Sain kutsun illalliselle, sellaiselle juhlavammalle. Olen harvakseltaan tilaisuus-henkinen, mutta ajattelin että tällä kertaa varmaan kannattaisi mennä, jos ei muuten niin pikemmin, hyviä ja kiinnostavia tyyppejä kuitenkin paikalla. Sysäsin kutsun jonnekin ajatusten takamaille, fyysisesti siihen pinoon pöydän nurkalla joka kerää paperitavaraa ja myöhässä olevia laskuja. Jatkoin arkipäiväistä elämääni, johon pääsääntöisesti eivät kuulu tilaisuudet.
Seuraavan kerran muistin kutsun eilen, kun kutsuja soitti ja kyseli. Että kun se rsvp-päivämääräkin jo meni eikä miehestä kuulu. En osannut suoralta kädeltä sanoa; illallinen on ensi viikon perjantaina, ja perjantait ovat pahoja päiviä kun olen yleensä joko a) töissä, b) ...
Mutta lupasin tarkistaa pääsevyyteni ja ilmoittaa ensi tilassa. Pengoin kutsun esiin. "Tumma puku", siinä sanottiin. Avasin vaatekaappini ja sain todeta muistavani oikein: omistan farkkuja, pooloja ja ruutupaitoja. Avasin pukuvuokraamon sivut, katselin hintoja. Aloin epäillä etteivät tällaiset tilaisuudet ole ihan minua varten.
En ole oikein sellaista tyyppiä joka viihtyy paikoissa.
2 kommenttia:
Etkö käy hautajaisissa? Vai saako teilläpäin hautajaisissakin olla ihan casualisti? (Semmoinen olis aivan mahtavaa, ei enää ikinä niihin ärsyttäviin paperipaitoihin ja vanhojen ukkojen housuihin ähtäymistä!)
Ei ole ollut tarvetta käydä hautajaisissa kun lähipiiri elää. Tammikuussa 2001 olin viimeksi, silloin mahtui joku teiniaikainen juhlapuku.
Hautajaisiin pitäisi minustakin mennä casuaalisti. Ja 50-vuotispäiville. Ja ylioppilasjuhliin. Ja kaikkialle.
Lähetä kommentti