4.12.05

Horror vacui

Kävin kotipitäjässäni tänä viikonloppuna, siellä nirkoisessa maalaiskunnassa josta nimeltä mainitsematta säännönmukaisesti kirjoitan. Lauantai-iltapäivän kahvit oli juotu ja sauna jo räiskyen lämpeni, kun lähdin käymään kävellen kaupassa. Askeltaessani pikkupakkasessa sitä samaa tietä, jonka olin kävellyt kaksitoista vuotta lähes joka arkiaamu, koin kumman tunteen. Taivas oli tumman musteen värinen, siellä täällä savupiipuista nousi pystysuoria viiruja taivaalle. Jalan alla narskui ohut jäinen lumi. Katuvalot eivät leikanneet ilmaan jälkiä, oli hiljaista kuin öisin, puolen kilometrin päässä kulkevalta pikatieltä kuului harvakseltaan autoja. Tunsin käveleväni lavasteissa. Joku oli tomuisesta kellarista kaivanut esiin sen saman taustakankaan, jonka edessä olin kulkenut lapsesta nuorukaiseksi.

Sydän löi kaksi kertaa tyhjää ja happi katosi ympäriltä. Minä putosin kuin kivi niihin vuosiin, jotka vietin tuolla samalla paikkakunnalla enimmäkseen olematta olemassa; lukion päätyttyä toukokuussa 1995 alkoi yli kolme vuotta kestänyt kausi elämässäni, joka hitaasti valoi minut nykyiseen muottiini. Kaverit muuttivat muualle, kuka opiskelun, kuka työn, kuka armeijan perässä. Minä jäin kotiin, sain työpaikan kirjastolta, iltaisin kirjoitin huoneessani tarinoita. Muistan noista vuosista erityisesti vierestäkatsomisen tunteen. Katselin kun maailma kulki, ja olin itse pysähdyksissä. Kirjoittelin uniani ylös, ensin varovasti, sitten järjettömästi. Näin öisin kaikki ne ihmiset, jotka olivat lähteneet ympäriltä pois, ja unissa kävin kaikissa niissä paikoissa jotka saatoin päivisin vain kuvitella.

En ollut hirveän paljon olemassa. Sähköpostitse pidin yhteyttä satunnaisesti pariin muualla asuvaan ystävääni. Minulla oli auto, muttei paikkaa minne ajaa sillä. Kännyköitä käyttivät tuolloin vain jupit. Hiljalleen vajosin pääni sisälle. Yksinäisyys ei sinällään ollut paha asia, en kärsinyt siitä. Se tuntui luonnolliselta ja jotenkin kohtalonomaiseltakin. En kaivannut muuta. Kun sitten heräsin, ja vastentahtoisesti siirryin keskelle joukkoa toinen toistaan hienompia ihmisiä, minun oli ensin voitettava itseni. Oli astuttava ulos kuoresta, mikä tapahtuu hitaasti, vuosia kestävä askel, ei aina tunnu vieläkään päättyneen. On edelleen liian helppo sulkea kuori.

Minä tunsin tuon saman yksinäisyyden eilen. Muistin millaista oli silloin, kun oli vain minä ja kaikki päänsisäiset maailmani, eikä koskaan käynyt edes mielessä muu, en ajatellut mitä jossain toisaalla sillä hetkellä tapahtui. Oli niin pienestä kiinni etten ole vieläkin siellä. Höyhen kämmenellä, kun siihen tarttuu tuuli, ei koskaan tiedä minne se laskeutuu.

1 kommentti:

exme kirjoitti...

"vuosia kestävä askel"

... juuri siltä tuntuu. mutta ajattele, miten pienistä asioista kaltaisemme ihmiset saavat noiden vuosien aikana olla riemuissaan!