Koneeseen kadonnut

Sain apurahan kotiresidenssiä varten, mitä lausetta en olisi vielä muutama viikko sitten arvannut kirjoittavani. Nyt katson tätä koronteenitilaani uusin silmin: sen olemus on muuttunut. Siirrän huonekaluja toisiin paikkoihin, mietin miten residenssissä kuuluu olla. Ja mikä sana sekin on, "residenssi"? Kummallinen, ei sitä löydy jääkaappimagneeteista, minulla on sellainen runousmagneettisetti, sain kun muutin Helsinkiin. Ja nyt sitten residenssaan. On kolme kahvinkeitintä, leivänpaahdin, pakkasessa jätskiä. Kaikki hyvin. Kaikki aina hyvin. Mutta silti. Pitääkö nyt olla edustava? Pitääkö jakaa tekemisiään sosiaalisesti, pitääkö kuvitella koko ajan että joku katsoo, pitääkö ryhtyä käyttämään hissiä ihan vain kannatussyistä?

Tietenkin tilanne on muutamin oleellisin tavoin huojennus. Se on myös omanlaisensa velvollisuus sille pitkähiuksiselle langanlaihalle pojanhuiskalle, joka kaksikymmentä ja risat vuotta sitten kaavaili tekevänsä vain sellaista kirjallisuutta jota ei kukaan toinen ole tehnyt. ("Haluan kirjoittaa siten kuin David Lynch ohjaa", hän sanoi kansanopistolla naapuriasuntolan elokuvalinjalaisille, jotka katsoivat häntä kunnioittavan epäluuloisesti) Viimeisten parin vuoden ajan olen etsinyt yhteyttä siihen tyyppiin. Sen ystävärannekkeisiin, sen kaulakoruun, sen roikkuviin farkkupaitoihin ja huonoon ryhtiin. Sen raivostuttavaan naiiviuteen, mutta myös sen kykyyn poimia kaikesta jotain oleellista. Juuri mitään se ei osannut, mutta se luuli että osasi ja ehkä ihminen ei muuta vaadi. Tarpeeksi pitkään kun luulee, niin lopulta oppiikin. Jos ei muuta niin pettymään.

Se ei olisi halunnut tietää millainen maailmasta vielä joskus tulee. Ehkä se siksi katosi eikä palannut.