Yksi hienoimpia asioita lapsissa on se, miten tunteet näkyvän heidän kasvoiltaan avoimesti. Vanhetessaan ihminen oppii kätkemään itsensä. Paljastavat ilmeet ja eleet poistuvat olemuksesta aikuisuuden lähestyessä, monessa tapauksessa myös eleiden takana olevat tunteet poistuvat ihmisestä, patoutuvat jonnekin syvälle.
Vein kuusivuotiaan tyttäreni eilen esikoulukaverin luokse iltapäiväksi kylään. Etukäteissuunnitelmat olivat suuret: sain kuulla, miten kaverin kanssa menisivät siihen tiettyyn puistoon, kiipeilisivät puissa ja telineissä, tekisivät majan, pyörillä ajaisivat rallirataa ja koska molemmilla tytöillä on kamera, kuviakin ottaisivat toisistaan niin paljon kuin suinkin.
Kun päästiin perille, kaverin äiti ehdotti, että veisikin tytöt iltapäiväksi Espoossa sijaitsevaan Angry birds -puistoon. Mikä tietenkin sopi; ei retkiä koskaan liikaa ole. (tai voi kai olla) Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tästä näennäisen arkipäiväisestä tapahtumasta, oli tyttäreni ilme siinä eteisessä. Miten kuusivuotiaan kasvoilta vielä niin selvästi näkyi yhtäaikainen pettymys sen tajuamisesta, että iltapäivän aikana ei kaverin kanssa ehtisikään tehdä mitään niistä asioista joita oli juuri koko aamupäivän suunnitellut, ja innostus siitä, että oli pääsemässä retkelle paikkaan jossa ei ollut ennen käynyt.
Totisesti tuo mykistynyt ilme vaivasi minua pitkälle iltaan. Sen avoimuus ja pitelemättömyys. Aikuinen oppii peittämään itsensä. Ylipäätään aikuinen ei ole sellaisessa tunteiden ristiaallokossa jatkuvasti kuin vielä kuusivuotias on.
Erilaisessa kyllä on. Mutta jokin siinä kuusivuotiaan maailman odotushorisontin ristiriitautumisessa oli kumminkin kiehtovampaa nähtävää kuin aikoihin mikään. En osaisi itse näyttää pettyneen iloiselta vaikka miten yrittäisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti