Niin, piti kirjoittaa aikeista mutta vääristyin, sen hetken muistamana kun tajuaa ettei todella ole olemassa; että nämä nukkaiset seinät ovat niitä itserakennetun pakkopaidan sisäpintoja, joita rispaantuneet sormenpäät enää unisina hiplaavat, rakennellen kuvia, aistimuksista mahdollisuuksista.
Ihmeellisiä totuuksia. On järjenvastaista että yksilö kykenee kasvamaan aikuiseksi kaiken sen keskellä mikä sitä ympäröi, ja silti jokainen vuorollaan puhkeaa kukkaan jokaisen oman kissankusisen takaportaan reunalla kun se omin kevät koittaa.
Voi olla että olen tänään taas "tuulella". Kuka näitä hetkiä heittelee? Tavallaan on hienoa olla puolivälissä hysteriaa ja apatiaa, aikansa. Kahvilla hetkiä voi venyttää, ja odotellessa: musiikkia, kuvia, ihminen täyttää itsensä muiden ihmisten käsitteillä, ehkä joku, jossain, joskus, näilläkin mitä tänne oksennan ja karkeasti arvioiden varmasti näin, sillä jossain on edelleen männävuosi, aika kuluu hitaasti kun tietää niksit.
Poimin kuin hedelmää. Vapisen eteesi, mutta silmiisi en koskaan uskalla katsoa, sen lupaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti