31.1.24

Ankeiden pulujen punkeat alut

Raitiovaunu lipui päätepysäkille. Keilaniemi. Niin kummallinen nimi, Camomíle ajatteli. Hän oli ainoa jäljellä oleva matkustaja, vartijakaksikko poislukien. He kaikki astuivat ulos, vartijat katosivat näkyvistä saman tien. Raitiovaunun virroitin iski kipinää, nirskahti ja alkoi laskeutua. Sähkölangat värisivät, niiden ääni muistutti eksoottista soitinta, ja toi se mieleen myös Tuxedomoonin kappaleen Incubus.

"Music plays in empty halls, underneath the street lights, a stranger calls your name..."

Camomíle katsoi ympärilleen. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt Keilaniemessä, kovin montaa kertaa ei edes Espoossa. Kauan sitten, aiemmassa elämässään, hän oli rakastellut silloisen puolisonsa kanssa korkean kerrostalon ylimmän kerroksen yksiössä, jonka ikkunoista avautui uskomaton näkymä merelle. Se oli ollut Espoota, mutta missä tarkemmin, sitä Camomíle ei enää muistanut. Soukka? Kivenlahti? Mäkkylä? Oliko sellaisia paikkoja edes, mitä väliä sillä oli – Keilaniemi se ei ainakaan ollut. Keilaniemessä ei ollut asuntoja, oli vain sunnuntaiaamuna tyhjää pettymystä huokuvia toimistorakennuksia, suljettuja lounasravintoloita, autioita katuja, loskaa ja vettä. Taivas oli yhtä harmaa kuin rakennukset ja vinoon kaatuneiden työmaa-aitojen välistä pilkottava asfaltti.

No, oli sentään puluja, mutta nekin näyttivät ankeilta. Välillä ne pilkahtivat olemattomiin, kun niiden heikko elämänvoima väsyi taistelemaan Keilaniemen kollektiivista ankeutta vastaan. Hetken kuluttua ne sitten jälleen lepattivat esiin. Mistä ankeat pulut tulivat, Camomíle mietti. Mitä ne ajattelivat kaikkialta lähestyvistä lasiseinistä, mereltä aina käyvästä tuulesta, sumunkaltaisesta harmaasta kosteudesta, joka pesiytyi hauraisiin linnunluihin kuin home koristekaiverrettuihin ovenkarmeihin?

Camomíle käveli rantaan kierrellen pahimmat lammikot. Jäiselle kadulle oli ripoteltu satunnaisia hiekanjyviä, toisaalla hiekasta pisti esiin rosoisia palasia jäätä. Meri näytti kentältä. Kiukkuinen pyöräilijä rahisteli ohi nastarenkain, hän oli ainoa elävä olento rantaa kulkevalla rakenteella, ehkä, siis elävä, eikä rantaakaan voinut varmuudella rannaksi sanoa, se oli keinotekoinen kaikin tavoin. Camomíle kytki kameraan virran, tähtäsi merelle, automaattitarkennus ei löytänyt harmaasta kiinnekohtia. Hän nappasi kuvan, käveli sitten takaisin kohti raitiovaunua, kuvasi matkalla liikennemerkkejä, yhteiskäyttöautoa, latauspisteitä, suljettuja lasisilmiä, kuolleita teräsnieluja, masentavia ajatusmalleja, puluistakin otti muutaman kuvan. Ne katsoivat häntä kuin hullua, ja Camomíle ymmärsi niitä.

Hän astui sisään raitiovaunuun. Se kipinöi pysäkillä itsekseen, sisällä näyttötaulut ilkkuivat.

Game over, ha ha! Game over, ha ha!

3.1.24

Seitsemäs päivä

Voiko ihmisen identiteetti lopulta olla sidottu kiinni mihinkään niin arkipäiväiseen kuin sukupuoleen? Eikö ihminen ole niin paljon kaikkea muutakin lopulta, mielekkäämpää? Identiteettiään voi koristella ripustamalla ylleen vaatteita ja koruja, sitä voi etsiä lääkepurkista tai samanmielisten seurasta, sitä voi räiskiä kankaalle tai muistikirjaan tai digikennolle, joskus vielä filmillekin. Mutta se varsinainen minä ei ole yksinomaan missään näistä. Se pakenee otetta kuin niljainen ankerias, slups vain se luiskahtaa toisaalle ja taas toisaalle.

Ja muistot siitä mitkä asiat ovat sille todelliselle minälle joskus olleet tärkeitä luiskahtelevat kauas saavuttamattomiin siinä samalla. Slipsis vain. Sinne meni taas jokin oleellinen osa itseä.

Vai onko sittenkin oleellista se mikä jää jäljelle?