeminen suoriutuja on lakannut olemasta suorituja, enimmäkseen hän on lakannut olemasta akateeminenkin. Enää hän vain on. Hänellä on aikaa rakastua; hänellä on jopa tarve siihen. Mutta kuka sellaiseen työttömään luuseriin päin edes vilkaisisi?

Born boring

Kun jonkin puolisuunnikkaan muotoisen savipellon laskuojasta nousee minunlaiseni varjomainen hahmo kuivia heinänkorsia hiuksissaan, ei ollenkaan ihmetytä se, että harva kiinnostuu. Minä olen juuri se tyyppi, joka kuivaa silmälasejaan sateessa rikkirispaantuneen ruutupaidan reunaan. Ei meidän lakeuksilla kasva kiinnostavia ihmisiä, ei ainakaan jos sattuu olemaan vakaumuksellisen päätöksen tehnyt elämäntapataiteilija, jolta puuttuu paitsi elämä, myös tavat ja taide. Niiden, jotka eivät ole tahtoneet tulla elämää suuremmiksi, on helpompaa olla merkityksellisiä. Heidän, joiden katsotaan yrittävän olla muita parempia, on äärimmäisen vaikeaa olla tulematta juuri siksi, vaikka he harvoin sitä todella haluavat; niin vain luullaan. On se kumma miten joskus voidaan ymmärtää väärin, ja downright masentavaa se, että vasta vuosien jälkeen huomaa kaikkien niiden kusipäiden sittenkin olleen oikeassa, joiden vuoksi on iltapimeällä puinut nyrkkiä ja tiristänyt kyyneltä silmäkulmasta. Silloin kyllä melkein lipsahtaa huulilta että ai perhana. Ehkä he yrittivät sittenkin vain vihjata minulle jotain.

Yllä oleva tekstintynkä koostuu pelkistä yleistyksistä, eikä sen sisältämistä viittauksista kohdistu todellisiin ihmisiin kuin korkeintaan joka kolmas.

Luulen, että vielä lokakuun alussakin tänä vuonna voin todeta: "Maaliskuun kahdeskymmenesensimmäinen oli vuoden 2004 syyskuisin päivä."

Havainnoi

Kun arkipäivän katkaisee sattumus jollaista ei ole arvannut odottaa, joutuu arvioimaan tilanteensa uudelleen. Päivä on vaihtanut peruuttamattomasti suuntaa. Puhutaan tapahtumasta, joka on koskettanut kaikkia. Kansa havainnoi. Ja hiljalleen leviää niiden määrä jotka ovat kuulleet sattumuksesta, viimeisetkin vähän ennen auringon laskua. Ja yön tullen tilanne on muuttunut; ajatellaan että ollaan erilaisessa tilanteessa kuin aamulla, jolloin sattumus oli vain sen kohdanneiden tiedossa. Yksilö yrittää nukahtaa, jäsentää mielessään tapahtunutta ja konstruoi itselleen varmuuden siitä, että loppujen lopuksi juuri häntä ei ole koskettanut mikään. Hän, yksilö, on jäänyt todellisuudessa sattumuksen vaikutusalueen ulkopuolelle. Yksilö nukahtaa ja aloittaa seuraavan päivän myöntämällä että maailma pyörii edelleen. Mikä sen koskaan pysäyttäisi? Ei sellaista sattumusta ole. Sehän siinä kai surullisinta on.

Olin kotona, se ovikello vain ei toiminut

Hämmästyttävä väsymys iski, kuten se torstai-iltaisin usein iskee, eivätkä edes kahvi, lakritsi ja Pirkka Sirkus-cookie kyenneet estämään minua olemasta suoriutumatta suunnittelemastani siivousprojektista. Jotain oli tehtävä. Miehekkäin elkein tartuin tietokoneeseen ja tein jotain jota on jo pidempään pitänyt. Unohdin oman Päivän pamaukseni ja tutustuin tuhtiin määrään aiemmin enimmäkseen vieraaksi jääneitä blogeja satunnaisotannalla. Luin sairaalakäynneistä, kannanotoista naistenpäivään, baarinovisattumuksista, elokuvista, kevään tulosta, pääsykoeahdistuksesta, talvilomasta, päivänpolitiikasta. Karttuuko tieto ympäröivästä todellisuudesta blogien kautta? Onko ympäröivää todellisuutta? Ja miten tämä vaikuttaa omaan tiedostamiseeni sijainnistani suomalaisessa blogiyhteisössä? Muut kirjoittajat tunnen ohikulkevina kosketuksina, kuten tuntevat ne jotka asuvat Neptunuksen syvissä vesissä Johanna Sinisalon novellissa Yövesi. Ja meilläpäin liikkuu pelkkiä kylmiä virtauksia, niinpä niin.

Olo on silti harhainen. Kuin olisi kuunnellut keskusteluja baarin pöydistä, eikä kuitenkaan ole saanut todellista kontaktia kehenkään. Palaa yksin kotiin hiljaisia katuja ja miettii niitä ihmisiä. Että mitäköhän niille nyt kuuluu. Kaikille niille kansalaiskommentaattoreille, arkipäivän ajattelijoille. Ja niille muutamille kajahtaneille neroille jotka eivät ole tästä maailmasta, siellä baarin pimeässäkin sen näki.

Mikä ei kuulu joukkoon? A) Ystävät B) Menestys C) Vaikutusvalta

Ihan järjettömän hienoa toisinaan vain tietää ettei ole ainoa joka kirjoittaa samoin kuin ajattelee, ja päinvastoin.





"Sitä toivoo että piuhojen päällä eivät ihmiset tänään tanssisi..."

(Absoluuttinen Nollapiste: Hyviä muistoja, huomenna suihkuun)