Häpys rannat, syyt

Olen yhtäkkiä välimuoto. En ehkä muille. En sinulle, vaikka tiedän mitä ajattelet juuri nyt. Mutta itse tunnen itseni avaraksi; avatuksi, ja yhtä lailla olen pieneksi kiveksi kurtistunut entinen ihmisolento, jokseenkin tahdoton mutta haluava, enimmäkseen yrittämätön mutta johonkin uskova. Olen lähivalo usvassa, ja mahdoton.

Kuutisen vuotta sitten raapustelin päiväkirjamaiseen ruutuvihkoon seuraavaa:

"Innostun aina järjettömästi kaikista omituisista jutuista... niinkuin nyt tänään nettipäiväkirjoista. Törmäsin virtuaaliyliopiston päiväkirjakurssilla Suomen blogilistaan, joka johti blogspotiin... ja Silmänkääntövankilaan. Seuraakohan tästä oikeasti mitään hyvää? Ajankäytöllisesti? Koulutöitä ajatellen, puhumattakaan kirjoitusprojekteista? Ja entä sitten koko systeemin nimi, kannattiko? Huolestuttaa ja samaan aikaan kiehtoo ihan älyttömästi."

Kuuden vuoden kuluttua nykyhetkestä olen 38-vuotias. Melko pian siis, ajatellen sitä miten nopeasti aika on juossut. Ehkä pian olisi aika miettiä mitä haluaa tehdä isona, vaikka toisaalta; onko ihmisestä pakko tulla "jokin"? Onko oltava jokin määriteltävä päätepiste, johon hän tähtää aikansa, kunnes sen saavutettuaan alkaa harmaantua kuin maatuva käpy? Minä olen loputtoman pessimistinen asioiden tavoittelemisen suhteen: jos ihmisellä on vaihtoehtona tavoitellako haluamaansa vai ei, sanon suoraan: älä hullu tavoittele. Petyt vain. Mutta jos tytär joskus kysyy asiasta, kiellän näin väittäneeni. "Kaunokirjallisuutta se vain, tyttöseni." Ja sitähän tämä, hamaan ikuisuuteen.

Olin viimeksi dokumentaarisesti faktuaalinen persoona vuonna 2003. Nyt on jäljellä enää kadunkulmasta kipinää iskevä kuskiton bussi, joka päin torivilinää on kaasu hirressä puskemassa. Ketään häiritsemättä istun takapenkillä ja katselen, kuinka näyttötaulu strobona vilkkuu: "Pysähtyy stannar".