Kaikki mikä minusta tiedettiin

Google tarjoaa mahdollisuuden ladata kaikki itsestä kertynyt data yhtenä järeänkokoisena pakettina kotikoneelle. Voiko sellaiseen tarjoukseen olla mitenkään tarttumatta? Kyllä voi, minäkin tein niin vuosien ajan. Mutta viikonloppuna oli sen verran tyhjä hetki että klikkasin linkkiä. Varoituksen sanana annettiin, että tällaisen datapaketin koostaminen kestää tunteja, jopa PÄIVIÄ, ja olen toki itsekin sen verran tahkoa kiertänyt, etten uskonut asiaa enää muistavanikaan sitten kun –

No se datajöötä oli sitten vartin kuluttua valmis, mikä oli heti jotenkin epäilyttävää. Useamman gigan paketin lataileminen kovolle kesti sentään tunnin verran, ihan tuli vanhat kunnon modeemiajat mieleen. Kun kansiot sitten lopulta olivat työpöydällä tarjolla, ajattelin hukkua menneisiin tekoihin, elämäni vaiheisiin niin kuin en vielä koskaan!

Enkä sitten oikeastaan. Paketti ei sisältänyt juuri mitään kiinnostavaa. Sähköpostit ja blogitekstit ovat saatavilla muutenkin, Drivessä olevat pari hassua kuvaa muistin nekin, enkä Googlen kalenteriin ole ikinä tehnyt merkinnän puolikastakaan.  Pilvipalveluitakaan en ole ottanut käyttöön; en ole koskaan luottanut kuin omalla pöydällä fyysisenä nököttäviin masiinoihin, ja riittäähän niissäkin tilaa tarpeeksi. Oikeastaan paketin kiinnostavinta antia olivat vanhat Blogger-pohjaisiin blogeihin jättämäni kommentit. Jo näiden blogien nimet toivat muistumia paljonkin runsaan kymmenen vuoden takaa: Alivuokralainen, Katuoja, Maalainen! Enää hämäriä muistisynapseja sytyttelevät nuo otsikot – jostain paremmasta ajasta, mutta niinhän aina.

Muuten hakudata tuntui jotenkin vaillinaiselta. Google-hakuja olen tämän mukaan tehnyt varsin vähän, Youtubeakin katsonut vain murto-osan siitä mitä oikeasti. Mihin ne tiedot menevät jos eivät omaan dataan, se jäi selvittämättä, mutta samapa tuo kai.

Hämmentävin osuus oli paikannus, jonka olen kytkenyt puhelimestani pois päältä pian älylaitteen hankkimisen jälkeen, mutta johon oli lyhyenäkin ajanjaksona ehtinyt kertyä satoja megoja silkkaa datavirtaa tähän malliin:

Tuo olisi kiinnostavaa, jos aika- ja paikkamääreet eivät olisi noin kryptisesti merkattuja; nythän tuolla ei tee juuri mitään. Vauhdikasta elämää olen kuitenkin viettänyt joskus. Viimeiset kolme vuotta Google Maps kertookin minun sitten sijainneen täsmälleen yhdessä pisteessä, kiitos siis gps-eston. Ihan hyvä niin.

Väittävät että Google tietää meistä nykyään kaiken, mutta ainakaan minusta se ei tiennyt juuri mitään. Tavallaan vähän pettymys.

Arkistodellisuus

Tuli tänään ohimennen puheeksi nostalgia. En tiedä olenko varsinaisesti nostalgista tyyppiä, mutta tietynlaisen arkistonhoitajan roolin olen jo osakseni hyväksynyt. Minulla on tarve tallentaa vanhoja asioita, kenties näennäisen merkityksettömiä ihmiskunnan historian kokonaiskuvaa ajatellen, mutta sellaisia jotka itselleni ovat joskus olleet tärkeitä. Tai vain sellaisia jotka sattuvat itseäni kiinnostamaan milloin mistäkin syystä.

Nuorempana häpesin tätä taipumustani olla kiinnostunut enemmän asioista joita ihmiskunta tuotti kaksi-kolmekymmentä vuotta aiemmin kuin asioista jotka olivat pinnalla silloin. Ei sellainen sopinut kaksikymppiselle, hädin tuskin kolmekymppisellekään. Nyt olen onneksi iässä että voin estoitta prosessoida, kerätä, koota ja käsitellä. Juuri tätä ovat viimeisten kahden vuoden aikana aloittamani blogitkin: niin Run / Stop - Restore kuin Pieniä ihmeitäkin ovat olemassa tallentaakseen sitä pientä palaa populaarikulttuurin historiaa, joka hetken ajan vaikutti omaan ikäluokkaani. Aiemmin olen kirjoittanut blogimuotoon mm. musiikista ja kirjankansista, ja 70-luvun reseptikorteistakin, tosin niillä herkutellut Silmänkääntökahvila jäi aikanaan kesken, vaikkei päässyt kuin hyvään alkuun ja kortit nekin yhä nurkissa pyörivät. Nyt blogia muutaman vuoden jälkeen selatessa iski vähän sellainen olo että mitä jos jatkaisi... Muistaakseni Kahvilan piti sitten myöhemmin laajeta käsittämään kaikkea vanhaa datavirtaa, mutta esim. aikakauslehdistä kuvaamiani havaintoja 40-luvulta 70-luvulle olen jakanut viimeiset pari vuotta Facebookin puolella. Ja entäs sitten nuo Silmis 2.0:ssakin esiintyneet Disney-ruudut! Niitäkin on yhä kovalevyllä sadoittain.

Ja nyt toin maalta mukanani albumillisen vanhoja valokuvia, ensimmäisen monista. Kuvat ovat noin väliltä 1920-1990, osan niissä esiintyvistä ihmisistä tunnen hyvin, osa on silkkaa mysteeriä. Olen miettinyt mitä näillä kuvilla teen. Alkuperäinen tarkoitus oli skannata digimuotoon, mutta entä sitten – omaan käyttöön? Uutta kuvablogia pystyyn vain? Kirjan materiaaliksi? Kaikki on avoinna. Se nyt on joka tapauksessa selvää, että arkistonhoitaja sisälläni hykertelee jo innoissaan. Hän on pääsemässä taas käsiksi johonkin kiinnostavaan.