Doctor Who 1.13: The Parting of the Ways

"Have a good life. Do that for me, Rose. Have a fantastic life."

Siinä missä muut sarjat elävät ja kuolevat pääosanesittäjänsä ehdoilla, Doctor Who on onnistuneesti tehnyt aina pitkissä produktioissa uhkana väijyvästä tähtikadosta osan sarjan mytologiaa – vaikeahan Tohtoria olisi kuvitella ilman tietyin väliajoin tapahtuvaa päähenkilön ulkonäön ja osittain luonteenpiirteidenkin muutosta. Tässä on pelkkiä hyviä puolia, eikä vähäisimpänä se, että dramaattisia jäähyväiskohtauksiakin saadaan näin sarjaan aina muutaman vuoden välein. Ja ainakin Russell T. Daviesin kaudella Doctor Who totisesti rypi emootioissa. Sanon tämän yksinomaan fanina: rakastan sitä että visuaalinen fiktio heittelee minua tunnetiloista toisiin.

The Parting of the Ways jatkaa suoraan edellisen jakson lopusta, ja kuten finaaleihin kuuluu, panokset ovat korkeat. Dalekit ovat juuri jyräämässä alleen Maan. Ainoana toivona on planeetan nurkilla vielä kelluva Satellite Five, jossa Tohtori rakentaa kuumeisella kiireellä tämän hyökkäyslaivueenkin voittavaa tuomiopäivänasetta – joka tosin toimiessaan tappaa myös maapallolta kaiken elollisen – ja pieni joukko vielä jäljellä olevia vapaaehtoisia puolustaa satelliittia ja Tohtoria paikalle rynniviltä Dalekeilta. Rose ei ole enää mestoilla; hänet Tohtori onnistui jujuttamaan Tardiksen mukana takaisin kotiin ja omaan aikaansa, mutta hulluksihan Rose siellä tulee tietäen mitä on käynnissä toisaalla. Tai siis on joskus myöhemmin, kahdensadantuhannen vuoden päästä.

Tämä oli paljon parempi finaali kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkaan, osaksi siksi, etten muistanut paljoakaan. Akuuttia uhkaa ei totisesti pehmitetä, kun satelliitilla olevat ihmiset kuolevat kaikki yksi kerrallaan, jopa katsojien sydämiin itsensä nopeasti koteloinut Jack Harkness. Ja lopulta Tohtorikin joutuu antamaan periksi: hän ei käytä tuhoasettaan, koska ei ole valmis alentumaan edes hyvän nimissä koko ihmiskunnan tappajaksi. Tilanne näyttää huonolta, mutta vuoteen 2006 palautettu Rose on Tohtorin yllätykseksi onnistunut avaamaan Tardiksen, katsonut suoraan sen sydämeen, ja palaa kriittisellä hetkellä paikalle käytännössä jonkinlaisena jumalhahmona.

Ja tämän huikean huipennuksen Rose on ansainnut. Olen ottanut tavakseni pitää jokaista Tohtoria vuorollaan suosikkinani (koska valinta on oikeasti mahdoton), mutta hänen kumppaneistaan ei tarvitse kahdesti miettiä: Rose on oma ylivoimainen ykköseni, ja siksi sydämeni hypähtelee tämän majesteettisen finaalin huippuhetkillä. Rosen pään sisällä on nyt "time vortex", ja noin vain kädellä pyyhkäisemällä hän pyyhkäisee Dalekitkin pois. Jack Harkness herää hänkin puolivahingossa henkiin (ja muuttuu samalla kuolemattomaksi, mikä on keskeinen osa hahmon identiteettiä sitten kun Torchwood alkaa), mutta eihän ihmismieli tällaista taakkaa kestä. Tardiksesta itseensä siirtyneen aikapyörteen vuoksi Rose on kuolemassa, joten Tohtori vapauttaa hänet tästä taakasta oman henkensä hinnalla. He suutelevat. Ylivoimaisen hienosti pedattu hetki. Ja sitten jäähyväiset – hieman hämmentyneet, hieman hätääntyneet, hieman surulliset. Tohtori on kuollut, kauan eläköön Tohtori, ja tervetuloa David Tennant.

Itse jaksosta ei kai enempää, mutta ehkä tässä kohdin voisin pohdiskella, ovatko yhteydet täällä blogissakin jokin aika sitten käsittelemääni Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvaan vain sattumaa, vai viittaileeko Davies tietoisesti. Sandmanissahan on Rose Walker – ei varsinaisesti päähenkilö Morpheuksen "kumppani", mutta kuitenkin tämän ympärillä tapahtuvien asioiden ääreen toistuvasti ajautuva näkökulmahenkilö. Rose Walker, kuten Doctor Whon Rose Tyler, on parikymppinen, äitinsä kanssa kahdestaan asuva nuori nainen. Rose Walker saa tietää olevansa hänet hengiltä ottava "dream vortex"; Rose Tylerin on vähällä tuhota tämän pään sisään asettuva "time vortex". No joo, ehkä tämä nyt ei ole niin kovin iso asia. Mutta piru vie, vaivaa minua toisinaan! (voisin kai googlata, mutta en minä oikeasti halua tietää, onko asioilla yhteys – pidän enemmän vaivaamisesta)

Näihin kuvioihin loppuu vähän pitkäksi venähtänyt Doctor Who -katselupäiväkirjani. Siis ykköskauden osalta ainakin. Harkitsen nyt vähän jatkanko kakkosen parissa, mutta niin hyvää tavaraa siellä on tulossa, että saattaa hyvinkin herätellä kirjoitusmieltä. Aika näyttää.

Doctor Who 1.12: Bad Wolf

"Well, ladies, the pleasure was all mine. Which is the only thing that matters in the end."

Ensimmäisen tuotantokauden loppuhuipennus käynnistyy jokseenkin hämmentävissä merkeissä. Tohtori, Rose ja Jack ovat tulleet tempaistuksi osanottajaksi kukin omaan tv-ohjelmaansa: Tohtori päätyy Big Brother -taloon, Rose Heikoin lenkki -visailuun, ja Jack Harknessia koittavat pistää niin vaatteiden kuin fysiikankin osalta uusiksi pari modistirobottia. Ohjelmat lienevät kaikki vuoden 2005 katsojasuosikkeja, mikä on siinä mielessä hupaisaa, että Bad Wolf sijoittuu vuoteen 200.000 ja risat... Niinpä niin, ykköskauden kenties kuivimman hetken The Long Game tapahtumiin palataan, ja käy ilmi että tuo vähän vaillinaiseksi jäänyt jakso olikin vain esinäytös sille mitä Telluksella on ihmiskunnan neljännen imperiumin aikaan tosiasiassa tekeillä. Tuossa aiemmassa jaksossa Tohtori sulki kyseenalaista uutistulvaa syöttäneen satelliitin, mutta sata vuotta myöhemmin (pakko rakastaa aikamatkailusarjan tarjoamia juonenkuljetusmahdollisuuksia) käy ilmi, että kun uutisvirta romahti, tilalle tuli pelkkää huttua: kilpailu- ja visailuohjelmia ruudun täydeltä. Ikävä puoli: koko ihmiskunta on potentiaalisia osallistujia, halukkuutta ei kysytä, ja kaikki ohjelmat ovat tappavia.

"Kuolettava tv-show" on tietenkin tieteisfiktion yleisimpiä trooppeja, ja hyvin käytettynä toimiikin mainiosti. Ihan varma en ole siitä ollaanko tässä kovin kekseliäällä tasolla: Heikoimmasta lenkistä pois putoava kilpailija otetaan hengiltä, Big Brother -talosta ulos äänestetty ei palaa ulkomaailmaan vaan tapetaan. Ohjelmien tuttuus on toisaalta hauska lisä – ilmeisesti kyseisten sarjojen oikeita lavasteita ja musiikkiklippejä on käytetty – mutta toisaalta tämä rajoittaa käsikirjoitusta liiaksi. Ei Heikoin lenkki ole edes tällaisena tappajarobotin ("Anne Droid") juontamana versiona niin kovin kammottava, joskaan Rose ei lopulta selviä pelistä voittajana, mikä juonenkäänteistä puheenollen positiivisena yllärinä mainittakoon.

Koko kuvio alkaa paljastua jakson loppupuolella. Joku on kontrolloinut ihmiskuntaa tarkkaillen viimeisten sadan vuoden ajan; siis sen jälkeen kun Tohtori laittoi paikat remonttiin. "I made this world", hän joutuu järkyttyneenä toteamaan... Mutta vasta kun selviää kenen kanssa tässä ollaan tekemisissä, alkavat panokset olla oikeasti kovia. Ja alkaahan niiden pitkin kautta siellä täällä esiintyneiden sanojen "Bad Wolf" merkityskin hitaasti avautua. Cliffhangeriin lopetetaan, kuten näissä tuotantokausien loppuspektaakkeleissa asiaan kuuluu – seuraava jakso on kauden finaali, ja sinne mennessä kaikki on vaakalaudalla. Vielä tässä vaiheessa tämä kutkuttaa myös katsojaa, mutta itseäni nämä Tohtori-kausien kliimaksit tuppaavat pidemmän päälle vähän kiusaamaan. Russell T. Davies osaa kyllä kirjoittaa eeppisiä katastrofitilanteita hyvin, mutta vuosi vuoden jälkeen aina isommin panoksin toistuessaan niistä jotenkin katoaa hohto. Ja persoona. Iloisestihan nämä kausien lopetukset sekoittuvat mielessäni toisiinsa, enkä muista kuka ja mitkä olivat milläkin kertaa tuhoamassa Maata ja minkä vuoksi. Mutta pauketta on, ja tunnetta!

Tosin vielä ei siis olla finaalissa. Kyllä tämä on pienistä ongelmistaan huolimatta hyvä jakso. Vaikka todellisten tv-ohjelmien käyttöä purnasinkin, pidän myös siitä, että Davies on uskaltanut ottaa riskejä. Tämä on sen verran outo idea, että olisi voinut mennä oikeasti pahan kerran metsäänkin, eikä mennyt. Dialogi on edelleen hyvää, ja Tohtori itse on alusta asti ihan parhaimmillaan; taas muistin miksi Christopher Eccleston on suosikki-Tohtorini (mutta kaikkihan he ovat). Ja tietysti Jack Harkness sulautui lopullisesti fanien sydämiin tässä jaksossa: nahka-asua, estotonta flirttailua kaikkien kanssa, helevetin isoja pyssyjä ja alastomanakin mies välillä patsastelee. Ei ihme, että hänen ympärilleen rakennettiin Torchwood hetikohta tämän jälkeen. Kas siinä sarja joka loppui rikollisen lyhyeen!

Seitsemän kirjan haaste #4

Tavallaan olen tietoinen siitä, että yhä edelleen on olemassa sarja nimeltä Simpsonit. Jossain taustalla koneisto jatkaa kolinaansa, maailma muuttuu, piirroshahmot eivät juurikaan, oletan, koska tarkempaa tietoa asiasta ei ole. Teini-ikäiselle minulle Simpsonit oli todella kova juttu. Nauhoittelin ensimmäisiä jaksoja heti tuoreeltaan Kolmoskanavan niitä maanantai-iltaisin tarjotessa; tätä käytäntöä sitten jatkoinkin pitkään, olisinko tuonne viidenteen tuotantokauteen asti ottanut talteen melkein joka jakson. Simpsoneilla täytetty VHS-kokoelmani oli massiivinen. Mutta niin käy kuin teini-iän ihastuksille usein käy, että aloimme kasvaa vähän erillemme. Joskus seitsemännen kauden aikana aloin säästää vain osan nauhoittamistani jaksoista, yhdeksännen koittaessa lopetin sarjan keräämisen, kymppikausi oli tuskin alkanut, kun oli pakko lopettaa Simpsonien katsominen kokonaan. En enää tunnistanut sitä laadullisesti ala-arvoista vanhan suosikkini irvikuvaa, miksi tuo kerran niin anarkistinen sarja oli muuttunut. Kymppikaudelta taisin katsoa kolme tai neljä jaksoa, sitten lopetin – se oli totaalinen kylmä kalkkuna, enkä ole yhtä ainutta jaksoa tuon jälkeen nähnyt. Tällä hetkellä sarja menee jossain kolmannenkymmenennen kauden isommalla puolella, joten voitaneen todeta, että käsitykseni Simpsoneista perustuu johonkin sellaiseen muinaiskuvastoon, jota tämä animaatioihme ei ole muistuttanut kuin ihan vähän alkuyskähtelyissään. Ne kaikki VHS:tkin kärräsin jonkun muuton yhteydessä Turun Ylioppilaskylän kierrätyspisteeseen, mistä ne katosivat alle tunnissa. Mutta 90-luvulla Simpsonit oli kova juttu, sen vuoksi hyllyssäni on yhä

Kirja 4: I Can't Believe It's an Unofficial Simpsons Guide

90-luvulla asioin säännöllisesti Tampereen rautatieaseman nurkalla sijainneessa mainiossa sarjakuvakaupassa nimeltä Kukunor. Kyseinen liike oli totisesti merkittävä suhteessani jenkkisarjakuvaan, ja sen kautta tutustuin vaikkapa Image Comicsin tuotantoon, sekä moneen sellaiseen Marvel-lehteen, jota suomeksi ei ollut toiveitakaan saada. Paljon muutakin sälää Kukunorista tarttui kiinnostuneen nuorukaisen matkaan: Boris Vallejon ja Hajime Sorayaman taidetta eri muodoissa, Sandman-albumeita, pari varovaista kokeilua mangan suuntaan (ei ollut minun juttuni), Twin Peaks ja Babylon 5 -fanituotteita, ja esim. hieno Area 51 -juliste, jonka kiinnitin huoneeni oveen kansanopistolla vuoden asuessani. Ja myös I Can't Believe It's an Unofficial Simpsons Guide, joka on otsikkonsa mukaisesti totaalisen epävirallinen fanituote, kahden brittiläisen sällin kokoama ja kirjoittama, ja ainakin pyrkimyksellisesti juuri sellainen triviakirja, jollaisista pidin, ja pidän. Seitsemän (ja vähän kahdeksatta) kautta kattava teos koostuu jokaisen jakson kohdalla napakasta juonireferaatista, triviatiedoista, parhaista sitaateista, tärkeistä tapahtumista (esim. hahmojen ensiesiintymiset) ja sen sellaisesta; onpa mukana myös engelsmanneille suunnattu amerikkalaista kulttuuria selväntävä osio. Joka jaksosta annetaan lisäksi kriittinen mielipide, jotka tuntuvat lähinnä noppaa heittäen tehdyiltä, kun isommille perusteluille ei aika riitä.

Kirjan ulkoasu on halpa. Kuvia ei ole lainkaan, karkealle vanhan värityskirjan mieleen tuovalle paperille isolla fontilla painettu teos on taitettukin jotenkin toistaitoisesti, ja ilmeisesti kiireellä. Hupaisinta kirjassa ovat kaikki aivan päättömät asiavirheet. Todella monet sitaatit on lainattu kirjaan poskettoman poskelleen, tekijöiden ja sarjan henkilöhahmojen nimet on kirjoitettu välillä oikein, välillä pahan kerran väärin ja juonikuvaukset menevät miten sattuu. Ehkä jotenkin säälittävimpänä osoituksena yrityksen ja saavutusten välisestä erosta on, että vieraileville ääninäyttelijöille, isoja tähtiä käytännössä kaikki, on pääsääntöisesti mainittu aivan eri rooli kuin mitä nämä oikeasti esittivät. Ette sitten tunteneet Kirk Douglasin ääntä?

Oikoluvulla tällaisesta kai olisi selvinnyt, mutta ei kai tämänkaltaisiin kirjoihin niin kauheasti panostettu. On pitänyt takoa kun rauta on ollut kuumaa, pianhan tuollaisen animaatiohuuman on uskottu ohi menevän. Kaksi vuosikymmentä ja risat myöhemmin se kai tavallaan onkin, mutta Springfieldistä ei ole päästy eroon. Vai onko? Ellen tietäisi sarjan yhä jatkuvan, ei sitä mistään arvaisi: Simpsonit on kadonnut kaiken muun tv-tuotannon sekaan, se on massan osa nykyisin siinä missä se syntyessään oli nimenomaan tv-standardeja punk-bändin asenteella irvaileva rumilus, joka sai George Bush vanhemmankin hermostumaan epäamerikkalaisuudellaan. Jollain tavalla tämä epävirallinen yritys olla coolissa jutussa mukana on hellyyttävä. Kirja oli minulla pitkään vaatekaapin pohjalla häpeälaatikossa; siellä missä ovat kaikki ne teokset joita ei kehtaa esillä pitää (siellä on yhä vaikka mitä... ei mennä nyt sinne), mutta vuosi sitten kun viimeksi muutin, tämä päätyi selailuun ja toi jotenkin lämpimän mielen. Tämä oli sitä aikaa kun Simpsonit oli vielä hyvä. Ja sitä kun astui sydän pamppaillen sisään Kukunoriin tietämättä koskaan etukäteen mitä kaikkea kiehtovan outoa sieltä tällä kertaa tarttuisi mukaan. Ja onhan tämä itse kirjakin jotenkin symppis. Yritys on kova, pieleen menee silti. Ehkä parikymppinen minä siksi tästä kaikesta huolimatta piti. Kaltaisensa kyllä tunsi kun kohtasi.

Seitsemän kirjan haaste #3

Ettäkö jokin kerran aloittamani jäisi kesken, ajatuskin moisesta karmii, semmitenkin kun taipumusta tämänkaltaiseen on enemmän kuin vähän – enkä nyt tarkoita ettäkö asialla olisi merkitystä itsenikään kannalta, mutta sanoja, totesi entinenkin mies aikoinaan, on laitettava sanojen perään – niin juuri, täytettä verkkoon, ajatusten aitajuoksussa pääsee kompuroidenkin maaliin, jos nyt ei siihen samaan aina kuin muut. Asiaan:

Kirja 3: Haunted Britain

Tämäkin kerrassaan hieno teos löytyi jokunen vuosi sitten Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, hintaan 45 markkaa. Totaalinen heräteostos. Kenties vaikuttava kansikuva miellytti, kenties pelkkä kirjan nimi; oli miten oli, olen ollut aina heikkona kaikenlaiseen esoteriaan, ja tässä teoksessa sitä riittää. Jo vuonna 1970 painettu kirja ei ole kenenkään käytössä kulunut, koska oli sen ostaessani vielä uudennihkeä. Sivut sileinä, kulmat terävinä, selkämys jämäkkä, kansipaperitkin rypyttömät.

Haunted Britain on osittain matkaopas halki Britannian, osittain historiankirja, osittain, ennen kaikkea, ammattitoimittajan vainulla koottu kokoelma kummituksia, legendoja, pyhiä ja epäpyhiä paikkoja, uskomuksia. Kantateitä seuraillen etenevä matka halki Albionin pysähtyy aina siellä minne liittyy jokin maininnan arvoinen anekdootti, ja kartanoita, luostareita, linnoja ja muuta sellaista kyllä tämän matkan varrelta löytyy. Osa matkakohteista on pelkkiä mainintoja, osassa tarinaa riittää pidemmältikin. Kirjoittaja Anthony Hippisley Coxe on ollut tämän tehdessään jo pitkän linjan journalisti ja kirjailija, ja hänen mutkaton tapansa kirjoittaa sopii teoksen aihepiiriin oivallisesti. Murhat ja teloitukset, yössä kirkuvat kummitukset ja päättömät ratsumiehet kuvataan rehellisen toteavasti, mutta toisaalta karuja yksityiskohtia unohtamatta. Lievästi lakoninen mutta kaikelle avoin kertojanääni johdattelee lukijaa mitä hämmästyttävämpiin historian tapahtumiin ja joidenkin kerrassaan kauheidenkin ihmiskohtaloiden äärelle. Suuressa osassa nopeastikin mainituista kohteista on jokin omakohtainen kommentti: kirja ei nimittäin perustu vain kotona makoilleen kirjoittajan keräämään materiaaliin, vaan hän on vaimonsa kera kiertänyt koko saarivaltion ympäri käyden itse kaikki nämä pitkälti toiselle tuhannelle menevät kohteet läpi etsien oikopolkuja, haastatellen paikallisia, kuunnellen huhuja. Esimerkillistä omistautumista, ja juuri tästä nopeatahtisesti etenevän teoksen tunnelma syntyykin. Ja toki myös erittäin onnistuneista valokuvista, jotka tuovat monen kolkon kummitustalon parhaat puolet oikeanlaisesti esiin.

Nojatuoliterapiaa

Latasin oheisen kuvan eilen facebookiin. Se on otettu varhain perjantaiaamuna, nouseva aurinko valaisee keittiöni nurkassa sijaitsevan nojatuolin. Kuva on osin lavastettu; nalle oli heitetty paikalleen edellisiltana melko huolimattomasti, joten asetin sen aamulla istuvaan asentoon. Lisäksi nostin tuolille levittämäni käsikirjoitusnivaskan kuvasta pois. Facebookiin laitoin kuvatekstiksi "Jos pitäisi yhdellä kuvalla visualisoida millaiseksi itsensä tuntee."

Nyt kuva ei jätä minua rauhaan. Se keräsi tykkäyksiä, kuten sosiaalisessa mediassa on tapana. Mutta näkikö kukaan siinä samaa kuin minä? Nallen ilme on hyvin monitulkintainen; se voi olla pelokas, päättäväinen, järkyttynyt, ehkä vain mietteisiinsä vaipunut. Se näyttää liian pieneltä suureen tuoliin jossa on, mutta toisaalta istuu selkä suorana. Katse näyttäisi ohjautuvan hieman sivuun, suuntaan josta valo tulee.

Tänään aloin purkaa kuvasta tasoja, joita en vielä tajunnut sen sisältävän siinä vaiheessa kun latasin sen yleisöni nähtäväksi: kuvan nalle matkasi kirjekuoressa maalta Helsinkiin aikoinaan. Tyttäreni omistaa sen, se on äitini valmistama. Se istuu tuolissa, joka on entiseltä puolisoltani aikoinaan minulle jäänyt. Ikään kuin ei pääsisi siitä lainkaan pois, mutta yrittääkö se edes? Haluaisinpa varmistua siitä mikä nallen ilme on. Se helpottaisi.

En ole kyennyt palaamaan facebookiin tänään, en oikein muuhunkaan sosiaaliseen mediaan. Kuva on heittänyt kaiken keinotekoisen yhteisöllisyyteni ylle varjon ja olen yhtäkkiä loputtoman kyllästynyt. Onneksi on tämä vanha kunnon Vankila. Olen täällä ollut viime viikkoina aktiivisempi kuin vuosiin, ja ehkä tämä onkin tietynlaista kotiinpaluuta. Muulle sosiaaliselle medialle voi heittää hyvästit; en tiedä näyttääkö ihmisyys sen ulkopuolellakaan kovin kauniilta, mutta ainakaan siellä se ei näytä. Ellen sitten ole vain väsynyt.

Doctor Who 1.11: Boom Town

"What are you captain of? The Innuendo Squad?"

Ennen ykköskauden huipentumaa Doctor Who palaa vielä hetkeksi aiempiin tapahtumiin jaksossa Boom Town. Tohtori, Rose ja Jack palaavat Rosen omaan aikaan ja Cardiffiin, tapaavat Rosen enimmäkseen jo unohtuneen poikaystävän Mickeyn ja yllätyksekseen myös yhden jaksosta World War Three jäljelle jääneistä Slitheeneistä, joka on kuluneen puolen vuoden aikana kohonnut Cardiffin pormestariksi ja on räjäyttämäisillään planeetan päästäkseen maapallolta matkoihinsa. Boom Town ei lukeudu ykköskauden pidetyimpiin jaksoihin, mikä on toisaalta ymmärrettävää ja toisaalta vähän tyhmää. Ymmärrän tämän siksi, että scifiä ja toimintaa sarjalta odottavat eivät saa juuri kumpaakaan, mutta on kyllä todettava sekin, että tyhmäähän se on näin hyvin kirjoitettua tavaraa dissata. Russell T. Davies on käsikirjoittajana parhaimmillaan juuri tämänlaisissa jaksoissa: paljon dialogia, paljon hyvää (muttei yliampuvaa) huumoria, hahmojen välisiä suhteita ja jokin moraalinen dilemma: tällä kertaa Tohtori joutuu miettimään mitä tehdä viimeiselle henkiinjääneelle Slitheenille – tämän palauttaminen kotiplaneetalleen tietäisi lopullista ratkaisua siellä voimassa olevan kuolemanrangaistuksen vuoksi. Iloisesti sanaileva nelikko (Jack Harkness on parissa jaksossa kotiutunut sarjaan kuin olisi ollut aina mukana, ja myös Mickey on enimmäkseen osa tätä joukkoa, mutta niin kovin, kovin ulkopuolinen silti) joutuu nopeasti miettimään toimintansa rajoja ja seurauksia: heillä tosiaan on planeettojenvälisine aikakoneineen suunnattomasti valtaa. Sen käyttäminen ei ole aina ihan yksinkertaista.

Davies kirjoitti tämän jakson ihan vain viimeistä Slitheeniä esittävä Annette Badlands mielessään, ja sen huomaa. Roolityö on huikean hyvä, ja muutkin onnistuvat: tämän maailmoja harppailevan joukon kemia toimii, ja oman toimintansa seuraukset joutuu myös Rose kohtaamaan, kun epätietoiseen odotukseen kyllästynyt Mickey ilmoittaa ettei aio heidän niin sanottua suhdettaan jatkaa. Enää hän ei tosin edes yritä saada Rosea jäämään, selväähän se on jo kaikille, että tämä Rose Tyler on jotain paljon enemmän kuin se, joka Tohtorin mukaan kauden alussa lähti. Rose on nähnyt ja kokenut jo moninkertaisesti enemmän kuin kukaan muu ihminen.

Juonellisesti Boom Town on lähinnä World War Threen epilogi. Tohtori ja kumppanit nappaavat viimeisen Slitheenin haltuunsa – siinä suurinpiirtein kaikki mitä tarinallisesti tapahtuu. Mutta mitä sitten tehdä tälle moninkertaiselle tappajalle ja planetaarista tuhoa suunnitelleelle intergalaktiselle rikolliselle? Ratkaisu on tavallaan lopullinen, tavallaan ei, ja Davies käyttää tämän hiljalleen etenevän jakson hyvin hyödyksi petaamalla paljon sellaista, johon tulevaisuudessa palataan: löytyy sanat "bad wolf", ollaan Cardiffissa aukiolla, joka on myöhemmän spinoffin Torchwoodin keskeinen tapahtumapaikka, Tardiksen sydämeenkin katsotaan jo nyt kohtalokkain seurauksin. Parhaassa kohtauksessa Tohtori myöntyy Slitheenin viimeiseen toiveeseen ja vie tämän illalliselle ravintolaan; sillä välin Rose ja Mickey kohtaavat omien väliensä peruuttamattoman hajoamisen.

Vaikka mitään juonellisesti suurta ei tapahdu, ovat nämä hahmot näin eläviä olleet vielä harvoin, ja sen vuoksi Boom Town on yksi sarjan toistaiseksi parhaita jaksoja. Hyvin kirjoitettu dialogi sinkoilee koko kolmevarttisen ajan ilman sanottavia taukoja. Kun lopussa alkaa maailma järkkyä ja mennään scifimmän toiminnan puolelle, se on oikeastaan pieni pettymys. Tämä olisi minun puolestani saanut pärjätä ilman viimehetken spektaakkelia loppuun asti.

Seitsemän kirjan haaste #2

Jos pitäisi äkkiä sanoa kumpaa lajia olen lukenut enemmän, kaunokirjallisuutta vai kätevällä anglosaksisella termillä "non-fiction" luokiteltavaa tarinallista tietokirjallisuutta, en nyt ihan äkkiä osaisi sanoa. Tähän viimemainittuun lajityyppiin tutustuin jo varhain. Varsinkin ikävuosina varhaisteinistä tuonne parikymppiseksi lainasin kotikuntani kirjastosta elämäkertoja, historiankirjoja, monensorttista raja-, kansa- ja luonnontiedettä hirveitä määriä. Moni näistä kirjoista jäi niin pysyvästi mieleen, että on sitten myöhemmin päätynyt omaankin hyllyyn. Yksi näistä on toinen valintani haasteeseen:

Kirja 2: Kadonneen kullan jäljillä

Puolalaisen toiseen maailmansotaan erikoistuneen historioitsijan 70-luvun alussa julkaisema teos kuulostaa kenties äkkiseltään hivenen obskuurilta, ja se aikanaan kirjastosta moneen kertaan lainaamani teos oli vielä kansipaperiton ykköspainoskin, eikä kertonut sen sattumalta kohtaavalle mitään. Tämä omasta hyllystäni nyt löytyvä on vuonna -91 otettu toinen painos, hyvin vanhahtava ulkoasultaan tosin, ja kieleltäänkin – mutta tarinathan ovat tärkeintä, ja tässä ne ovat kertakaikkisen uskomatonta tavaraa. Janusz Piekalkiewicz on koonnut viisitoista tarkkaan taustatutkittua (huomaa että kirjoittaja on historiantutkimuksen ammattilainen) kertomusta kullan – joko todellisen tai kuvitellun – aiheuttamsta hulluudesta; kertomuksia parin viime vuosisadan ajalta, tarinoita enemmän tai vähemmän epätoivoisista yrityksistä saavuttaa jokin ehkä vain alkuasukaslegendana elänyt aarre. Tapahtumapaikat ovat pääsääntöisesti länsimaisen ylpeän ihmisen hetkessä nitistäviä sietämättömiä viidakoita tai autiomaita, mutta ollaanpa välillä Gotlannissa ja Saksanmaallakin – uponneita laivoja ja kätkettyjä kruununjalokivia kun löytyy meidänkin nurkiltamme. Näitä tarinoita yhdistää se, että mitään ei kukaan koskaan löydä. Ja että ihmiselämä on äärimmäisen halpaa kun rikkauksia tavoitellaan.

Piekalkiewiczin kieli (tai ehkä suomentajan?) on aika tasapaksua, melkeinpä lakonisen toteavaa, mikä oli aluksi nuorelle minulle vähän ongelmallinen vastaanotettava, mutta totuttuani huomasin pitäväni siitä, miten historioitsijan neutraali suhtautuminen jollain tavalla korostaa tarinoiden karuutta. Ihmisiä kuolee nälkään, ystävät puukottavat toisiaan selkään, maaniset miehet ajavat perheensä köyhyyteen käyttäen vuosikymmeniä turhaan aarrejahtiin. Maailma ympärillä muuttuu, mutta aarteet senkun makaavat luolissaan, jossain aivan lähellä aina... Yksi parhaista tarinoista on 1700-luvun lopulla Afrikan itärannikolle kalliine lasteineen haaksirikkoutuvan laivan kohtalo: kirja kuvaa pikkutarkasti villiin viidakkoon tottumattomien matkalaisten patikointia heidän pyrkiessään uponneelta alukseltaan kohti sisämaata ja Kapkaupunkia. Joukko vähenee vääjäämättömästi, väkeä putoaa matkan varrelle mitä hirveimmin tavoin, olosuhteet ovat kertakaikkiaan epäinhimilliset. Mutta jäihän sinne laivaan kumminkin paljon arvokasta lastia, eikä ihan vähäinen ole sekään kärsimyksen määrä, joka tätä saalista nostavien harteille lankeaa. 

Se mikä minut sai tähän kirjaan alunperin tarttumaan (oletan että olen sisällysluetteloa selatessa tämän huomannut), on kirjan viimeiseksi jätetty ja paras luku: Kanadan rannikolla sijaitseva Oak Island, joka oli minulle tuttu Sudenpentujen käsikirjan (!) lyhyehköstä tiivistelmästä, ja joka oli siten jo lapsuudessa mieltä kiehtonut tapaus. Janusz Piekalkiewicz hukuttaa omassa Oak Island -kertomuksessaan lukijan tämän aarrejahdeista hulluimman yksityiskohtiin ja käänteisiin siinä määrin, että lukija – ainakin minunlaiseni oudoista tositarinoista pitävä lukija – on täpinöissään. Olen pelkästään tämän luvun kirjasta lukenut ties kuinka monesti jo. Se on kaikessa epätoivoisessa epäonnisuudessaan mahtava. Oli Oak Islandin syvyyksiin kätketty mitään tai ei, tarina on siinä määrin mielenvikainen, että on lukemisen arvoinen aina vain.

Kirjan karu mustavalkokuvitus heikkoine karttoineen ja toisaalta tyylikäs värikuvaliite rakentavat tälle ihmisluonnon heikkouksia esimerkillisesti esittelevälle tarinakokoelmalle osuvat puitteet. Kovin tunnettu teos tämä ei liene, mutta suosittelen tutustumaan. Kirjastoista löytyy, ja näyttääpä monen nettidivarin valikoimissakin parhaillaan olevan.

Seitsemän kirjan haaste #1

Poikkesin Twitterin puolella ja huomasin että taas on menossa tuo flunssaepidemian lailla toistuva kirjahaaste, johon olen ainakin kerran aiemmin osallistunut Facebookissa tai jossain, kuka näissä medioissa niin kartalla pysyy. Pointtina on siis esitellä seitsemän päivän aikana seitsemän kirjaa kuvina – ilman mitään selityksiä. Tämä tekee koko haasteesta aivan päättömän. Tai no katsonhan minä kansikuvia ihan mielelläni, mutta monin verroin kiinnostavampaa olisi kuulla miksi osallistuja on valinnut juuri nämä kirjat. Niinpä teen kuten viimeksikin, ja osallistun hirveästi selittäen.

Kirja 1: 100 ufoa Suomessa

Tämä oli kaltaiselleni ufokirjaentusiastille mieluisa löytö Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä jokunen vuosi sitten. Vilkkaimminhan alan teoksia maassamme julkaistiin 70-luvulla, mutta tämä Kirjayhtymän kustantama teos on vuodelta 1994, ja sisältää paitsi ne muutamat klassikkotapaukset, myös hirveän määrän toinen toistaan oudompia ja muualta löytymättömiä kohtaamisraportteja, jotka vaihtelevat taivaalla nähdyistä valonvälkkeistä vierailevien humanoidien kanssa höpöttelyyn. Totisesti laidasta laitaan mennään, ja mukavan suomalaisella kierteellä: tarinoissa ollaan peltohommissa, sienestämässä, hiihtämässä, saunan jälkeen vilvoittelemassa. Yhdestä neljään sivun mittaiset anekdootit on napakasti kerrottu, joskaan (vaikka hänen nimensä on kannessa ensimmäisenä) itse Suomen ufotutkimuksen grand old man Kuningas ei ole kirjoittanut kuin esipuheen, mutta kyllähän hänen läsnäolonsa uskottavuutta kirjalle antaa. Mainittava on myös todella tunnelmallinen lyijykynäpiirroskuvitus, jonka tekijältä lienee tosin aika loppunut kesken: kronologisesti järjestetyistä jutuista melkein jokainen on kuvitettu noin kirjan puoliväliin asti, sitten kuvat katoavat. Ehkä taiteilija abduktoitiin.

Tämä kirja on jäänyt mieleeni sitenkin, että ostin tämän kesäloman aikana, ja kahta päivää ennen kuin palasin Helsinkiin ja duuniin, sairastuin keuhkoputkentulehdukseen. Kesäloma jatkui sitten leppoisasti vielä viikolla; makasin kotona sohvalla, luin tätä kirjaa ja maalta kantamiani MikroBitin 80-luvun vuosikertoja, söin pizzaa jota asunnossani kesän ajan asunut ystäväni oli jättänyt pakastimen täyteen ja nukuin tautia pois. Se oli yksi parhaista viikoista koskaan.