Kaikki, mikä näytti Turussa muuttuneen sitten edelliskertaisen käyntini viime lokakuussa, sijaitsi radan varressa. Ylioppilaskylä oli saanut Helsinginkadun varteen uljaan torninsa, ja joen vastarannalta oli Raunistulan yhtä uljas siilo surukseni purettu pois. Saattoi olla että muutakin oli tapahtunut, mutta milloinkaan en ole vielä pysytellyt näin tiiviisti paikkalintuna siellä sijaitessani: viikonlopun aikana en etääntynyt kahta korttelia kauemmas päärautatieasemalta. No joo, jonkinlainen kulttuurikeskus näytti ratapihalle myös ilmestyneen, mutta se ei suuremmin kiinnostanut ja toisaalta itse rakennushan on siinä nököttänyt vuosisatoja varmaan, käyttötarkoitusta vain on aikojen saatossa viilailtu.
Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?
Kenties.
Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?
3 kommenttia:
Ei se oo kuin 2 vuotta ja hiukset on taas pitkät ja kuvat ajankohtaisia. Kokemuksesta sanon, ettei sitä tukkaa jaksa olla ajamassa kahden viikon välein pois, hyvä jos kahden vuoden.
Mutta hieno teko & uljas pään muoto. Vaikka arvasihan sen.
Oho, onnittelut hienosta uudesta lookista! Minusta näytät nyt enemmän taiteilijalta kuin pitkätukkaisena. Tosin en tiedä oliko se mielestäsi tavoiteltavaa vai ei. Mutta komea päänmuoto tosiaan.
Ja ehkä jo kymmenisen vuotta tukkansa itse säännöllisesti lyhentäneenä olen exmen kanssa eri mieltä sen jaksamisesta. Tukanleikkuusta on ainakin minulle tullut miellyttävä puhdistautumisrituaali.
Kiitokset kannustavista mielipiteistä. Tekoon vaadittava henkinen askelma oli noin kilometrin korkuinen. Kyllä etukäteen hirvitti. Nyt vain hämmästelee sitä, miten paljon päätä voikaan palella. En olisi arvannut.
Jani, taiteilijalta näyttäminen ei toki olekaan tavoitteeni, enkä itse ole mielestäni sellainen ollut. Se on vain outo käsitys, minullekin ääneen sanottu monesti. Eiväthän oikeat taiteilijat ole pitkätukkia, eli lienet nykyulkomuodon taiteellisuudemmasta ihan oikeassa.
Lähetä kommentti