Tilastollisia virheitä

Kyllä tämä fennoskandinaavinen ilmasto pitää mielen sentään virkeänä. Kolmeen vuorokauteen maaseutua mahtui kovaa pakkasta, nollakeliä, auringonpaistetta, hernerokkasumua, kaatosadetta, myrskytuulta ja paksuksi parissa tunnissa tuprunneet kinokset. Osan ajasta oli nättiä. Syötiin vähän jouluruokia, kävelytettiin ulkomaanvierasta jokirantaan, vielä oli pari lahjaakin joita availla. Tinat jäivät valamatta kun kukaan ei oikein enää jaksanut innostua. Kokoonpanon nuorin valvoi aattoyönä pisimpään – huomasin sukupolvien välisen eron varsin selvänä, kun 12-vuotiaan puhelimeen kilahteli uudenvuodentoivotteluja niin taajaan tuntien ajan, ettei meinannut kaikkiin ehtiä vastata, ja oma saldoni oli tasan yksi toivotus joka oli puoli yhdeltä yöllä saapunut, mutta enhän minä siihen aikaan enää valveilla ollut. Ollapa nuori. Tai no ei.

Luin vuoden 2018 aikana 51 kirjaa, mikä on muutaman enemmän kuin vuosi sitten. Neljätoista oli uudelleenluentoja vanhoista suosikeista; ei tässä iässä enää oikein jaksa uutta luettavaa etsiä. Onneksi keväällä liityin elämäni ensimmäiseen lukupiiriin (eli siis olin sitä perustamassa ravintolanpöydässä Korjaamolla) ja tämän myötä on tullut luettua kaikennäköistä mihin ei muuten tulisi tartuttua; niin hyvää kuin huonoakin. Mainitsen huonot erikseen siksi, että lukupiirikirjoja on kohdallani leimannut tietty velvollisuus, ja olen taistellut sisulla loppuun pari sellaistakin, jota muuten en olisi. Pääsääntöisesti voi muuten sanoa, että jos olen jonkun kirjan loppuun asti jaksanut, se on ollut hyvä. Niin tänäkin vuonna. Ja vaikka hyviä kirjoja voisi luetella läjän, mainitsen vain yhden, joka sattui olemaan vuoden 2018 ensimmäinen luentani, ja silti vaivaa mieltä yhä: Mark Z. Danielewskin romaani The House of Leaves. Uskomaton teos, jossa heittävät häränpyllyä niin tarina kuin henkilöt, niin layout kuin sanojen orientaatio, niin koherentti kronologia kuin valvetodellisuuskin.

Vielä kun paljonkin tv-sarjoja sisältäneen vuoden kohokohdaksi nousi loppuvuodesta Twin Peaksin kolmoskausi, voitaneen sanoa, että ei-lineaarinen ja perinteisen juonenkuljetuksen hylkäävä kerrontatapa pitää minua vuosi vuodelta vahvemmin otteessaan. Onpa oma kirjoittaminenkin ajautunut siihen suuntaan parin viime vuoden kuluessa, jopa aika rajusti. (minkä on saattanut huomata siitä, etten ole kauheasti mitään enää julkaissut...) Maailma on täynnä suoraviivaista juonellista tavaraa – se on niin loppuuntehty lajityyppi ettei mitään rajaa. No myönnettäköön, että vuoden aikana pitkälle katsomani Game of Thrones on sillä saralla saanut aikaan melko huikeita juttuja – kutoskauden kaksi viimeistä jaksoa saattavat hyvinkin olla kaikkien aikojen vaikuttavimmat tv-tunnit. Siis Lynch poislukien. GoT:n seiskakausi tuossa odottaisi dvd:llä, mutta kun tekniikka petti niin saapa nähdä milloin sen pariin pääsen. En ihan heti, mikäli laiskuuttani tunnen.

Podcastit leimasivat vuotta 2017, ja tänä vuonna tapa on jatkunut, tosin pikkuisen vähentyen. Olen huomannut että puheettomatkin kävelylenkit ovat pitkästä aikaa olleet ihan ok taas. Silti jos listaisin tämänhetkiset top viisi podcastiani, niin tältä näyttäisi:

1. Danger Room

2. My Favourite Murder

3. The Trail Went Cold

4. Generation Why

5. Battle of the Atom

...siis true crime ja X-Men. Mitään muuta en pian kolme vuotta kuunneltuanikaan osaa pistää soittimeen, mutta enpä muuta ole kaivannutkaan, joten samapa tuo. Loput aiheet hoidan kirjateitse.

Toki lautapelitkin ovat olleet vuoden kuluessa vahvasti läsnä, mutta niistä on tulossa oma päivityksensä pian.

Vuoden jäkäläksi valitsen tinajäkälän. Onneksi olkoon!

Loppuun kuva minusta kirjahyllyssä jääkiekkosukkineni. Pian tasavuosia täyttävä otos on keväältä 1979, muistan kun se otettiin.