Helsingin kahvila-arviot, osa 19: Café Esplanad, Pohjoisesplanadi 37

Kävellessäni tänään kotiin lähikaupastani, Einoleinonkadun Valintatalosta, tajusin jotain: olen länsimaisessa yhteiskunnassa elävä keski-ikäinen valkoihoinen mies. Melkein kaikilla tämän planeetan asukkailla ovat asiat huonommin kuin minulla, ja luontevasti siitä tietenkin seurasi: Mitä helvettiä minäkin aina valitan? On rahaa siten että elelen, on koti ja työ, eivät kehuttavia kumpikaan mutta ovatpa kuitenkin. On perhettä ja kavereitakin, tosin niistä melkein kaikki Turussa. On terveys pysynyt, vaikka kun sukurasitteena on sydän- ja verisuonisairaudet niin puuta voi tässä kohdin koputella. Niin että mitäs. Tosin se syy miksi tätä alunperin mietin oli seuraava: kaupan edessä oli epäilyttävä reppuselkäinen miekkonen. Ajattelin että jos hän alkaa ammuskella ihmsiä, minä olisin ensimmäisten joukossa. Koska olen keski-ikäinen valkoihoinen mies ja ärsytän kaikkia, ihan jukoliste jokaista, olemassaolollani. Mutta kolme askelta myöhemmin, eikä vielä luotia selässä, keksin sitten tuon ylläselittämäni.

Että tällainen johdanto sitten tänään. Jos nyt jonkin aasinsillan keksisinkin varsinaiseen kahvilakäyntiin, se olisi joka tapauksessa teennäinen ja tämän vuoksi jääköön. Onhan tästä käynnistäkin jo aikaa - kevät vielä silloin silitteli talven taittunutta selkää. Ei ehkä sentään kinoksia enää ollut, mutta rapaista lunta katvepaikoissa ja lätäköitä, valtavasti lätäköitä. Olin edellisenä yönä nukkunut kaksi tuntia, ja oltuani vielä päivän töissä ajattelin hivenen herätä suorittamalla matkan kotoani Espalle kävellen. (Onko muuten muita kaupunkeja kuin Helsinki, jossa kaduillakin on lempinimet? Täällä on ainakin Aleksi, Espa, Flemari, Freda, Hesari, Isoroba ja Mansku. Ihmeellistä väkisinluotua kodikkuutta jos minulta kysytään. Ne on katuja. Ei niihin tarvitse olla tuttavallista suhdetta!) En sanottavammin herännyt, vaan jännästi käänteisvaikuttuen väsyin kyllä entisestään. Saavuin seesteisen kevätauringon säteissä kimaltelevan sisäänkäynnin ääreen, ja tuskin olin kaivanut kameran taskustani ottaakseni kuvan, kun Nuutisen isäntä jo harppoi paikalle hänkin. Jätin kuvaamisen, olihan sentään kahvia saatava ja pian sittenkin.

Vaihdoimme kuulumiset. Oli sekin, ensi kertaa näimme kuukausiin, ja sentään wanhan Turun jengin ainoina jäseninä nykyisin Helsingissä asumme, täsmälleen 5456 metrin päässä toisistamme (ilmateitse, pääkaupunkiseudun karttapalvelusta äkisti mitattuna). Eikä tämän useammin nähdä, tällaiseksi on elämä mennyt. Oi meitä vauhdilla vanhenevia 70-luvun jälkipuoliskolla ensirääkäisymme ottaneita! Niin vähän tuosta kaikesta on aikaa, ja niin paljon elämä silti sattuu sieluun. Elämä, sen karvaat reunaehdot. Voi Jeesus että minä vihaan välillä tätä rumaa kaupunkia, tätä hitaasti rappeutuvaa yhteiskuntaamme, tätä viihteen mädättämää persoonaani.

Laitoin muuten kirjoitteluni taustalle soimaan Curen Disintegrationin. Huomaako sen jostain? Vanhat lukijani muistavat mitä tapahtui kun viimeksi tein niin, rapiat seitsemän vuotta sitten. Nyt olen onneksi kypsempi, mutta meidän kaikkien on käytävä läpi angstiteinivuotemme.

Ai niin, se kahvila. Vaikka herättääkin suurta epäluuloa kaltaiseni duunarin mielenperukoissa jo pelkästään sijaitsemalla Esplanadin varrella, on Café Esplanad kuitenkin melko maanläheinen mesta. Ja sikäli suoranainen massajuottola, että istumatilaa on valtavasti. Siitä ehdotonta plussaa: tänne saa totisesti pungertaa turistibussillinen jos toinenkin, ja silti mahtuu vielä yksi bloggaaja ystävineen nurkkapöytään. Nyt ei tosin niin täyttä ollutkaan, ja me saimme kivan pöydän kaksiosaisen kahvilatilan vähän ylemmältä tasolta.

Tarjontaa piisasi; olisi peräti paikan päällä leivottuja herkkuja ollut evääksi asti, ja taisipa seuralaiseni jopa jonkin piiraan lopputyöpäivän evääkseen napata. Mutta herkkujahan sinne tultiin syömään, minä otin, ööh, jotain... tuota, pullaa. En minä enää muista. Kamoon - olin tuohon mennessä valvonut melkein puolitoista vuorokautta lähes unetta, vieläkö pitäisi havaintoja tehdä? Katsokaa tuosta kuvasta. Näyttäisi olevan wiineri. En muista koskaan syöneeni tuollaista. Isäntä otti miehekkään palan piirakkaa, ja kahvin sijasta teetä. Jos tosiaan makuelämykset ovatkin jo häipyneet historian tuuliin, on todettava että yksi mainio käytäntö Café Esplanadista löytyy: santsikuppi! Sen saa kahvinostaja hakea ihan omaan tahtiin ja ilman lisähintaa, ja voin sanoa että tämän mahdollisuuden hyödynsin, voi Luoja miten sen hyödynsinkään. Jäimme tosin miettimään suodaanko teenjuojalle sama palvelus, se ei selvinnyt.

Pois lähtiessämme keskityin ottamaan kuvia tilasta, koska se jotenkin viehätti minua portaikkoineen ja keskellä alempaa kerrosta sijaitsevine tiskeineen. Siinä kuvatessani kaadoin kukkaruukun univajezombina hyöriessäni. Poistuimme suht vikkelästi.

Ja kadulla se jälleen iski: tarve olla detaljeissa! Näpsin kuvia hulevedessä hilluvista terassinpöydistä, painoin mieleeni pulun askeleet sen pomppiessa poikki punasävyisten katulaattojen, näin meidät korkealta ilmasta ja tiesin että minun pitäisi nukkua, hyvä Jumala miten paljon minä tarvitsisin unta... Ja kamera kävi ja kävi ja kävi, ja sitten kiitin isäntää siitä että oli ehtinyt paikalle, olimmehan sentään hölöttäneet kaksi tuntia niin kuin ei mitään. Muistaakseni viime vuonna suunniteltua Nuutisen perheen satavuotisjuhlaa ei mainittu; se jäi pitämättä, ja nythän Nuutiset ovat yhteensä jo 103.

Minua huvittaa ajatus ettei suuri osa tätä lukevista tajua mitä helvettiä taas horisen.

Viime perjantaina olisi ollut wanhan polven bloggaajien baari-ilta Punavuoressa. No yllätys että taas sisäpiiri kokoontuu nimenomaan Helsingissä! Vaikka nythän olen itsekin täällä... Tosin kaksi ja puoli vuotta kaupungissa asuneena minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan siitä missä on Punavuori. Oh well.

(Post Scriptum: Taannoin mainitsemani Bloggerin ulkoasu-uudistus on aiheuttanut myös sen, että kuvien lisääminen on muuttunut helvetiksi - silkaksi helvetiksi!!! Tämän vuoksi kuvia, mukaanlukien yllä mainitsemani otos itse herkkutarjottimesta, ei enää esiinny. Live with it. Tämän kanssa jaksa saatana säätää yhtään enempää ku on pakko.)