Jumalan ottolapsi

Sinä yönä satoi vettä. Muistan kuinka jokainen pisara keihästi minut ja kaupungin oranssit valot saivat kaduille kerääntyvät lammikot näyttämään kuvottavilta. Niissä läiskytteli hukkuvia käärmeitä. Ulko-ovi naksahti kiinni takanani, kulman takana yökerho sammui hiljalleen, jossain mateli autoja, ei kävelijöitä. En vilkaissut ylös, enkä täten tiedä vieläkö makuuhuoneesi ikkunasta näkyi valo. Kolmas kerros ja silti olin asunnossasi tuntenut aina olevani maan alla. Irrotin otteeni. Annoin mennä. Haljennut huuli valutti verta suuhun. Viittasin ohikulkevalle taksille ja vasta sen takapenkillä oksensin sinut. Tartun asioihin kuin takiainen, mikä joskus sai sinut hymyilemään, ei se, että tein niin, vaan että me molemmat huomioimme sen ja saatoimme nauraa. Takiainen rikki hiertyneellä iholla. Satoi kuin pommeja, pelkäsin ettei taksin tuulilasi kestä ja kuljettajan tupakka hehkui ainoana valona siellä, kojelauta oli pimeänä ja mittari ja radio hiljaisia kuin hengitys. Annoin mennä. Tuntui hyvältä ettei tarvinnut puhua. Tunsin itseni eläimeksi. Valuin vasten likaista istuinta, käänsin kasvoni kohti taksin kattoa, suljin silmät. Aika kului. Elämä meni. Tunsin itseni eläimeksi unohtuneessa pesäkolossa. Tunkkaisessa hämärässä oli toivoa, yritin auton käännöksistä päätellä sen reittiä, mutta eksyin ajatuksiini. Ehkä kuski kuvitteli minun sammuneen ja kierteli keskustaa aikansa. Olin takiainen likaisen taksin takapenkillä. Jumalauta että mieleni teki tupakkaa. Hengittelin autossa leijuvaa savua. Olin jotenkin hirveän yksinäinen, mutta silti siinä yössä oli parasta se sateen puristuksessa syntyvä hiljaisuus. Sillä hiljainen ihminen on kaunis. Tappaessaan. Luvatessaan rakastaa.