Kun siivoan asuinsijaani (noin neljännesvuosittain) tai järjestän huonekalujen paikkoja uusiksi (noin neljänneselämittäin) niin aina löytyy kaikenlaista sellaista paperisälää jonka on joskus arvioinut tärkeäksi ja säilyttämisen arvoiseksi. Eilen illallakin kävi niin. Puolisen vuotta muuton jälkeen aloin lopulta kyllästyä katselemaan tyhjiä pahvilaatikkopinoja nurkissa ja sitä että kirjoituspöytäni olivat edelleen täynnä tavaraa sijoitusmääreellä "toistaiseksi". Mikään ei toiminut, mutta yli viisi kuukautta silti toimin juuri siinä ympäristössä. Osoitan hämmästyttävää luonteenlujutta toisinaan.
Mutta taas sitä paperisälää löytyi. Sitä on säilötty laatikoihin, lipastoihin, pinoihin, kasoihin, kasseihin. Jokaisella pinolla on erilainen oleellisuusarvo; nuo tuolla ovat "mahdollisesti kiinnostavia", tuo läjä on "huomioitavaa", yksi muovikassillinen koostuu lähinnä "selaa joskus ajan kanssa ja heitä turhat pois" -materiaalista, mutta turhat eivät milloinkaan heity pois sillä turhaa ei ole; miksi sellaista säilöisin?
Ja aina noin tunnin verran huhkittuani, siirreltyäni pöytiä sinne tänne, kirotessani villakoirien käydessä kimppuuni, harjattuani, imuroituani, rikottuani muutamia käyttökelpoisia esineitä, löydän jonkin arkiston jota en ole muistanut kuukausiin, ehkä vuosiin, ja lysähdän istumaan hämärään nurkkaan jossa kuluukin seuraava tunti. Eilen illalla vastaani tulivat mm. Image-lehdestä kopioitu artikkeli Tommi Liimatasta, Nordean kirjeen takapuolelle piirtämäni poikkeuksellisen onnistunut lintu, kutsu yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitettuun terveydentarkastukseen (vieläköhän sen voisi kolmantena vuonna...), Ohjeet Tutkielman Tekemiseen, ensi kesän Volter Kilpi -päiviä mainostava järkyttävän ruma postikortti, outo sopparesepti (mistä ihmeestä leikattu?), Pink Floyd -juliste (päätyi seinälle) ja puolikas punakynättyä novellia.
Kävin kaiken läpi. Ja arkistoin uudelleen. Ja niin vain on että vaikka joka kerta luulen selvittäneeni arkistojeni tilan, on seuraavaan siivoukseen mennessä sen koko luonne muuttunut; kuin mitään samaa ei siellä enää olisi kuin viimeksi.
Loppuun pitää tietysti mainita outo perversio. Aina siivotessa pitää soittaa vanhoja Synthesizer greatest -kasetteja. Miksikö? Kokeilkaa niin tiedätte.
8.3.04
Uudistuminen, mikä siinä?
Vanhassa vara parempi, toteaa Ugus. (minun isoisäni ei olisi sanonut "parempi" vaan "parree", joka on mainioimpia murresanoja joita tiedän) Uudistuminen ei miellytä minua, koska siihen ei ole useinkaan todellista tarvetta, uudistujat etsivät vain epätoivoisesti jotain jolla täyttävät tyhjiötä, joka ei kuitenkaan täyty.
(tässä sijaitsi alunperin pitkällinen jaanaus siitä miten ottaa kupoliin kun ihmiset päivittävät nykyisin tietokoneitaan kuin ei riittäisi mikään. tulin katumapäälle; pois moiset ruikutukset. hyvä etten sentään puhelimiin asti päässyt. ne jaksavat ottaa kupoliin. niin kuin nyt logot. kuka valopää on joskus keksinyt että puhelimeen kuuluu logo? yhtä hyvin voisi päättää että aamupuuroon kuuluu kenkä. yhtä suuri korrelaatio on niiden kahden seikan välillä kuin puhelimen ja logon. ja kuitenkin sadat tuhannet ihmiset hommaavat puhelimeensa logon. jos joskus näette minun puhelimessani logon, niin ampukaa minut. pliis. niin sitä vaan että oli se hyvä etten päässyt puhelimiin asti, olisin varmaan heittäytynyt oikein urakalla valittamaan)
Epäoleellista on kuitenkin kaiken muun pysyvyys kuin Windows-työpöytäni taustakuvan, jonka pysyvyys on jo legendaarista luokkaa, se kun ollut vuodesta 1998 asti sama, tämä:
Voiko mikään olla lohdullisempaa kuin se, että joutuessaan avaamaan tietokoneen myöhään yöllä pitkän päivän jälkeen vain koska sitä he-le-ve-tin proseminaaria on pakko kirjoittaa edes yhden lauseen verran eteenpäin, kurkistaa ruudulta Aleksi ja tuntuu sanovan että hellitä hiukan. Ja niin, koska Aleksi on viisas kissa, minä uskon sitä ja suljen tietokoneen. Ehtiihän niitä opiskeluja myöhemmin jatkamaan.
Katsokaas, kissahan sekin oli joka kertoi Kai Niemiselle lopullisen totuuden. Kaikesta.
(tässä sijaitsi alunperin pitkällinen jaanaus siitä miten ottaa kupoliin kun ihmiset päivittävät nykyisin tietokoneitaan kuin ei riittäisi mikään. tulin katumapäälle; pois moiset ruikutukset. hyvä etten sentään puhelimiin asti päässyt. ne jaksavat ottaa kupoliin. niin kuin nyt logot. kuka valopää on joskus keksinyt että puhelimeen kuuluu logo? yhtä hyvin voisi päättää että aamupuuroon kuuluu kenkä. yhtä suuri korrelaatio on niiden kahden seikan välillä kuin puhelimen ja logon. ja kuitenkin sadat tuhannet ihmiset hommaavat puhelimeensa logon. jos joskus näette minun puhelimessani logon, niin ampukaa minut. pliis. niin sitä vaan että oli se hyvä etten päässyt puhelimiin asti, olisin varmaan heittäytynyt oikein urakalla valittamaan)
Epäoleellista on kuitenkin kaiken muun pysyvyys kuin Windows-työpöytäni taustakuvan, jonka pysyvyys on jo legendaarista luokkaa, se kun ollut vuodesta 1998 asti sama, tämä:
Voiko mikään olla lohdullisempaa kuin se, että joutuessaan avaamaan tietokoneen myöhään yöllä pitkän päivän jälkeen vain koska sitä he-le-ve-tin proseminaaria on pakko kirjoittaa edes yhden lauseen verran eteenpäin, kurkistaa ruudulta Aleksi ja tuntuu sanovan että hellitä hiukan. Ja niin, koska Aleksi on viisas kissa, minä uskon sitä ja suljen tietokoneen. Ehtiihän niitä opiskeluja myöhemmin jatkamaan.
Katsokaas, kissahan sekin oli joka kertoi Kai Niemiselle lopullisen totuuden. Kaikesta.
6.3.04
Havaintoja hautausmaalla
Kun äsken kiipesin hautausmaan muurille, mieleeni tulivat välähdyksenomaisesti kolme oudointa koskaan saamaani sähköpostia. Niistä yhdessä kerrottiin että jos olen se tyyppi (kuten kirjoittaja oletti), joka oli hänen kanssaan partiopäivillä (!) keskustellut mahdollisuudesta kuvata seuraavana kesänä pienen budjetin kauhuelokuvaa Turun linnassa, niin suunnitelma oli nyt aiempaa lähempänä toteutumista ja meidän kannattaisi tavata lisäsuunnitelmien merkeissä. Se oli pelkästään absurdia. Toinen sähköposti oli minulle vierasta kieltä, mutta mahdollisesti puolan tai tsekin kielellä kirjoitetun piiitkän sepustuksen keskeltä erotin toistuvasti sanaparin "mundane music". Kolmas posti oli suomea, ainakin melkein. Joku tulistunut nimimerkin taakse kätkeytynyt mieshenkilö (ei spesifioinut sukupuoltaan mutta ei tämä mitään korkeampaa päättelykyä tarvinnut) vaati minua poistamaan herjaavat kotisivuni verkosta tai hän ottaisi yhteyttä Laki Mieheensä. Viestin jokainen lause loppui kahteen huutomerkkiin ja niiden jälkeiseen pisteeseen. Mutta kuten sanoin, nämä sähköpostit kävivät mielessäni vain välähdyksena, ja kun tömähdin hautausmaan muurin toiselle puolelle, ne unohtuivat.
Launta-iltapäivänä hautausmaa on hiljainen paikka, niin rauhallinen että tuntee itse pitävänsä liikaa ääntä. Kuulee luiden hioutuvan toisiinsa askeleiden aikana. Olkalaukku hankaa farkkuun, ja farkussa kamera kopsahtelee omia aikojaan. Kävelin mäen laelle, sillä tämä hautausmaa (jossa olen käyskennellyt aiemminkin täysikuun aikaan) sijaitsee rinteessä. Pysähdyin välillä ottamaan kuvan kuusta, mutta eiväthän ne koskaan onnistu. Hyvin harva valokuva on koskaan sellainen kuin on sen toivonut olevan, mutta kun ne onnistuvat - ja kun joku muukin niin sanoo - se on kuin olisi itse muovannut sen kohtaan jota kuva esittää, sen tyhjästä rakentanut. Hautausmaan yläkulmassa on alue vailla hautoja, pelkäksi puistoksi jätetty. Se on suosikkipaikkani Turussa, ehkä minut voi löytää sieltä. Askel johti taas sinne. Yritin liikkua kuin hahmo, en tiedä onnistuinko, ketään muita ihmisiä ei näkynyt tai kuulunut ja sieltä näkee ja kuulee kauas. Yritin ottaa kuvaakin, mutta maisema ei sattunut kohdalleen, jokin oli aina tiellä, etupäässä kylpylän katto. Kaksi mustarastasta tappeli polulla, tai jotain niillä ainakin oli meneillään. Siitä tuli hyvä mieli. Kyykistyin, tähtäsin kameralla, ne olivat tiessään, lauloivat puussa. Mitä rastailla voi olla tähän aikaan vuodesta auringonlaskun hetkellä? Mistä ne kiistelivät?
Tähtäsin kameralla puuta joka olisi mahtunut juuri kuvaan, taustalla punaraitainen horisontti ja nostokurki. Pieni viserrys jalkojeni juuresta. Kyykistyin taas matalaksi. Ihminen osaa olla äänetön kai vain silloin kun sitä ei edes ehdi ajatella; olin kuin varjo. Rastas istui kuusen alaoksien kätkössä, puolen metrin päässä minusta. Pimeä paikka, mutta yritettävä oli. Säädin valotusajan neljäsosasekuntiin. Oliko vieläkin liian lyhyt? Puoli sekuntia olisi ollut varmempi - mutta ilman jalustaa liian tärähdysarka. Lintu etsimeen. Se avasi nokkansa ammolleen, ilman ääntä. Siitä olisi tullut hieno kuva. Mutta mieleen tuli että onkohan sillä jokin hätä. En halunnut ottaa kuvaa kuolevasta linnusta. Se oli selvästi nähnyt minut, muttei mennyt pois. Laskin kameran alas, se hyppäsi kuusen juurelle, luritteli hetken, pyrähti naapuripuuhun. Tappelukaveri ilmestyi polun mutkan takaa ja lensi samaan puuhun. Lurittelu alkoi, kuulosti hyväntuuliselta. Ei minua pelätty, vaikka häiritsinkin kyllä; näkihän sen. Kävelin tämän puun juurelle, tähtäsin taas, tällä kertaa ne olivat minua korkeammalla ja kuvakulma oli huonompi muutenkin. Toinen lensi jonnekin hautojen suuntaan, toinen jäi. Nappasin kuvan. Jos se onnistuu, saatan verkottaa sen. Mutta saa nyt nähdä.
Yritin vielä ottaa maisemakuvaa, mutta se ei kiinnostanut enää. Lähdin kävelemään takaisin alas kohti muuria ja tietä. Takanani alkoi taas luritus. Taivas oli tummunut vaaleansinisestä tummaksi aikana jonka vietin hautausmaalla, ja valaisimet olivat alkaneet syttyä, samanmuotoiset ja -väriset kuin kuu, joka näytti puiden oksien takaa vain yhdeltä monista. Kaupungin suuntaan katsoessa näki violetteja raitoja ja vaaleanpunaista. Hiljaisuus vallitsi, ei muita kuin lintuja ja omat askeleet. Niin kaunis paikka tämä maailma joskus on, että vihloo ajatus siitä että jatkuvasti miljoonat ihmiset pyrkivät sitä järjestelmällisesti tuhoamaan. Silti oli hyvä mieli. Raahasin itseni muurin yli; portit on vain vanhoille ja väsyneille. Koska en käytä kaupunkibusseja en tiedä kuinka usein ne kulkevat, mutta kun menin hautausmaalle olin vähällä jäädä keskustan suuntaan menevän alle mutkassa, ja kun tulin sieltä niin taas. Yhden bussivälin verran meni siis aikaa. Opiskelijoiden asuttamien sementtilaatikoiden ikkunattomat päätyseinät eivät tällä kertaa rusentaneet kun astui niiden väliselle kujalle. Ja vastaantulijatkin näyttivät sympaattisilta kaikki. Ei ihminen paljoa tarvi.
Launta-iltapäivänä hautausmaa on hiljainen paikka, niin rauhallinen että tuntee itse pitävänsä liikaa ääntä. Kuulee luiden hioutuvan toisiinsa askeleiden aikana. Olkalaukku hankaa farkkuun, ja farkussa kamera kopsahtelee omia aikojaan. Kävelin mäen laelle, sillä tämä hautausmaa (jossa olen käyskennellyt aiemminkin täysikuun aikaan) sijaitsee rinteessä. Pysähdyin välillä ottamaan kuvan kuusta, mutta eiväthän ne koskaan onnistu. Hyvin harva valokuva on koskaan sellainen kuin on sen toivonut olevan, mutta kun ne onnistuvat - ja kun joku muukin niin sanoo - se on kuin olisi itse muovannut sen kohtaan jota kuva esittää, sen tyhjästä rakentanut. Hautausmaan yläkulmassa on alue vailla hautoja, pelkäksi puistoksi jätetty. Se on suosikkipaikkani Turussa, ehkä minut voi löytää sieltä. Askel johti taas sinne. Yritin liikkua kuin hahmo, en tiedä onnistuinko, ketään muita ihmisiä ei näkynyt tai kuulunut ja sieltä näkee ja kuulee kauas. Yritin ottaa kuvaakin, mutta maisema ei sattunut kohdalleen, jokin oli aina tiellä, etupäässä kylpylän katto. Kaksi mustarastasta tappeli polulla, tai jotain niillä ainakin oli meneillään. Siitä tuli hyvä mieli. Kyykistyin, tähtäsin kameralla, ne olivat tiessään, lauloivat puussa. Mitä rastailla voi olla tähän aikaan vuodesta auringonlaskun hetkellä? Mistä ne kiistelivät?
Tähtäsin kameralla puuta joka olisi mahtunut juuri kuvaan, taustalla punaraitainen horisontti ja nostokurki. Pieni viserrys jalkojeni juuresta. Kyykistyin taas matalaksi. Ihminen osaa olla äänetön kai vain silloin kun sitä ei edes ehdi ajatella; olin kuin varjo. Rastas istui kuusen alaoksien kätkössä, puolen metrin päässä minusta. Pimeä paikka, mutta yritettävä oli. Säädin valotusajan neljäsosasekuntiin. Oliko vieläkin liian lyhyt? Puoli sekuntia olisi ollut varmempi - mutta ilman jalustaa liian tärähdysarka. Lintu etsimeen. Se avasi nokkansa ammolleen, ilman ääntä. Siitä olisi tullut hieno kuva. Mutta mieleen tuli että onkohan sillä jokin hätä. En halunnut ottaa kuvaa kuolevasta linnusta. Se oli selvästi nähnyt minut, muttei mennyt pois. Laskin kameran alas, se hyppäsi kuusen juurelle, luritteli hetken, pyrähti naapuripuuhun. Tappelukaveri ilmestyi polun mutkan takaa ja lensi samaan puuhun. Lurittelu alkoi, kuulosti hyväntuuliselta. Ei minua pelätty, vaikka häiritsinkin kyllä; näkihän sen. Kävelin tämän puun juurelle, tähtäsin taas, tällä kertaa ne olivat minua korkeammalla ja kuvakulma oli huonompi muutenkin. Toinen lensi jonnekin hautojen suuntaan, toinen jäi. Nappasin kuvan. Jos se onnistuu, saatan verkottaa sen. Mutta saa nyt nähdä.
Yritin vielä ottaa maisemakuvaa, mutta se ei kiinnostanut enää. Lähdin kävelemään takaisin alas kohti muuria ja tietä. Takanani alkoi taas luritus. Taivas oli tummunut vaaleansinisestä tummaksi aikana jonka vietin hautausmaalla, ja valaisimet olivat alkaneet syttyä, samanmuotoiset ja -väriset kuin kuu, joka näytti puiden oksien takaa vain yhdeltä monista. Kaupungin suuntaan katsoessa näki violetteja raitoja ja vaaleanpunaista. Hiljaisuus vallitsi, ei muita kuin lintuja ja omat askeleet. Niin kaunis paikka tämä maailma joskus on, että vihloo ajatus siitä että jatkuvasti miljoonat ihmiset pyrkivät sitä järjestelmällisesti tuhoamaan. Silti oli hyvä mieli. Raahasin itseni muurin yli; portit on vain vanhoille ja väsyneille. Koska en käytä kaupunkibusseja en tiedä kuinka usein ne kulkevat, mutta kun menin hautausmaalle olin vähällä jäädä keskustan suuntaan menevän alle mutkassa, ja kun tulin sieltä niin taas. Yhden bussivälin verran meni siis aikaa. Opiskelijoiden asuttamien sementtilaatikoiden ikkunattomat päätyseinät eivät tällä kertaa rusentaneet kun astui niiden väliselle kujalle. Ja vastaantulijatkin näyttivät sympaattisilta kaikki. Ei ihminen paljoa tarvi.
4.3.04
Eräiden asioiden järjellisyyttä taas vaihteeksi epäilevä
On niitä joille tietokoneet ovat outo ja jotenkin pelottava ilmestys. Minäkin myönnän kuuluvani niihin, mutta en sillä tavalla kuin nuo jäärät jotka jo pelkistä periaatesyistä pysyttelevät näistä he[mm]etinkoneista kaukana. Minähän sentään sain ensimmäisen tietokoneeni joululahjaksi jo vuonna -84. Ei hullumpaa, parisenkymmentä vuotta näppäimistönfläygytystä pian takana. Mutta kenties juuri siksi tietokoneet ovat minusta aika pelottavia laitteita. Olen onnistunut kasvamaan aikuiseksi (älkää naurako siä takarivisä) niiden parissa ja vaikka lähellä toinenkin vaihtoehto on ollut, on tietokone minulle nykyään nimenomaan hyvä renki. Isäntänä se olisikin aika huono, jos vanhakansa sallii minulle tämän lainauksen. Minua pelottaa nähdä miten jotkut katoavat tietokoneiden pariin. En kykene ymmärtämään ihmisiä jotka haluavat naulita itsensä tuolin ja näyttöruudun väliin yhtäjaksoisesti koko vuorokaudeksi. Eihän se voi olla tervettä. Paikat jumiutuu, enkä tarkoita vain fyysisiä paikkoja. Mitä tapahtuu ihmiselle jonka koko maailma on vuosikaudet monitorissa? Jonka keskustelukyky on rajoittunut lyhyisiin "lol"-henkisiin lauseisiin? Jonka ystäväpiiri koostuu kirjaimista ja pikseleistä todellisten ajattelevien olentojen sijaan? Entäpä ne jotka surffaavat (käytän itsepintaisesti kaksois-äffää tuossa verbissä vaikka meille viime vuonna opetettiin ah niin hyödyllisellä kirjallisen viestinnän kurssilla että se kuuluu kirjoittaa yhdellä) yöt pitkät verkossa vain koska voivat. Olen minäkin sitä joskus kokeillut, mutta ei kiitos. Nukkuminen on hieno asia; en ole koskaan törmännyt verkossa mihinkään sellaiseen joka vetäisi vertoja unille - vaikka sitten sattuisi olemaan vähän latteampikin uniyö. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä mukavaa tunnetta kun herää pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen. Se on aliarvostettu tila nyky-yhteiskunnassa, minkä olen saanut surukseni huomata. Kunpa useammat ymmärtäisivät että sen tietokoneen voi joskus sulkea. Se onnistuu siitä napista missä on kuva sellaisesta ympyrästä minkä yläreunassa on sellainen pystyviiva. Yleensä.
3.3.04
Aitous on harha, ja totuuteen pettyminen vie meidät jatkuvasti kauemmas siitä mikä on tärkeää!
Tänään onnistuin poistumaan kotoa ensimmäisen kerran sitten sunnuntain; joskin vain lähipuotiin asti ostamaan erinäisiä Pirkka- ja Euroshopper-tuotteita. Virus on kuitenkin jo hellittämässä ja voitte kaikki huokaista syvään, en ole kuolemassa. Huokaisun positiivis/negatiivisen virityksen hienosäädön jätän teidän itse päätettäväksenne. Päässä kuitenkin juili yöllä siihen malliin että luulin jo kuun astuvan ikkunasta sisälle huoneeseen julmasti hymyillen ennen kuin tajusin että kirkkaanvalkoiset tuskanläiskät ne silmissä hyppivät. Kuin olisi otsanahan ja luun väliin kiristetty kilo lasinsirpaleita, jotka liikkuivat omaan tahtiinsa ja pyrkivät jatkuvasti vasemmasta silmästä ulos. Se sattui.
Sain palautetta joka kertoi että blogistani ovat skandit hukassa. Se on ikävää, mutta tuntuu kuitenkin olevan harvemman ongelma, tai sitten kaikki vain nauravat minun skanditkadottaneelle tekstintyngälleni ja odottavat koska itse huomaan. En tiedä. Ainakin niillä kolmella koneella & selaimella joita säännöllisesti käytän, kirjaimet toimivat, ja näyttivät ne Applen ruudullakin olevan OK kun viime viikon maanantaina sain moisen ihmeen nähdä. Kiitän kuitenkin tästä tiedonannosta ja jos ongelma on yleisempi niin kertokaa ja pyrin tekemään sille jotain. Niinkuin minä nyt mitään osaisin.
Sairasta miestä on parin päivän ajan ihmeesti piristänyt Kohina. Kohiskoon se virtuaalisessa eetterissä ikuisesti. Ei minulla tämän enempää sanottavaa tänään ollut. Sen siitä saa kun elää kolmatta päivää vain päänsä sisällä, ja se pääkin on pipi.
Sain palautetta joka kertoi että blogistani ovat skandit hukassa. Se on ikävää, mutta tuntuu kuitenkin olevan harvemman ongelma, tai sitten kaikki vain nauravat minun skanditkadottaneelle tekstintyngälleni ja odottavat koska itse huomaan. En tiedä. Ainakin niillä kolmella koneella & selaimella joita säännöllisesti käytän, kirjaimet toimivat, ja näyttivät ne Applen ruudullakin olevan OK kun viime viikon maanantaina sain moisen ihmeen nähdä. Kiitän kuitenkin tästä tiedonannosta ja jos ongelma on yleisempi niin kertokaa ja pyrin tekemään sille jotain. Niinkuin minä nyt mitään osaisin.
Sairasta miestä on parin päivän ajan ihmeesti piristänyt Kohina. Kohiskoon se virtuaalisessa eetterissä ikuisesti. Ei minulla tämän enempää sanottavaa tänään ollut. Sen siitä saa kun elää kolmatta päivää vain päänsä sisällä, ja se pääkin on pipi.
2.3.04
Jos aikaa todella voisi tappaa, tämä päivä olisi nyt vainaa
Talven ensimmäinen flunssa iski kovaa ja korkealta, ja kuumehoureissa vietetty päivä on mennyt kaikenlaiseen turhuuteen. Siis hyötyajattelevien ihmisten mielestä turhuuteen, minun näkökulmastanihan mikään mikä sallii mielikuvituksen leikkiä ei ole turhaa, tietenkään. Ja tästäpä johtuu että palaan viimeviikkoisen aiheen pariin. Sillä olihan sen tapahduttava. Kissansilmä löysi pienimuotoisen sukseen ja sen jäsenille nousi ego päähän. Vokalisti Ugukselle aivan erityisesti, ja niinpä tämä järjesti itselleen tilaisuuden päästää höyryjä ulos. Tulos oli hänen ensimmäinen soolotuotoksensa A Nightmare, basically, joka ilmestyi EP-mittaisena pienen norjalaisen levy-yhtiön kautta vain neljä kuukautta Kissansilmän pitkäsoittodebyytin jälkeen.
1. Paralyzed (3:58)
2. A Cathedral of bad dreams (7:30)
3. Children of sorrow (9:12)
4. Raventhunder (6:46)
Ehkä suomenkielisen snobirock-yhtyeen vokalistilta oli jokseenkin odottamaton veto julkaista tämä rasvainen black-metal -albumi, mutta kuten Ugus itse totesi, "se oli tehtävä". Paha siihen on kenenkään vastaankaan väittää. A Nightmare, basically on soololevy sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä paitsi kappaleiden sävelet, sanat ja vokaalit (sekä tietenkin jälleen myös kansikuva ja cd-kirjasen visuaalinen ilme), ovat Uguksen vastuualueena myös lähes kaikki instrumentit. Minkäänlaiseksi multilahjakkuudeksi hän ei kuitenkaan tällä saralla paljastu; ehkä antilahjakkuus kuvaisi hänen soittotaitojaan terminä paremmin. EP saa kuitenkin varovaisia kehuja alan lehdistössä, etenkin poukkoilevien kappalerakenteiden aiheuttamaa pelottavan vainoharhaista tunnelmaa kiitellään. Ugus ottaa kehut tyytyväisenä vastaan ja jää suunnittelemaan seuraavaa sooloprojektiaan. Mitä kaikkea saakaan musiikinnälkäinen yleisö vielä häneltä ja Kissansilmältä nautittavakseen?
1. Paralyzed (3:58)
2. A Cathedral of bad dreams (7:30)
3. Children of sorrow (9:12)
4. Raventhunder (6:46)
Ehkä suomenkielisen snobirock-yhtyeen vokalistilta oli jokseenkin odottamaton veto julkaista tämä rasvainen black-metal -albumi, mutta kuten Ugus itse totesi, "se oli tehtävä". Paha siihen on kenenkään vastaankaan väittää. A Nightmare, basically on soololevy sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä paitsi kappaleiden sävelet, sanat ja vokaalit (sekä tietenkin jälleen myös kansikuva ja cd-kirjasen visuaalinen ilme), ovat Uguksen vastuualueena myös lähes kaikki instrumentit. Minkäänlaiseksi multilahjakkuudeksi hän ei kuitenkaan tällä saralla paljastu; ehkä antilahjakkuus kuvaisi hänen soittotaitojaan terminä paremmin. EP saa kuitenkin varovaisia kehuja alan lehdistössä, etenkin poukkoilevien kappalerakenteiden aiheuttamaa pelottavan vainoharhaista tunnelmaa kiitellään. Ugus ottaa kehut tyytyväisenä vastaan ja jää suunnittelemaan seuraavaa sooloprojektiaan. Mitä kaikkea saakaan musiikinnälkäinen yleisö vielä häneltä ja Kissansilmältä nautittavakseen?
1.3.04
Kato, pyhä kirjotus! Uskotaan siihen, äkkiä!
Aina toisinaan jaksaa vielä tässäkin iässä ihmetellä sitä miksi jotkut ihmiset Uskovat (iso alkukirjain tarkoituksellinen). Se tuntuu liian oudolta, ei mahdu minun kalloni sisään. Totta kai olen kuullut väitteen jonka mukaan jokainen ihminen uskoo väistämättä johonkin, mutta tästäkin voi olla monta mieltä. Suurin osa ainakin omasta elämästäni on mennyt uskomatta mihinkään - paitsi ehkä "usko"-termin käsitettä venyttämällä nykyhetkeen. Tänään sentään uskon joihinkin asioihin. Moniin sellaisiin jotka ovat useille ihmisille itsestäänselvyyksiä, moniin sellaisiin joille useat tuhahtaisivat. Mutta minä en Usko. Siinä on vissi ero. Ne jotka Uskovat katsovat olevansa jossain määrin erikoisia ihmisiä. Pelastuneita ehkä, en tiedä. Outoa tässä on minusta se, että Uskovat, jotka täällä luterilaisuuden kukkeilla kunnailla kun vaelletaan ovat käytännössä kaikki kristittyjä mutta muihinkin järjestäytyneisiin uskontoihin tämä takuulla sopii, ovat omaksuneet tällaisen vuosisatoja vanhan opin ja toteuttavat sitä sitten sellaisenaan kuin se kertoisi millainen maailma tänään on. Ei se kerro. Kirjoitukset joita Uskovat pitävät tärkeitä ovat vanhentuneita ja kaiken kaikkiaan suvaitsemattomaan ahdasmielisyyteen kannustavia. (mutta kristittyjen naisten ei sentään tarvitse kätkeä itseään huntuun) Ehkä ymmärtäisin vielä sen että uskontojen pyhät kirjoitukset olisivat olemassa yhteiskunnassa ilman jatkuvaa fanaattista suhtautumista niihin, se saattaisi toisaalta olla ihan hyväkin asia. Kai niistäkin omat viisautensa löytyy ja vaikkei löytyisikään niin mahtuuhan maailmaan tekstiä. Yksilötasolla minä en Uskomista kuitenkaan ymmärrä. Minun on erittäin vaikea, tarkemmin sanoen kai täysin mahdoton, tajuta sitä miten yksi ihminen voi muokata koko maailmankuvansa joidenkin muiden kirjoittamien tekstien ja toisten sorvaamien ajatusten perusteella. Se on sekä pelottavaa että surullista. Näistä ihmisistä olisi varmasti johonkin paljon enempään. Onko maailman kohtaamisen pelko joidenkin kohdalla niin suuri (ja minä tiedän kyllä että se saattaa olla suuri) että kun kätkee oman itsensä kokonaan Uskon alle, tuntee olevansa turvassa. Voi lopettaa ajattelun. Minusta maailma on aivan liian - korostan vielä: aivan liian - monimutkainen kokonaisuus jotta joku muu olisi voinut minun puolestani ajatella ja kirjoittaa sen miten minun siihen tulisi suhtautua. Niillä jotka Uskovat ei ole tätä ongelmaa. Ylempää kerrotaan heille kaikki. Aivot narikkaan ja Uskomaan, ehkä he tosiaan kuvittelevat pelastuvansa joltain pahalta. Kuten sanoin, surullista. Uskonnon varjolla on tehty paljon pahaa, se on levittänyt paljon ahdistusta. En ole väkivaltaan taipuvainen, mutta toisinaan on käynyt päässä ajatus että jos tapaisin sen joka joskus aikanaan on keksinyt ensimmäisen uskonnon, saattaisin lyödä. Pettää meidän viilipyttyjenkin itsehillintä joskus.
Kuten sanoin, uskon minäkin joihinkin asioihin. Ne perustuvat sekä lukemaani että kokemaani, muiden ihmisten - niin ystävien kuin tuntemattomienkin - ajatuksiin, ja tietysti kaikkeen siihen mitä itse on vuosien kuluessa pohtinut, havainnut, prosessoinut. Muodostuva maailmankuva on minunlaiseni. Se ei ole mikään jumalansana, mutta varmasti todempi kuin jokin toistatuhatta vuotta sitten raapustettu teksti, jota ovat muokanneet niin monet umpimielisyyden ylläpitäjät monina pimeinä vuosisatoina etteivät varpaat riitä laskemiseen. Minulla ei ole myöskään tarvetta levittää omaa maailmankuvaani; hassu juttu, eikö vain? Uskovilla on se tarve. Ehkä he pelkäävät ettei heitä oteta vakavasti jos muut eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan - mahdollinen oire maailmankohtaamisen pelosta varmasti sekin. Pari vuotta sitten Hansakorttelin edustalla Uskova mies saapui luokseni. (ehkä se johtui siitä että tuohon aikaan kasvattelin partaa ja näytin erehdyttävästi siltä miltä eräskin Jeesus länsimaisten mielestä näytti)
"Jeesus kuoli sinun vuoksesi", hän sanoi ja tyrkytti mainoslehtistä.
"Sepä ikävää", vastasin. "Minä en olisi halunnut hänen kuolevan. Minun mielestäni Jeesus olisi ansainnut pitkän ja onnellisen elämän, vaimon ja lapsia ja liudan lapsenlapsia."
Hän mulkaisi minua kuin pirua ja lähti pois. Jeesus oli viisas mies, opetuksistaan päätellen. Tämä lehtiä jakanut ei tuntunut olevan.
"Tää on mun leikkikenttä, mun kotikenttäetu!
Meikän hiekkalaatikko, meikän isot lelut!
Mun leikkikenttä, se oon minä joka määrää!
Meikän hiekkalaatikolla ei muut ala säätään!"
(Tulenkantajat, Leikkikenttä)
Kuten sanoin, uskon minäkin joihinkin asioihin. Ne perustuvat sekä lukemaani että kokemaani, muiden ihmisten - niin ystävien kuin tuntemattomienkin - ajatuksiin, ja tietysti kaikkeen siihen mitä itse on vuosien kuluessa pohtinut, havainnut, prosessoinut. Muodostuva maailmankuva on minunlaiseni. Se ei ole mikään jumalansana, mutta varmasti todempi kuin jokin toistatuhatta vuotta sitten raapustettu teksti, jota ovat muokanneet niin monet umpimielisyyden ylläpitäjät monina pimeinä vuosisatoina etteivät varpaat riitä laskemiseen. Minulla ei ole myöskään tarvetta levittää omaa maailmankuvaani; hassu juttu, eikö vain? Uskovilla on se tarve. Ehkä he pelkäävät ettei heitä oteta vakavasti jos muut eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan - mahdollinen oire maailmankohtaamisen pelosta varmasti sekin. Pari vuotta sitten Hansakorttelin edustalla Uskova mies saapui luokseni. (ehkä se johtui siitä että tuohon aikaan kasvattelin partaa ja näytin erehdyttävästi siltä miltä eräskin Jeesus länsimaisten mielestä näytti)
"Jeesus kuoli sinun vuoksesi", hän sanoi ja tyrkytti mainoslehtistä.
"Sepä ikävää", vastasin. "Minä en olisi halunnut hänen kuolevan. Minun mielestäni Jeesus olisi ansainnut pitkän ja onnellisen elämän, vaimon ja lapsia ja liudan lapsenlapsia."
Hän mulkaisi minua kuin pirua ja lähti pois. Jeesus oli viisas mies, opetuksistaan päätellen. Tämä lehtiä jakanut ei tuntunut olevan.
"Tää on mun leikkikenttä, mun kotikenttäetu!
Meikän hiekkalaatikko, meikän isot lelut!
Mun leikkikenttä, se oon minä joka määrää!
Meikän hiekkalaatikolla ei muut ala säätään!"
(Tulenkantajat, Leikkikenttä)
29.2.04
Jaan kanssanne kokemuksen
Eikä varmaan jää viimeiseksi.
Tämänkertainen kokemus on kuitenkin tarkemmin määriteltynä uni. Ei edes kovin tuore sellainen, vaan toukokuussa 2002 nähty, löysin sen harakanjalkoja muistuttavalla käsialalla (olenko maininnut että harakat ovat suosikkilintujani?) vihkoon raapustettuna tänä aamuna etsiessäni valmistumassa olevan nerokkaan romaanini loppuhuipennusta varten joskus kauan sitten tekemiäni muistiinpanoja, jotka ovat kadonneet. Mutta löysin tosiaan tämän unen. Mielestäni se kertoo jotain oleellista. Liitän vihkoonkirjoitetusta unesta jälkipuoliskon nyt tähän, teknisiä ansioita hiukan sokeroiden ja sanavalintoja ketjurasvalla sulavammiksi voidellen:
"Meille kerrotaan että joudumme valitsemaan ammatin johon meidät koulutetaan. Valitsen teatteriohjaajan linjan, koska se kiinnostaa edes vähän, muut eivät lainkaan. Ohjaajia koulutetaan vain yksi. Opettaja tulee paikalle, mies, avoimen tyytymätön siitä että juuri minä olen valinnut teatteriohjaajan ammatin. Se on kuulemma haastavaa hommaa ja palkkakin on huono. Sisä/ulkotilat katoavat, ja niin enimmäkseen mekin. Monta pientä värikästä kuutiota pyörii tasaisissa riveissä oudon maiseman yllä, suuri sininen ihmisenkaltainen olento (hirviömäiset kasvot) huutaa ja karjuu jotain kuin osoittaen sanansa maiseman katsojalle. Opettaja selittää samaan aikaan teatteriohjaajan työstä, hänen äänensä kuuluu taustalla. Välillä tapahtuu siirtymä piirrettyyn näkymään, väreiltään kuin lyijykynä paperilla. Yläoikealta saapuu näennäiskolmiulotteisesti suuria etäisesti dinosauruksen näköisiä liskoja, kyljissään portaat ja ovi. Niitä saapuu monta, ja ne jäävät toistensa taakse mutta silti kaikki on litteää, ilman varsinaista syvyysvaikutelmaa. Ovista alkaa virrata pikku-ukkoja loputtomasti, kaikki kulkevat liskon kyljessä olevat portaat alas ja jatkavat matkaansa alaoikealle. Liskot ja ukot ovat kuin kopioituja, yksilöiden välillä ei ole ulkonäkövaihteluita. Kaikki ovat oudon ilmeettömiä. Kutsun liskoja lokeiksi, mutta opettaja puhuu fonttisauruksista. Välillä näkymä palaa kuutioihin, sininen hirviömäinen olento hajoaa kappaleiksi hitaasti, kaavamaisesti. Unen lopuksi fonttisaurukset ja pikku-ukot ovat tämän asunnon eteisen lattiassa, liike jatkuu kuvamuodossa."
"I'm not sure who's fooling who here
as I'm watching your decay"
(Tori Amos)
Tämänkertainen kokemus on kuitenkin tarkemmin määriteltynä uni. Ei edes kovin tuore sellainen, vaan toukokuussa 2002 nähty, löysin sen harakanjalkoja muistuttavalla käsialalla (olenko maininnut että harakat ovat suosikkilintujani?) vihkoon raapustettuna tänä aamuna etsiessäni valmistumassa olevan nerokkaan romaanini loppuhuipennusta varten joskus kauan sitten tekemiäni muistiinpanoja, jotka ovat kadonneet. Mutta löysin tosiaan tämän unen. Mielestäni se kertoo jotain oleellista. Liitän vihkoonkirjoitetusta unesta jälkipuoliskon nyt tähän, teknisiä ansioita hiukan sokeroiden ja sanavalintoja ketjurasvalla sulavammiksi voidellen:
"Meille kerrotaan että joudumme valitsemaan ammatin johon meidät koulutetaan. Valitsen teatteriohjaajan linjan, koska se kiinnostaa edes vähän, muut eivät lainkaan. Ohjaajia koulutetaan vain yksi. Opettaja tulee paikalle, mies, avoimen tyytymätön siitä että juuri minä olen valinnut teatteriohjaajan ammatin. Se on kuulemma haastavaa hommaa ja palkkakin on huono. Sisä/ulkotilat katoavat, ja niin enimmäkseen mekin. Monta pientä värikästä kuutiota pyörii tasaisissa riveissä oudon maiseman yllä, suuri sininen ihmisenkaltainen olento (hirviömäiset kasvot) huutaa ja karjuu jotain kuin osoittaen sanansa maiseman katsojalle. Opettaja selittää samaan aikaan teatteriohjaajan työstä, hänen äänensä kuuluu taustalla. Välillä tapahtuu siirtymä piirrettyyn näkymään, väreiltään kuin lyijykynä paperilla. Yläoikealta saapuu näennäiskolmiulotteisesti suuria etäisesti dinosauruksen näköisiä liskoja, kyljissään portaat ja ovi. Niitä saapuu monta, ja ne jäävät toistensa taakse mutta silti kaikki on litteää, ilman varsinaista syvyysvaikutelmaa. Ovista alkaa virrata pikku-ukkoja loputtomasti, kaikki kulkevat liskon kyljessä olevat portaat alas ja jatkavat matkaansa alaoikealle. Liskot ja ukot ovat kuin kopioituja, yksilöiden välillä ei ole ulkonäkövaihteluita. Kaikki ovat oudon ilmeettömiä. Kutsun liskoja lokeiksi, mutta opettaja puhuu fonttisauruksista. Välillä näkymä palaa kuutioihin, sininen hirviömäinen olento hajoaa kappaleiksi hitaasti, kaavamaisesti. Unen lopuksi fonttisaurukset ja pikku-ukot ovat tämän asunnon eteisen lattiassa, liike jatkuu kuvamuodossa."
"I'm not sure who's fooling who here
as I'm watching your decay"
(Tori Amos)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)