No nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, minulla toisaalta onkin tietynlainen suhde elokuviin nykyisin. Supersankarielokuvat! En ole aiemmin juuri kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta pitkin 2000-lukua on tosiaan suurin osa lapsuuteni oleellisimmasta fiktiivisestä materiaalista muuttunut sarjakuvasta elokuvamuotoon; kuten olen ennenkin täällä maininnut, olin noin vuosina 1987-1992 erittäin innokas Marvelin sarjakuvien kuluttaja. Eipä tuo ajanjakso nyt tulevaisuudesta katsottuna kovin kummoiselta näytä, mutta kasvapa itse kymmenvuotiaasta viisitoistaiseksi, no, kasva! Kylläpä siinä ihminen vallan melkoisesti kehittyy, ja koko ajan ovat Marvelin supersankarit mukana. En DC-tuotannosta koskaan niin välittänyt, vaikka toki kaikki (harvat) lukemani Batmanit olivat hyviä, mutta kaikki lukemani Teräsmiehet (lukuunottamatta Jim Starlinin & Berni Wrightsonin hienoa Friikki-tarinaa) sitäkin kuivempia. Osasyynä ehkä sekin, että suomeksi ei DC:n tuotantoa tuolloin liiemmin julkaistu, kun taas Marvelin hahmoilla pyyhki hyvin. Christopher Nolanin uudet Batman-leffat katsoin tuossa taannoin sairastaessani, nyt tuumasin omalla rajoittuneella ajallani (mikä totisesti ei tee projektista erityisen nopsasti etenevää) katsastella kaikki 2000-luvulla esiin nousseet kerrassaan vitaalit Marvel-filmatisoinnit. Olen niistä aiemmin nähnyt kolme: kaksi ensimmäistä X-meniä ja Spiderman kakkosen, kaikki (jostain kumman syystä) vuonna 2004, joten en niistä muista enää mitään. Menköön uudelleenkatseluun. Jep, minä innostun elokuvasta jos kykenen tavalla tai toisella yhdistämään sen johonkin muuhun kiinnostuksenkohteeseeni.
Aloitin jo, vahingossa, kun tapoin unettomuutta katsomalla Ang Leen vuonna 2003 ilmestyneen Hulk-filmatisoinnin. Olinhan siitä toki kuullut paljon pahaa, ja alun jokseenkin kikkaileva taustatarinointi sai vilkuilemaan kelloa. (toisaalta, koska katson leffat tietokoneeltani, yleensä surffailen netissä samanaikaisesti muutenkin) Vaan kyllähän se siitä liikkeelle lähti, ja ensin kummastuttanut "sarjakuvaruutuinen" editointikin alkoi tarinan edetessä kummasti toimia. Hulkhan ei ole varsinainen action-leffa ollenkaan, vaan pikemminkin henkilödraama, mikä toki Jäämyrskyn (ainut muu näkemäni Leen elokuva) ohjaajalle sopiikin. No oli siinä mutanttipuudeli sentään. Ymmärrän siis, miksi elokuvaa niin syvästi monet inhoavat, ja myönnetään, että Hulk itse oli toki animaatiohahmon näköinen, mutta mitä väliä? Hahmon syntytarina oli pistetty radikaalisti uusiksi, mistä plussaa, eikä mukana oikeastaan ollut varsinaisia supervihollisia, mistä myös. Nick Nolte oli roolissaan hyvä, ja Jennifer Connelly kauniimpi kuin koskaan missään, huh. Myös plussaa: Danny Elfmanin hienoimpiin lukeutuva soundtrack, ei sitä tyypillisintä Dannya, aika vaikuttavaa.
Moitittavaa? En nyt keksi, mutta jos en olisi alkuperäistä sarjakuvaa tuntenut, olisin pitänyt itse Hulkia harvinaisen kornina ilmestyksenä kilometriloikkineen. Mutta kuinka monta traagista perhetaustaa vielä kestänkään kun kaikki Marvel-elokuvat katson; joka hahmoltahan sellainen löytyy. Hulkissa tarina (elokuvaa varten rustattu vieläpä) kyllä toimi ja oli uskottavasti virallisen Hulk-kaanonin rajamaille sopivakin. Mikä positiivinen yllätys leffa siis olikaan! Ehdottomasti paras näkemäni Marvel-elokuva toistaiseksi, ja ainoa josta muistan mitään. Seuraava joskus kesän mittaan sitten, kun jaksan.
4 kommenttia:
"toisaalta, koska katson leffat tietokoneeltani, yleensä surffailen netissä samanaikaisesti muutenkin"
Mitä, voiko tämä olla sama Ugus kuin se, joka kieltäytyy kuuntelemasta musiikkia muutoin kuin cd-soittimella cd-levyiltä? Ja on saarnannut keskittymisen useaan asiaan yhtä aikaa hajauttamisen paheellisuudesta? Onko hänkin Helsinkiin muutettuaan urbanisoitunut kulttuurinkulutuksessaan skitsofreeniseksi?
(Piti kommentoimani tästä jo heti tuoreeltaan, mutta näköjään olin unohtanut.)
On. Siis sama, en varmaan urbanisoitunut ole aiempaa enemmän, ja olen aina ollut hirvittävän keskittymiskyvytön ihminen. Musiikinkuunteluun onnistuin jotenkin itseni nuoruusvuosina lukitsemaan, nyt en enää. Kuuntelen kyllä musiikin cd:ltä edelleen, mutta harvoin koko levyä kerralla.
Saa nähdä miten Marvel-projektin käy. Katsoin kaksi ensimmäistä Spider-mania, mutten keksinyt niistä mitään sanottavaa.
Minä olin lapsena keskittymiskyvyssäni melkeinpä autistinen. Nykyisin taas tarvitsen monikanavaisia signaaleja hajottamaan keskittymistäni mahdollisimman pieniksi murusiksi tunteakseni rauhan. Kyky sinänsä tuskin on mihinkään kadonnut, mutta sen käytön tiellä on jokin kammottava, tunne jonka se käyttö aiheuttaa.
Aiemmin ajattelin, että nykyisen itseni kaltaiset ihmiset ovat tehneet jossain kohtaa väärän strategisen valinnan, kun antavat keskittymisensä hajota joka paikkaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, kuinka hyvin sellainenkin valinta voi olla perusteltu. Ulkoisten asioiden tavoittelussa se on haitaksi, mutta sisäisen epätasapainon torjumiseksi voi olla välttämätöntä.
Pidän siis kuitenkin edelleen yhteen asiaan keskittymiskykyä hyvänä ominaisuutena, ja haluaisin olla sellainen. (Tämä menee taas itselleni kirjoitteluksi, joten lopetan.)
Saa täällä itselleenkin kirjoitella.
Olen miettinyt näkyykö nykylapsien keskittymiskyvyssä eroja verrattuna vaikkapa meidän sukupolveemme. Ainakin virikkeitä tuntuu olevan aina vain enemmän.
Rauhantunteen hakeminen on kyllä ihan tuttu tunne. En ole sitä tuollaisena koskaan mieltänyt, mutta siitä kai pohjimmiltaan on kyse. Kun vähintäänkin ajatuksissaan puuhailee monta asiaa samanaikaisesti, ei ehdi ahdistua.
En ole koskaan keskittynyt keskittymiskyvyttömyyteeni tarpeeksi ehtiäkseni miettimään sen syitä tai tarkoitusperiä. Hmm.
Lähetä kommentti