9.8.10

Suulinpieleen

Eilen oli pääkaupunkiseudulla ukkosmyrsky, jota varmaan on muualla Suomessa tänään naureskeltu: että ihan ukkonen, voi niitä hesalaisia, taas ovat siellä seonneet kun vähän jytisee. Mutta olipa se aika myräkkä kyllä. Ensin laskeutui pimeys, öiseen verrattava kun katuvalotkin syttivät kesken kaiken. Sitten nousi tuuli, joka heitteli esineitä. Ja sitten alkoi taivas välkkyä, vesi tulvehtia ja niin edes. Onhan se vaikuttava elämys kun tunnin verran lyö taivaantäys salamoita alle sekunnin välein ja jytinä on koko ajan yhtäjaksoista.

Mutta ei se nyt kovin kokemani ukkonen sentään ollut.

Kotipaikkakunnallani oli 80-luvun jälkipuoliskon kesinä aivan hirveitä ukonilmoja vuosi toisensa jälkeen. Muistan kun kerran jokin pallosalaman kaltainen singahti kunnan keskuskatua pitkin muutama minuuttia ennen taivaitten aukenemista. Meni kuin ohjus ja räjähtäen osui uimahallin seinään. Siwan, tai vissiin silloisen Mantelin, pihassa olivat ihmisten ihokarvat nousseet pystyyn kun sähköä oli mennyt muutama miljoona wattia traktorinleveyden päästä ohi.

Ei se ollut se kovin ukkonen, vaikka kova sitäkin seurasi. Minun lakkiaispäiväni jälkeisenä pyhänä, ja tämähän sentään tapahtui vasta 90-luvun puolivälissä, räjähteli taivaalla silloinkin. Vesi nousi lukion ruokasaliin melkein kattoon asti, kun se sijaitsee puoliksi maan alla. Päivää aiemmin olisi menneet juhlat uusiksi, nyt vain hikoiltiin valkolakki päässä hirmu helteessä, en ole muuten lakkia nähnyt sittemmin. Muistan että olin ajamassa silloin sunnuntaina kotiinpäin puolenpäivän maissa, oli kesäkuun ensimmäinen päivä siis. Yhtäkkiä tuli niin pimeää, kuin napista naksauttaen, että auton valokeilat maalailivat peltotien reunaan kuvioita. Sitten taivaalla räjähti pommi.

Mutta kovin ukonilma? No eihän se tämä ollut. Se kovin oli jotain 80-luvun loppua, olisinko vähän toisella kymmenellä ollut. Oli alkukesän päivä, ei mikään erityishelteinen, taivaalle alkoi kerääntyä hiukan sennäköistä pilveä, että pian ukkostaa. Olin meidän kotitalomme pihassa muun perheen kanssa. Katselimme pilvien suuntaan nähdäksemme välähteleekö jo jossain. Aurinko paistoi vielä pihaan, pilven reuna lähestyi vasta. Varoittamatta puu suoraan tien toisella puolella, vajaan viidenkymmenen metrin päässä meistä, räjähti palasiksi. Taivaalta kajahti asianmukainen jymähdys noin neljännessekunnin viiveellä. Juoksimme sisälle. Vesi alkoi hakata ikkunoihin, pimeys vyöryi ylle. Noin minuutissa ulkona oli täysi sotatila. Valot välkkyivät, jyrinä oli sitä luokkaa että sisällä sai huutaa vierustoverille saadakseen äänensä kuuluviin. Talo muuttui kummitustaloksi kun kaikki valot, jotka siis olivat oletusarvoisesti olleet keskellä kesäpäivää pois päältä, syttyivät ja sammuivat, sähköpääkytkin nakutti eestaas kuin mielenvikainen. Ja takasta sinkosi sisälle vettä pitkässä kaaressa. Se tuli taivaalta sellaisella paineella ja niin suoraan alas, että tuli koko savupiipun matkan osumatta seiniin ja vasta takan tulipesässä läjähti kosketukseen jonkin kiinteän kanssa.

En muista kauanko tämä myräkkä kesti, mutta kyllä se pojankoltiaisesta melko pitkältä ajalta tuntui. Olen sen jälkeen pelännyt ukonilmaa. Tämä ei ole vitsi. Minä en totisesti pidä ukkosesta, en niiden lapsuuden sähkömyrskyjen jälkeen mitä olen muutaman kokenut. Kaupungissa pelko lieventyy levottomuudeksi; tiedoksi siitä, että kerrostalossa on ihminen enimmäkseen luonnonvoimilta suojassa. Maalla saatan ajautua asteittaiseen pakokauhuun vielä nykyisinkin kun taivas äkisti tummenee.

Niin että saattoihan se eilinen olla aika kova ukonilma, en kiellä. Mutta kyllä meillä konkareilla sentään vähintään yksi kovempi on aina koettuna.

8 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Kun salama halkaisi rannassa männyn, makasin yksin kesämökkimme terassilla – lastenrattaissa, joten tapauksen mahdollista vaikutusta minuun on mahdoton jäljittää muistikuvia penkomalla.

Samaisella mökillä todistin puolitoista viikkoa sitten juhlavaa keskiyön ukkosta, sen tuloa ja menoa ensimmäisestä tulenhehkuisesta pilvipatsaasta aina
kauaksi kaikonneen rintaman elosalamoihin ja maitoiseen kuuhun tyynen vedenpinnan ja sähkökatkoksen pimentämien rantojen yllä.

Ugus kirjoitti...

Ukonilman esteettinen arvo on tietenkin kiistämätön. Mutta sen pidäkkeettä vellova voima saa pahimmillaan ihmisen tuntemaan itsensä ei vain pieneksi vaan minä hetkenä tahansa murskattavaksi. Ei siinä tilassa voi enää mistään nauttia.

exme kirjoitti...

Eilen oli hienoja elosalamoita.

Muistan erään kerran ajaneeni autolla ukkosmyrskyn halki. Kun päästiin perille, minulle piti hakea pehmolelu turvaa tuomaan, että lakkasin tärisemästä.

Oikeasti on jotenkin hienoa pystyä vielä aikuisenakin pelkäämään ukkosta. Että ei ole vajonnut sille elämään tottumisen tasolle, että oikeasti kuvittelee, ettei edes luonto kosketa enää mitenkään.

Ugus kirjoitti...

Onhan se kyllä tavallaan hienoa. Aito alkukantainen ominaisuus urbaanissa nykyihmisessä.

M kirjoitti...

Muistan käsittämättömän helteisen lakkiaispäivän, seuraavan päivän ukkosta en. Arvelen sen olleen näillä leveyksillä lievä. Tai mahdollisesti vuosi oli eri.

Puolenkymmentä vuotta takaperin istuin keskellä järveä pienelle kalliosaarelle rakennetussa mökissä lapsi kummassakin kainalossa kun taivaat aukesivat. Siinä piti edes teeskennellä rohkeaa. Sohvan reunan yli ulottuvat varpaani saivat iltaan asti kihelmöivän tällin kun salama vieressä kallioon löi.

Ugus kirjoitti...

Kyllä se varmaan oli sama vuosi, eikös me olla samaa vuosikertaa. Siihen aikaan samanikäiset vielä kirjoitti kaikki yhdessä eikä kuka milloinkin. Ainakin meillä maalla.

Lasten kanssahan tuo ukkosen pelkääminen muuten onkin hankalinta. Jotenkin siinä pitää oma tyyneytensä säilyttää...

Jani kirjoitti...

"Mutta sen pidäkkeettä vellova voima saa pahimmillaan ihmisen tuntemaan itsensä ei vain pieneksi vaan minä hetkenä tahansa murskattavaksi. Ei siinä tilassa voi enää mistään nauttia."

Minusta taas pienuuden kokemus luonnon edessä on kokemuksista suurin, ainakin niin kauan kuin siitä selviää isommitta loukkaantumisitta. Se tuntuu siltä, että asiat ovat sentään hetken oikeissa keskinäisissä mittasuhteissaan.

Ugus kirjoitti...

Kyllä minäkin tiedän tuon pienuuden tunteen. Se on hyvin nautinnollista vaikkapa vuoren rinteillä tai meren äärellä, suunnattoman avarilla paikoilla. Mutta henkensä puolesta pelätessään ei vaan osaa asioista samalla tavalla nauttia.