Ja raiteille taas: kului vuosi pari, se sellainen onnellinen etsikkoaika, ja sitten joku maamme kimaltelevassa mediakylässä pani meikäläiset merkille; ilmoille viskottiin kansalaisjournalismin käsite. No jopa nyt, ja hikikarpaloiden otsalle kihotessa minä toki tartuin ojennettuun pullasiivuun ja parhaani mukaan yritin olla sitä mitä isot sallivat. Vaan ei, enpä työtäni hoitanut hyvin. Nyt minut luokitellaan viihteeksi!
Enkä kyllä totta puhuen yrittänytkään. Tai jos ollaan tarkkoja...
...
Tästä muuten pääsemmekin taas lempiaiheeseeni, yhteen miljoonista, eli luokitteluun. Ihmisen tarpeeseen tehdä raja-aitoja. Olen huomannut mitä vanhemmaksi käyväni, sen allergisemmaksi tulevani nimenomaisesti tälle toiminnalle. Kirjallisuuden genret? Ihmistyypit? Henkilön asemat yhteiskunnassa? Lokeroita toisensa jälkeen! Onneksi minulla on tämä lokeroimaton todellisuuteni, jonka luokittelun olen blogilistallakin tarkoituksella jättänyt tekemättä; ei löydä tänne minkään hakuotsikon alta. Koska tämä ei ole - - mitään. Sillä niin on hyvä.
En varmaan koskaan kykene hankkimaan itselleni pysyvää ammattia, koska ahdistuisin hengiltä tilanteesta, jossa minun pitäisi määritellä itseni tietyn työn tekijäksi hautaani asti. Paitsi että ennen sitä tulisi minusta "eläkeläinen"; ne kuulemma tosin nykyään laulavat rokkia ettei sikäli...
Lopuksi ilman ennakkovaroitusta pari sanaa taiteesta. Lapsi on viime viikkoina ottanut melko fyysistä tuntumaa äänitekokoelmaani, ja jos hänen makuunsa voi luottaa, ovat seuraavat kolme kansitaiteeltaan ehdottomasti levyhyllyni helmet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti