18.5.05

Ilmankiviä

On täysin eri asia olla pysyvästi onnellinen asioista, joiden tietää aina olevan olemassa, kuin saada hetkellistä iloa aivan yhtä hetkellisistä asioista, joiden periaatteessa voi uskoa toistuvan uudestaan useastikin, mutta joista ei kuitenkaan, ihan todella, voi koskaan olla täysin varma. Alkaa taas olla se aika vuodesta, jolloin auringonlaskut ovat tyrmäävän kauniita. Vaeltelin illalla sopivaan aikaan Katariinan hautausmaalla, josta avautuu taivas lähes 360 asteen panoraamana ja auringon kadotessa horisonttiin koko näkymä hohtaa kymmenin palavin värisävyin. Hehkuvaa oranssia, sinisen kaikki sävyt, kirkkaanpunaista, vaaleanpunaista, pilviä puhtaanvalkoisista likaisenkeltaisiin. Olihan siinä henki vähällä pysähtyä, ja jos pitäisi kuolinhetki valita, ei auringonlasku olisi huonoin mahdollinen. Maiseman yllä linnut kaartelivat raukeina, ja mietin tajuavatko eläimet estetiikkaa. Rekisteröivätkö ne auringonlaskun värjäämän taivaan eri tavalla kun puhtaansinisen tai pilvenharmaan yksivärisen? Vaikkei mitään ihailemaan pysähtymistä tapahtuisikaan, voisin silti kuvitella pienten sähköimpulssien etenevän mielihyvää tuottaviin lohkoihin aivoissa. Vai olenko taas hakoteillä? En tietenkään, ainakaan jos puhutaan kissoista. Ne tajuavat kauneuden päälle enemmän kuin useimmat ihmiset.

Kasassa puhuttiin eriskummallisista uutisista. Minä olen ihan hulluna tuollaisiin tarinoihin, osasyynä vanhempani, joiden kirjahyllystä löytyi kirja jos toinenkin 70-luvulla hankittua hämmentävää rajatietomateriaalia. Oma suosikkini on Frank Edwardsin Tieteen tavoittamattomissa, jonka alaotsikko, "63 selvittämätöntä arvoitusta", kertoo paljon. Pieni kirja, vaatimattomat mustat kannet, vain parisataa sivua, ei kuvia; ja ennen kaikkea 63 tarkkaan dokumentoitua kertomusta kaikesta sellaisesta, mitä voisi kutsua aika helvetin oudoksi. Nämähän ovat jo vanhoja juttuja, ja osa on, kuten jutuille usein ajan kanssa käy, selvinnyt, muunmuassa tunnettu Kaspar Hauserin tapaus, joka vielä tässä kirjassa on täynnä mitä mykistävimpiä yksityiskohtia. Edwards on kirjoittanut tarinat osittain prosaistiseen tapaan, mikä ei suinkaan niiden nautittavuutta vähennä. Tämä voisi olla novellikokoelma, no, melkein. Ainakin muutamien tarinoiden otsikot tuovat väkisin mieleen Roald Dahlin lyömättömän novellistiikan: "John Keelyn merkillinen voimakone", "Edwin Droodin kaksoismysteeri", "Kourallinen murhaa". Suosittelen tutustumaan, jos vain jonkun ihmeen kautta kirjan onnistuu jostain löytämään. Suomennos on Otavan vuonna 1970 julkaisema, ja kiinnostusta näyttää riittäneen, koska tämä vanhempien hyllystä vaivihkaa näpistämäni kappale on toinen painos.

Oma suosikkini tieteen tavoittamattomista tarinoista on "Erittäin merkillinen haaksirikko", joka kertoo syksyn 1829 tapahtumista Australian ja Uuden-Guinean välisellä merellä. En kerro jutun juonta, mutta toivon totisesti että kertomus on totta; fiktiona se olisi häpeällisen epäuskottava ja korni. Maailma, jossa tuollaisia asioita tapahtuu, ei voi olla läpeensä tylsä. Tai no voi se ehkä.

Ei kommentteja: