Silti, kun tänään kannoin suurta kitarakoteloa ja kangaskassillista nalleja alas kuudennen kerroksen asunnostani, ajattelin: olen tiivistynyt oleelliseen. Joidenkin mielestä pikemminkin epäoleelliseen, uskon, tavallaan toivonkin, koska ihminen on siten pinnallinen, että haluaa olla jotain erikoista silloinkin kun tietää, ettei kukaan todella ole, ei kukaan, koskaan. Massan yläpuolelle pyrkivät vain sielunsa halvalla myyneet. Eivätkä hekään tietenkään sinne pääse. Uskoa olevansa tärkeä on ihmisen virheistä pahin.
Ensi vuonna tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun lopetin lihansyönnin. Se tapahtui yhtäkkisesti, kesken kinkkupizzan. Tajusin äkkiä nauttivani kappaleita pilkotusta eläimestä, mikä alkoi kuvottaa. Pizza jäi kesken. Olen sen jälkeen syönyt lihaa satunnaisesti, ehkä keskimäärin kerran vuodessa, tosin viime kerrasta on jo kauan. Mutta silloin kun lapsi oli pieni ja allerginen, söin hänen seurakseen toisinaan poronkäristystä tai nakkimunakasta. Ei se haitannut. Lihaa ei ole ollut erityisen ikävä, en kaipaa makua tai muuta sellaista.
Television laitoin kaappiin kaksitoista vuotta sitten. Mitään sinä aikana kansakuntaa yhdistäneitä viihdeohjelmia kuten Putous tai Vain elämää en ole nähnyt. En usko menettäneeni paljoakaan. Aina silloin tällöin ihmettelen joitakin tyhjästä nousevia sanontoja joita toistellaan vähän aikaa kaikkialla, mutta epäilen niiden olevan lähtöisin tv:stä. En enää muista aikaa, jolloin tv:tä katseltiin joka ilta. On vaikea nykyään ymmärtää miten kellään on sellaiseen aikaa. Laatusarjoja toki seuraan mielelläni, mutta hankin ne dvd:llä ja katson tietokoneelta.
Seksiä en ole harrastanut pian seitsemään vuoteen. Se jäi parisuhteen myötä, enkä ole kaivannut. Ihminen säästyy niin monelta murheelta ja henkiseltä painolastilta kun ei ole ketään toista jonka kanssa sotkea asiansa. Ei sillä että tässä iässä varmaan enää petihommia jaksaisikaan, mutta toisaalta en ole ennen ollut tämän ikäinen, joten paha sanoa. Fyysinen kanssakäyminen on ajatuksena jotenkin väsyttävä. Henkinen kiintyminen johonkin toiseen vielä paljon rasittavampi.
Alkoholin jo ennestään vähentynyt käyttö jäi viisi vuotta sitten. No, sen jälkeen olen juonut yhden oluen kesällä 2016 Urjalassa ja yhden siiderin kesällä 2018 käristyskupolin aikana Turussa (sen hikoilin suoraan pois). Minulla oli joskus opiskeluvuosina pakonomainen tarve hakeutua alkoholin pariin. Oli baari-iltoja ja bileitä. Päiväkirjaani avauduin sitten niiden jälkeen siitä miten paska olo ajatuksiin juomisesta aina jää. Silti vain. Helsinkiin muutettuani oli vielä satunnaisia baari-iltoja, mutta siihen aikaan paska olo oli jo fyysistä. Tajusin että kun elämästä ei erityisesti nauti, ei juomisella sitä ainakaan paremmaksi saa. Niin että se jäi sitten. Olen sillä tavoin utopistinen ihminen, joku voisi pitää idealistinakin, että uskon ihmisluonnon hakeutumisen päihteiden pariin olevan pelkkää heikkoutta. Ihminen voi paremmin ilman.
Aika vähän näen enää ihmisiäkään, mutta jonkin verran sentään.
Mitä siis on enää jäljellä?
Teksti.
Konstruktio.
Rakennettu ihmisen kuva.
Enkä voisi olla tämän onnellisempi. Enkä onnettomampi. Olen vain, ja olotila on jossain muualla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti