Pohdin kirjallista uraa. Kolmanneksi julkaistavaksi kirjakseni olisi nyt ehdolla joko ihmispolon kykenemättömyydestä kumpuava kipeä rakkaustarina (lapsuustraumoin) tai nykyhetkeämme ja yhteiskuntaamme karnevalistisesti ivaava scifiooppera (murhamysteereillä). Kumpikin olisi nyt siinä kuosissa että julkaisukuntoon hiominen voisi alkaa. En ole koskaan kirjoittanut niin paljon kuin vuonna 2017. Säännöllisesti toki ennenkin. Vuosien ajan hioin käsikirjoituksiani pedanttisesti, loputtomasti yksityiskohtia ja lauseita viilaillen. Enkä lähettänyt niitä minnekään. Ei niitä kukaan lukenut. Jossain sisälläni asuu yhä se taiteen puhtauteen uskova puristi, jonka mielestä luovan työn ainoa syy olla olemassa on tekijänsä pyrkimykset ja, mahdollisesti näitä seuraten, saavutukset. Julkaisu ei merkitse mitään. Kehut, myyntiluvut, palkinnot ovat kaikki koristeita joilla peitetään sisällön tyhjyys. Oi että olin nuorena ehdoton: pitkään jatkunutta pakkomiellettä saavuttaa julkaistu kirja seurasi vuosia jatkunut tyytyväisyys siitä että tietokoneeni kovalevy täyttyi teksteistä, joita luin yksin minä - ja jotka olivat silti parempia kuin ne tusinadekkarit joita jaksoin toisinaan kantaa kirjastosta kotiin ja joihin aina ehdin kyllästyä ennen kuin pääsin loppuratkaisuun asti.
Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.
Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.
Nöyryyttä, perkele.
Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti