No, ainakin melkein joka päivä.
Ystäväni soitteli ja puhuimme puolitoista tuntia. Yhdeksänkymmentä minuuttia radioaaltoääntä korvasta toiseen, ja sinä aikana olisi katsonut kaksi jaksoa laadukasta amerikkalaista tv-draamaa, kuunnellut hyvän tupla-albumin tai istuskellut sohvalla katatoninen tuijotus huoneen nurkkaan kohdistuen. Kaikki hyviä tapoja viettää aikaa, ja kuitenkin, kuitenkin. Juon muuten juuri kahvia.
Aatos käy arkistoihin. Länsisiipeen on sijoitettu proosaa, ajattelinkin että missä se... Olenhan minä toisinaan yrittänyt laajentaa tätä blogiprofiiliani. On Irtopäätä (se ei ole kuollut, se vain lepää, on ollut niin hirmusti muuta mitä tekstiksi tuottaa etten ole tuonne kerennyt), on KuvaKuvaa (mistä tovereille siellä kiitos!) ja niiks. Joten sikälikin, enkä välttämättä kovin tosissani, olen ajatellut että josko vielä; entä jos yksi. Kaunokirjallinen. Mutta ei: "Teenpä blogiteoksen", vaan: "Julkistanpa nuo pölyäkeränneet arkistonriekaleeni".
Onhan tuota matskua tosiaan olemassa. Kaksitoista vuotta sitä on pian kovalevylle kertynyt, tai kolmelle eri kovalevylle sinä aikana, vai neljälle, muistapa nyt näitä. Hyviä tekstejä, ei kai kovin julkaisukelpoisia enää sinällään, mutta sympaattisia. Olen viime aikoina miettinyt julkaisemista ideologisena toimintana. Eiku. Mitä. Siis sen perimmäistä olemusta, sen mikä tekee taiteesta totta. Onko "sanataideteos" "sanataideteos" vasta kun se on kaupallisen firman logolla lyöty? Ei kai se nyt niin voi olla? Ja silti omakustanteet ovat, myönnän että olen sikäli aivopesty (mutta toisaalta olin vuosia kirjastossa töissä ja omin silmin näin mitä niistä 90% on, tosin jäljellejäävä osuus on sitten sitäkin kelvompaa), mielestäni toisarvoista tavaraa.
Enkä minä sillä. Aarteitani hioskelen kuin puutarhaa hoitaisin, ja vain ne kaikki jo matkan varrelle pudonneet julkaisisin verkossa. Mutta onko oikeampi keino pykätä niille kokonaan omannäköisensä sivutodellisuus kuin vain taas uutta blogipohjaa jynkäistä pystyyn? Jos on, se kaatuu siihen. Notepadilla toki vuonna -96 väsäsin itselleni kotisivut mutta siihen se jäi.
Ja väsyneimpänä vaihtoehtona, tai toisena niistä: Silmikseen vain, kaiken keskelle hukkumaan. Mutta kun ei... tämähän kun nimenomaan on teos. Jatkuvajuoninen, etenevä, lievästi kirvelevä mutta yleensä kypsäksi käynyt. Ja mikä tärkeintä: vartavasten täksi tehty. (pari poikkeusta tulee äkkiä mieleen: tämä on alunperin kirjoitettu vissiin kesällä 2003 (kuvat toki blogiajankohtaiset), ja tämä on joulukuulta 2000, osa silloin työn alla ollutta romaanikäsikirjoitusta jolla oli Frank Zappan inspiroima otsikko Kolmas sivilisaatio; ai niin ja Silmänräpäykset tietysti, kuka niitä enää muistaa... ja okei, ehkä noita on enemmänkin, ehkä ehkä, neljä ja puoli vuotta on pitkä aika kehittää blogintäytettä ja joskus ihminen sortuu)
Eli ei siis tänne. Tai sitten ei mihinkään, se oli se toinen väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti