13.2.09

They don't sell them like they used to

Ulos bussista Eerikinkadulla, ruuhkan halki sisään siihen torin kulmassa sijaitsevaan putiikkiin, jossa viimeksi kymmenisen vuotta sitten käydessäni oli Yves Rocher, nyt DNA-kauppa, eikä sellainen geneettinen vaan puhelimia myyvä. Ei muita asiakkaita. Vain kolme nuorta mieshenkilöä tiskin takana, kukin kurkkimassa naapurinsa tietokoneen näytölle, hankalasti. Valitsin yhden, joka katsoi minuun ilmeellä joka ei vaatinut tervehtimään vaan saatoin mennä suoraan asiaan:

"Onko niitä halpoja Samsungin simpukoita vielä?"

"Joo", miekkonen vastasi, ponnahti kuin jousella tuoliltaan takahuoneeseen eivätkä toiset kaksi huomanneet hänen menoaan tai minua.

En ehtinyt juuri silmää räpäyttää, vasemman kyynärpään tiskille kai laskin ja oikealla kädellä kaivelin povarista lompsaa, kun myyjä palasi takaisin ja nakkasi pienen pahvilaatikon eteeni. Se otti pari pomppua ja pysähtyi.

"Onks täällä mukana...", aloin kysellä tehdäkseni juttua.

"Laturi", myyjä vastasi, katsoi näyttöään eikä minua ja näpytteli jo sinne jotain.

"Joo."

"Kaksyheksän."

Ojensin korttia, joka höylättiin, signeerasin kuitin.

"Tarviks kassia?"

"No en", naurahdin, olihan selässäni suurikokoinen reppu, melko tyhjä. Kortti lompsaan, ja kerrankin mitä sulavimmin toimiva liikesarja vei tuon vaaleanpunaisen nahkaläimiskän takaisin takkini sisään ilman suurempia hankaluuksia. Myyjä näytti jo unohtaneen minut, kumartui kommentoimaan vierustoverilleen jotain tämän näytöltä näkemäänsä. Heitin puhelimen reppuun, repun selkään, enempiä pukahtamatta marssin takaisin kadulle ja vilkaisin viheliäisen käyttöikänsä viimeistä päivää elävästä nokialaisestani kaupantekoon kuluneen ajan. Alle kaksi minuuttia siitä kun astuin bussista ulos, olin jo takaisin kadulla, uusine puhelimineni.

Tehokasta ajankäyttöä jos mikä.

Ei kommentteja: