Olen ja en ole vaiennut tarkoituksella. Hiljenin, koska kadonnut ystäväni on edelleen kadonnut, ja alati kasvava huoli on paitsi sumentanut tekstintuottoon tarkoitetut osiot aivoissani, myös saanut tällaisen näpertelyn tuntumaan turhalta; minä en ole valmis luovuttamaan, ja palaaminen normaalina pitämääni päiväjärjestykseen merkitsisi luovuttamista. Fun fact: pidin jo hiiren osoitinta Bloggerin "Delete this blog" -napin päällä, sormen jo melkein klikatessa bittini historian hurmeeseen. Taikauskon: jos luovun jostakin tärkeästä, saan jotakin tärkeää tilalle. Enkä kuitenkaan. Ja syyt tämän teon harkintaankin olivat todenpuhuen jo etäämmällä, ne ovat vain odottaneet toimeenpanomääräystä, joka on nyt kuitenkin jonnekin rattaisiin juuttunut. Nirsk nirsk.
Tämä kirjoitus päätyi kiertoteitse käsittelemään aivan muuta kuin kadonnutta kissaa, enkä minä osaa käsitellä nyt muuta, koska yrityksistä huolimatta minun on vaikea miettiä muuta. Ne pelosta vapaat hetket täyttää lapsi, jonka "Miksi?"-kausi alkoi ja kysymykset seuraavat toisiaan limittyen äärettömyyksiin kuin Escherin kuviot. Sohvapöydällä on pinossa neljä kirjaa, joita luen vuoronperään, viitisen sivua kutakin, enempään en keskity vaikka haluaisin.
Jos nukahdan, herään päättyviin tarinoihin.
3 kommenttia:
Oi voi, toivoin että olisi löytynyt, vaan siis ei. Tiedän millaista on odottaa harhailijaa kotiin. Se on kissan elämä tuollaista. Kuinkahan paljon on maailmassa ollut kadonneita kissoja ihmiskunnan historian aikana? Joku sanoi, että vähiten on haistamattomia koiran takapuolia, mutta tämä ei nyt tainnut paljon lohduttaa.
Tuollaiset vakaat uskot asioihin puuttuvat minulta, kuten että jos jostain tärkeästä luopuu jne. Sellaiseen olisi hieno uskoa! (Minulta puuttuu myös usko, jolla lapselle annetaan käteen posliinilautanen ja ajatellaan, ettei se sitä riko.)
Mutta minä uskon kissoihin, sen olen tajunnut. Kissoissa on niin älyttömästi salaista voimaa ja älykkyyttä, että en hetkeäkään usko niiden voivan tehdä vääriä ratkaisuja. Me emme niitä aina välttämättä ymmärrä, koska emme (ikävä kyllä) ole samanlaisia.
Niin... odotan ja odotan, kun en ole siellä paikkakunnalla missä kissa jotta voisin etsiä. Eikä meistä ole kohta enää kukaan kun kesä päättyy. Sinnekö se pitää nyt jättää? Taas ahdistaa.
Viimeksi eilen on kulkija havaittu, puolentoista viikon hiljaisuuden jälkeen. Mutta kotipihaan päin ei tunnu vahingossakaan eksyvän.
Lähetä kommentti