Vuosi kulahti, ja oli jotenkin omituinen sillä tavoin kulahdellessaan. Noin vain vängersi menemään, vaikka ihmispolo yritti jarrutella. Mahtuihan siihen paljon, näin jälkikäteen katsoen enemmän kuin olisi äkkiä luullutkaan. Muuttoja sinne ja tänne, putkiremontteja, vesivahinkoja, lisää muuttoja. Auto ja pesukone ihan kuin maallista omaisuutta ei tarpeeksi olisi. Lapsi aloitti koulunkäynnin, ruotsiksi. Kasvatan hiuksiakin taas, ihmissuhteet ovat mennyttä elämää, kirjoittaakaan en enää jaksa, mutta hitaasti, hyvin hitaasti innostun kaikesta visuaalisesta. Piirtelen. Olen tavannut ihmisiä enemmän kuin parina aiempana vuonna, erakoitumisellakin on rajansa. Ja vauvoja, niitä tuli lähipiiriin vuonna 2013 niin etten laskuissa pysynyt. Ensimmäinen serkkukin meidän tytölle, on sitä odotettu.
Kahta tv-sarjaa olen seurannut: Mad Menissä etenin neloskauteen, jonka boksina ostin Anttilasta syksyllä, ja exme on armollisesti tutustuttanut minut perin brittiläiseen ilmiöön nimeltä Doctor Who (siihen 2000-luvun). On lainaillut noita kausilaatikoitakin siihen malliin, että viidennen sain juuri toissapäivänä päätökseen. Alan jo Matt Smithiin tottua, mutta kyllä David Tennant on aina oleva se joka roolin minulle määrittää. On muuten sen näköinen mies että. Krhm. Tuliko täällä kuuma taas yhtäkkiä, krhm.
Vuotta taaksepäin ajatellessa nousee jostain syystä parhaana muistona mieleen pääsiäinen. Olin lapsen kanssa maalla pyhien verran, ja tehtiin kahtena päivänä kävelyretki hankikannoille. Laakeita peltoaukeita neliökilometreittäin avautui edessä, hanki oli niin kova että kesti tasajalkapompun. Käveltiin lapsuudenmaisemissani, mutta vieraasti, peltoja pitkin. Aurinko porotti kesää jo tunnustellen, käveltiin rautatielle, metsänreunaan, soliseville ojille, ja yhden sellaisen viertä alitettiin ratakin tunnelia pitkin. Siellä valkoisessa autiudessa oli äärettömän rauhallista, kummallinen yksityinen maailma, kirkkaan valkoisena melkein rajaton yhtä rajattoman sinisen taivaan alla. Horisontissa kulki pisteinä rekkoja sitä pikatietä pitkin, jolla pelko on aikanaan halkaistu. Niin lämmintä talven jälkeen, niin kaunista ja mukavaa. Siinä kai se tärkein sana: meillä oli siellä mukavaa. Arkipäivä on niin usein vain väsyttävää.
Toinen mieleen jäänyt onnellinen aika oli kesälomaa seurannut viikko. Töissäkö, kuulen teidän hämmentyvän, ja paheksun kun ette kaikkea tänne päivittämääni muista. Minähän olin sairaslomalla. Poskiontelotulehdus ja ties mitä kaikkea, mutta mikä onni: loputtomasti lukemista, ruokaa pakastin täynnä, viikon sairasloma ja jos en lukenut, nukuin. Kuume alkoi kyllästyttää, muuten ihanan pilvenpehmeää olemista oli se.
Lukemisesta tuli mieleen, että sitä tulikin harrastettua 2013 enemmän kuin aikoihin. (no okei, 50 kirjaa, mutta on se kaksi enemmän kuin edellisvuonna) Seuraavia haluan erityismainostaa:
Ernest Cline: Ready Player One. Yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista, johon en melkein uskaltanut tarttua, kun ennakko-odotukset olivat sen verran kovat. 80-luvun videopelitodellisuus muuntuneena dystooppisen tulevaisuuden virtuaaliseksi pakopaikaksi. Kirja oli kuin olisi itse kadonnut karkeisiin pikseleihin, ja juonikin oli loppujen lopuksi hyvä. Rakastin joka hetkeä. Toi mieleen Steven Hallin muutaman vuoden takaisin Haitekstin, rakastin sitäkin.
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Hyvin outoon kerronnalliseen ratkaisuun kietoutunut murhamysteeri. Menisi perusdekkarista, ellei kertoja olisi outo yhdistelmä kaikkitetävää yliolentoa ja kirjan alussa tapahtuvan tuhopolton uhria. Jaksoi viehättää.
Iain Banks: Stonemouth, Espedair Streest, The Bridge. Kolme taidokasta Banksia. Stonemouth jäi viime vuonna kuolleen lempikirjailijani viimeiseksi ei-scifiteokseksi, nuo kaksi muuta ovat 80-luvulta, ja olleet toistaiseksi vielä lukematta. Hienoja kaikki (ja suomentamattomia), mitä näitä erittelemään. The Bridge nousi ihan Banks-suosikkieni huipun tuntumaan sillä samalla oudolla vierauden tunnelmallaan, joka minut alunperinkin lumosi silloin kauan sitten. Stonemouth kuvaa skottilaista pikkukaupunkielämää paremmin ja hyytävimmin kuin ehkä mikään aiempi Banks, ja Espedair Street... No, 70-luvulle sijoittuva brittiläisen progebändin nousu ja kukoistus. Voisinko olla rakastamasta moista teosta, en tietenkään. Ei-scifinä Banks on parhaimmillaan (on ne scifitkin loistavia!), ja nämä ovat siitäkin tuotannosta kaikki kolme kärkipäästä.
Stephen King: 22.11.63. Tästä jo kesällä kirjoitinkin. Parasta Kingiä kahteenkymmeneen vuoteen vähintään, mutta ei nyt tässä enempiä.
Marko Hautala: Torajyvät, Unikoira. Kaksi hienoa romaania suhteellisen tuoreen kotimaisen loistotekijän tuotannosta, joka alkaa melkein ollakin luettuna. Kauhukirjallisuutta ehkä, mutta usein liian unenomaista ollakseen täysin. Lynch-vaikutteita, pirun taitavaa ekonomista sanankäyttöä. Ei turvaa missään vaiheessa anglosaksisiin genrekliseisiin, vaan punoo omaa ahdistavan marraskuista tunnelmaansa. Pirun hienoja teoksia, Torajyvät lienee suosikein kaikista Hautaloista toistaiseksi.
Jennifer Egan: Sydäntorni. Paul Austerin mieleen tuovaa monentasoista kerrontaa, mutta omalla reippaan toiminnallisella vivahteella. Kiehtova uusi tuttavuus, jolta alkuvuonna luin toisenkin kirjan (Aika suuri hämäys), mutta tämä oli parempi.
Tietokirjoista mainittakoon yksi järisyttävän kiinnostava: Hannes Råstamin kirjoittama Kuinka tehtiin sarjamurhaaja - Thomas Quickin tapaus. Ahmin tämän koukuttuen paremmin kuin mihinkään jännäriin koskaan. Quick on ehkä nimenä tuttu, tuo pahamaineinen monikymmenkertainen sarjamurhaaja, joka vankila- ja lääkintähenkilökunnan regressiivisissä kuulusteluissa tunnusti hirveän määrän hirveitä tekoja, ja todisteitakin löydettiin kun miestä kierrätettiin ympäri Skandinaviaa murha- ja hautapaikoilla. Vaan mitäs sitten kävikään? Viime vuoden aikana mies vapautettiin viimeisistäkin häneen kohdistuneista syytteistä. En voi tätä kirjaa liikaa suositella, järkyttävä ja kiehtova, ennen kaikkea uskomaton ja sittenkin totta.
Ja kaiken tämän jälkeen niskaa kramppaa.
En minä ole tottunut enää tällaisia epistoloita naputtelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti