Päätin olla joviaali, ja ajauduin pää edellä pusikkoon mutta helevetin hauskaa oli koko matkan sairaalaan. Jos totta puhutaan, mitään edellisen virkkeen asioista ei tapahtunut. Toukokuun viimeinen päivä näyttäytyi yliopistonmäellä siten, että kuudennen vuoden opiskelijat ryntäilivät paniikissa laitokselta toiselle ilmoittautuen, viimeinen mahdollinen päivä kun oli, kesätentteihin. Mutta minä ja Saara istua rentouduimme keskusaukion penkillä nauttien kivettömiä viinirypäleitä. Kyllä se on kuulkaa kesä nyt. Se alkaa tahollani konkretisoitua etenkin ylihuomenna, kun ensimmäinen todennäköisesti lukuisista junamatkoista halki Suomen on edessäni; matka käy Kokkolaan, jossa käyn lunastamassa Carmabalilta euroviisuvedonlyönnistä voittamani pizzan. Lukuisia muitakin matkoja tiedossa, ja mitä sitten vaikka tämä kesä ajaa minut konkurssin partaalle? Niin käy joka kesä! Sehän kesässä on hienoa! Ei kun huonoa piti sanomani.
Oheinen kuvani (suurkiitokset osaavalle kuvaajalle, exmelle, joka kuvan myös käyttööni luovutti!) on herättänyt mielleyhtymiä supersankareihin, enkä pane moisia pahakseni. Ugus-miehen supervoimia ovat vihollisen mykistäminen ja yliluonnollisen pieneen tilaan mahtuminen. Hänellä on myös hämmästyttävä kyky vituttaa. Silti toisinaan tekisi vain mieli halata kaikkia lukijoitani kollektiivisesti. Kimppahali! Anyone...? Echo....?
Jos liikutte Turussa lähipäivinä, poiketkaapa Kirjakahvilassa ostamassa itsellenne oma RAPA.
31.5.05
30.5.05
Pihatien sora oli yön aikana muodostanut kuvioita
Keskimäärin kuinka monelle ihmiselle sanoo elämänsä aikana "älä pelkää"? Keskimäärin kuinka monta lasillista yönlämmintä viiniä kerrostaloasukas juo aamupäivällä tietokoneensa ääressä? Minua huvittaa se ajatus, että näillä asioilla on yhteys. Ja tietenkin minua huvittaa sekin ajatus, että olisi olemassa kaksi asiaa, joiden välillä ei olisi mahdollista nähdä yhteyttä. Vaikka ei välttämättä voisikaan sanoa että kaikella on tässä maailmassa tarkoitus, voi silti todeta tasapainon saavuttuvan lopulta kaikessa. Mikään ei jää käymistilaan, ja minkään jäljiltä ei, vuonna miljoona ja risat kun universumi sanoo pips ja siirtyy seuraavaan kortteliin, todeta "tämä on vielä kesken".
Näköjään kaksi lasillista. Ainakin tänään. Kyytipojaksi irtokarkkeja.
Viime yönä näin miten jänis venyttelee. Ja hautoja. Muistatteko miltä lapsena näyttivät jäniksen jäljet lumessa? Ison sormen tökkimiä hangessa; ja eikö olekin raivostuttavaa alkaa tähän aikaan vuodesta puhua lumesta? Koska jänis venyttelee kuin kissa, tarkoittaako se, että ne polveutuvat samasta eläimestä, ja ennen kaikkea: onko sen eläimen nimi kinis? Miksi sana "polveutua" tuo mieleeni aina kuvan loputtomasta raajasta, joka avaruuden tyhjyydessä yhä uudestaan itsekseen niveltyy? Hautakiveen oli hakattu henkilön etunimet "Ensi Lemmitty", mutta vaimo on aina vain "hans hustru". Lakkasin olemasta yksilö G.A. Petreliuksen haudan äärellä. Miksei minun mukaani ole nimetty kaupunginosaa?
Tasapaino.
(Ai niin ja piti sekin kertoa, että viime yönä näin unta, joka sijoittui 60-luvun alkuun. Siinä esiintyi nuori kirjailijalupaus Pentti Saarikoski, jota kustantajan edustajat, minä kuuluin heihin, painostivat hylkäämään alkuperäiset ambitionsa ja kirjoittamaan mammuttimaisia historiallisia romaaneja, koska toisen kustantajan talliin kuuluvalle Mika Waltarille piti saada kilpailija. Aikansa mietittyään Saarikoski suostui. Se oli jokseenkin masentava uni.)
Viime aikoina on ollut monilla tapana poimia edustavia otoksia uusien blogien virrasta, ja minä liityn joukkoon, koska ajatus on hyvä. Juuri tällä hetkellä elättelen toivoa, että sekä Meganin muistokirja (ei ainakaan toistaiseksi vielä Blogilistalla...) että Hassuja tarinoita siilisaarelta löytäisivät lukijansa. On se kumma ilmiö, että hyvin kirjoitettua tekstiä lukee aina mielellään.
Tänään alkavat Subilta X-filesin uusinnat. Taidanpa katsoa.
Näköjään kaksi lasillista. Ainakin tänään. Kyytipojaksi irtokarkkeja.
Viime yönä näin miten jänis venyttelee. Ja hautoja. Muistatteko miltä lapsena näyttivät jäniksen jäljet lumessa? Ison sormen tökkimiä hangessa; ja eikö olekin raivostuttavaa alkaa tähän aikaan vuodesta puhua lumesta? Koska jänis venyttelee kuin kissa, tarkoittaako se, että ne polveutuvat samasta eläimestä, ja ennen kaikkea: onko sen eläimen nimi kinis? Miksi sana "polveutua" tuo mieleeni aina kuvan loputtomasta raajasta, joka avaruuden tyhjyydessä yhä uudestaan itsekseen niveltyy? Hautakiveen oli hakattu henkilön etunimet "Ensi Lemmitty", mutta vaimo on aina vain "hans hustru". Lakkasin olemasta yksilö G.A. Petreliuksen haudan äärellä. Miksei minun mukaani ole nimetty kaupunginosaa?
Tasapaino.
(Ai niin ja piti sekin kertoa, että viime yönä näin unta, joka sijoittui 60-luvun alkuun. Siinä esiintyi nuori kirjailijalupaus Pentti Saarikoski, jota kustantajan edustajat, minä kuuluin heihin, painostivat hylkäämään alkuperäiset ambitionsa ja kirjoittamaan mammuttimaisia historiallisia romaaneja, koska toisen kustantajan talliin kuuluvalle Mika Waltarille piti saada kilpailija. Aikansa mietittyään Saarikoski suostui. Se oli jokseenkin masentava uni.)
Viime aikoina on ollut monilla tapana poimia edustavia otoksia uusien blogien virrasta, ja minä liityn joukkoon, koska ajatus on hyvä. Juuri tällä hetkellä elättelen toivoa, että sekä Meganin muistokirja (ei ainakaan toistaiseksi vielä Blogilistalla...) että Hassuja tarinoita siilisaarelta löytäisivät lukijansa. On se kumma ilmiö, että hyvin kirjoitettua tekstiä lukee aina mielellään.
Tänään alkavat Subilta X-filesin uusinnat. Taidanpa katsoa.
28.5.05
25.5.05
Virkeä kanalja
Kuvittele millaista olisi, jos sinä et olisi sinä. Pysähdy miettimään tätä asiaa hetkeksi. Miltä tuntuisi nähdä sinut kadulla, vilkaisisitko toista kertaa tuota kumarassa kulkevaa hahmoa, joka hieman hermostuneesti vilkuilee ympärilleen ihmisvilinässä? Jos olisit ystäväsi, puhuisitko muiden kanssa selkäsi takana ihmissuhteistasi, niiden epäonnistumisista ja epätoivoisuudesta? Jos et olisi sinä, pitäisit ulkonäöstäsi kenties enemmän kuin pidät nyt, ellet sitten ole tällä hetkellä narsisti. Jos et olisi sinä, voisit katsoa samoja kasvoja kuin nyt, mutta muulloinkin kuin peilistä. Rakastuisitko sinuun? Oletko juuri sellainen ihminen, jota olet kaivannut, olisitko ainoa joka ymmärtäisi sinua sataprosenttisesti? Tietenkään et, koska et olisi sinä, olisit vieras... näyttäisitkö ujolta baarin nurkassa, vai kuuluisiko naurusi kovaäänisenä seurueesi riehakkaan metelin yläpuolella? Palaan taas ensimmäiseen kysymykseeni, se vaivaa minua. Jos näkisit itsesi sattumalta, kiinnittäisitkö näkemääsi mitään huomiota?
Katso nyt tarkasti käsiäsi, joista toinen lepää tietokoneen hiirellä. Näet kämmenselät, sormet, näet vielä talven jäljeltä vaalean ihon. Käsiesi ulkonäkö välittyy sinulle valon heijastuksena, jonka silmiesi näköhermot ottavat vastaan ja kuljettavat aivoihin, joissa signaali muuttuu kuvaksi. Et todella näe käsiäsi. Et todella voi luottaa siihen, että aivosi antavat todellisen kuvan. Kenen silmin sinä katsot? Kenen kädet näet?
Tarkastele nyt ajatuksiasi. Eivätkö ne kuulostakin vierailta? Kuka kuiskii sinun mieleesi epäilyksiä siitä ettet ole kuka uskot olevasi? Eikö tämä olekin vihje? Herää.
Herää.
Herää.
Katso nyt tarkasti käsiäsi, joista toinen lepää tietokoneen hiirellä. Näet kämmenselät, sormet, näet vielä talven jäljeltä vaalean ihon. Käsiesi ulkonäkö välittyy sinulle valon heijastuksena, jonka silmiesi näköhermot ottavat vastaan ja kuljettavat aivoihin, joissa signaali muuttuu kuvaksi. Et todella näe käsiäsi. Et todella voi luottaa siihen, että aivosi antavat todellisen kuvan. Kenen silmin sinä katsot? Kenen kädet näet?
Tarkastele nyt ajatuksiasi. Eivätkö ne kuulostakin vierailta? Kuka kuiskii sinun mieleesi epäilyksiä siitä ettet ole kuka uskot olevasi? Eikö tämä olekin vihje? Herää.
Herää.
Herää.
King for a day
kuva: exme
Viikonloppu imi minut ideatasolla kuiviin, ja ainoa muistikuvani on se, miten istuin jokirannassa ja lauloin J:n kanssa kuorossa Ahkerien Simpanssien kappaletta Paratiisin käärme. Vitsit sikseen, oikeasti minä muistan myös huiman kollektiivisen luovuuden, joka johti siihen, että ihan lähipäivinä on monissa kiihkeinä odottavissa kätösissä uunituore lehti.
Ajattelin muuttua kesäksi. Itkisin suuria ja kimaltavia onnen kyyneleitä jos maapallon pyöriminen nyt pysähtyisi ja kesä olisi aina luonamme. Ei enää koskaan pakkasta, ei enää koskaan kylmää ja pimeää. Miten minä jumaloinkaan tätä vuodenaikaa. Paahda, aurinko! Älä koskaan sammu, horisontin taaksekin saat vaipua vain pariksi tunniksi vuorokauden vaihteessa. Haudo meitä valollasi eikä milloinkaan ole enää yö.
Saanko sanoa? Saanko? Ihan totta? Anna mun nyt... No okei, en mä sitten, hihi. Kyl sä sen kuitenkin pian saat tietää. Pian alkaa kesäkuu, ja jos ei heinäkuuta olisi, se olisi vuoden paras kuukausi.
Sääli ettei nykylapsilla ole mitään oivaltavia leluja, kun meilläkin sentään oli 80-luvulla kalkitos.
23.5.05
Elossa todistamaan
Ihan että elossa ollaan, kertoakseni, todistan tänään; että voisi olla enimmäisempi kiinnostus, ja mitä, materialistia minusta ei saa, taiteilijaksi olen liian naiivi, joskus olin itseni, siten miten itse ollaan, välittääkseen asioita, asioista, ja loppuun pääte: -kin.
 | You scored as Postmodernist. Postmodernism is the belief in complete open interpretation. You see the universe as a collection of information with varying ways of putting it together. There is no absolute truth for you; even the most hardened facts are open to interpretation. Meaning relies on context and even the language you use to describe things should be subject to analysis.
What is Your World View? |
19.5.05
Hopeanhohtoinen lainelautailija
eli "Se sattuu kun sielua syödään"
tai "Ole vielä sydämeni"
Purista hampaat yhteen, älä ajattele.
Ne asiat satuttavat eniten muita, jotka itselle merkitsevät vähiten. Hauska paradoksi, eikö? Melkein naurattaa, etkö näekin nämä pisarat silmänurkistani valumassa? Ehkä asiat eivät ole sittenkään niin pahasti. Kykenen edelleen muistamaan miltä suosikkinalleni pää tuntui - perheen koira söi sen kun olin seitsemäntoista, ja valehtelin ettei asia minua enää sen ikäisenä kalvanut.
Usko on henkilökohtainen asia. Joka pelkää sitä pilkattavan, älköön tehkö siitä julkista. Tämä maailma on sanoilla silattu. Sanat häipyvät ajan mittaan pois. Mikään kirjoitettu ei ole ikuista, kaikki lausuttu unohtuu. Jokainen kaupunki on tomua lopulta.
Melkein olin tänään jättämättä elämäni ensimmäistä opintolainahakemusta kun muistin, että sadan vuoden päästä ei ole olemassa ketään, jolle olisi mitään merkitystä sillä ajautuiko Ugus henkilökohtaiseen konkurssiin vuonna 2005 vai ei. Proxima Centaurista katsoen meitä ei ole. Täältä katsoen Proxima Centauria ei ole. Mahtaa harmittaa.
Sain tänään tekstiviestin, joka alkoi "Luojan kiitos, olit väärässä".
Ei asia oikeasti ollut noin vakava.
Kunpa tietokoneita ei olisi koskaan keksitty.
Ne asiat satuttavat eniten muita, jotka itselle merkitsevät vähiten. Hauska paradoksi, eikö? Melkein naurattaa, etkö näekin nämä pisarat silmänurkistani valumassa? Ehkä asiat eivät ole sittenkään niin pahasti. Kykenen edelleen muistamaan miltä suosikkinalleni pää tuntui - perheen koira söi sen kun olin seitsemäntoista, ja valehtelin ettei asia minua enää sen ikäisenä kalvanut.
Usko on henkilökohtainen asia. Joka pelkää sitä pilkattavan, älköön tehkö siitä julkista. Tämä maailma on sanoilla silattu. Sanat häipyvät ajan mittaan pois. Mikään kirjoitettu ei ole ikuista, kaikki lausuttu unohtuu. Jokainen kaupunki on tomua lopulta.
Melkein olin tänään jättämättä elämäni ensimmäistä opintolainahakemusta kun muistin, että sadan vuoden päästä ei ole olemassa ketään, jolle olisi mitään merkitystä sillä ajautuiko Ugus henkilökohtaiseen konkurssiin vuonna 2005 vai ei. Proxima Centaurista katsoen meitä ei ole. Täältä katsoen Proxima Centauria ei ole. Mahtaa harmittaa.
Sain tänään tekstiviestin, joka alkoi "Luojan kiitos, olit väärässä".
Ei asia oikeasti ollut noin vakava.
Kunpa tietokoneita ei olisi koskaan keksitty.
Jos joudun taloudelliseen ahdinkoon, syytän vain muita blogeja
Tänään olen harjoittanut irstautta. Älkää siitä minua syyttäkö, vaan Marginaalissa höyryävää lättykeskustelua. Eihän tuon aiheuttamia mielitekoja enää kyennyt vastustamaan, varsinkaan kun sain ihan uutena asiana kuulla sellaisenkin että kaupasta saa lättyjä. Olihan se käytävä tarkistamassa, ja totta todella, siellähän ne pinaattilättyjen vieressä nököttivät, Pirkka-perkeleet. Niiden lisäksi purkki kermaa, ja Shivasta mansikkahilloa, koska niitä keskon marmelaadivariantteja ei hilloiksi välttämättä miellä.
Rasvasin pannun, lättyjen lämmetessä vatkasin kermavaahdon. Mätin lautasen täyteen. Liian hyvää. Jopa rietasta tällainen syöminen. Ja ennen kuin ehditte: eivät tietenkään kotitekoisen lätyn veroisia, muttei tarvitsekaan. En minä näistä mitään varsinaista vikaakaan keksi, siis ellei pidä vikana sitä, että toisenlainen lätty olisi vielä parempi.
Sitä kermavaahtoa oli paljon. Sitä vielä jäikin. Minä tykkään kermavaahdosta.
Taloudellinen tilanteeni ei tietenkään sallisi minun ostavan lättyjä, kermaa, hillopöniköitä. Olen taas siinä tilanteessa, puolitoista kuukautta kirjanpitäjän tarkkuudella kaikki menoni ylös kirjattuani, että katkaisen päästäni verisuonen jos jatkan tätä piheilyä vielä hetkenkin. Tämä on kohdallani sykleittäin toistuva kuvio: onnistun elämään muutaman viikon juuri niin niukasti kuin opintotuella pitääkin, sitten raja ylittyy ja tuhlaan parissa päivässä kaiken sen vähän rovon joka on jäänyt edellisviikoilta talteen. Sopii minulle. Ei tänne rikastumaan ole tultu. Kuulun ihmisryhmään, jolle halpasarjan kauppalätytkin ovat ylellisyyttä.
Minut komennettiin tietokoneen äärestä joenrantaan katselemaan sorsia. Kuulostaa hyvältä toimintamallilta. Toteutan.
Rasvasin pannun, lättyjen lämmetessä vatkasin kermavaahdon. Mätin lautasen täyteen. Liian hyvää. Jopa rietasta tällainen syöminen. Ja ennen kuin ehditte: eivät tietenkään kotitekoisen lätyn veroisia, muttei tarvitsekaan. En minä näistä mitään varsinaista vikaakaan keksi, siis ellei pidä vikana sitä, että toisenlainen lätty olisi vielä parempi.
Sitä kermavaahtoa oli paljon. Sitä vielä jäikin. Minä tykkään kermavaahdosta.
Taloudellinen tilanteeni ei tietenkään sallisi minun ostavan lättyjä, kermaa, hillopöniköitä. Olen taas siinä tilanteessa, puolitoista kuukautta kirjanpitäjän tarkkuudella kaikki menoni ylös kirjattuani, että katkaisen päästäni verisuonen jos jatkan tätä piheilyä vielä hetkenkin. Tämä on kohdallani sykleittäin toistuva kuvio: onnistun elämään muutaman viikon juuri niin niukasti kuin opintotuella pitääkin, sitten raja ylittyy ja tuhlaan parissa päivässä kaiken sen vähän rovon joka on jäänyt edellisviikoilta talteen. Sopii minulle. Ei tänne rikastumaan ole tultu. Kuulun ihmisryhmään, jolle halpasarjan kauppalätytkin ovat ylellisyyttä.
Minut komennettiin tietokoneen äärestä joenrantaan katselemaan sorsia. Kuulostaa hyvältä toimintamallilta. Toteutan.
18.5.05
Ilmankiviä
On täysin eri asia olla pysyvästi onnellinen asioista, joiden tietää aina olevan olemassa, kuin saada hetkellistä iloa aivan yhtä hetkellisistä asioista, joiden periaatteessa voi uskoa toistuvan uudestaan useastikin, mutta joista ei kuitenkaan, ihan todella, voi koskaan olla täysin varma. Alkaa taas olla se aika vuodesta, jolloin auringonlaskut ovat tyrmäävän kauniita. Vaeltelin illalla sopivaan aikaan Katariinan hautausmaalla, josta avautuu taivas lähes 360 asteen panoraamana ja auringon kadotessa horisonttiin koko näkymä hohtaa kymmenin palavin värisävyin. Hehkuvaa oranssia, sinisen kaikki sävyt, kirkkaanpunaista, vaaleanpunaista, pilviä puhtaanvalkoisista likaisenkeltaisiin. Olihan siinä henki vähällä pysähtyä, ja jos pitäisi kuolinhetki valita, ei auringonlasku olisi huonoin mahdollinen. Maiseman yllä linnut kaartelivat raukeina, ja mietin tajuavatko eläimet estetiikkaa. Rekisteröivätkö ne auringonlaskun värjäämän taivaan eri tavalla kun puhtaansinisen tai pilvenharmaan yksivärisen? Vaikkei mitään ihailemaan pysähtymistä tapahtuisikaan, voisin silti kuvitella pienten sähköimpulssien etenevän mielihyvää tuottaviin lohkoihin aivoissa. Vai olenko taas hakoteillä? En tietenkään, ainakaan jos puhutaan kissoista. Ne tajuavat kauneuden päälle enemmän kuin useimmat ihmiset.
Kasassa puhuttiin eriskummallisista uutisista. Minä olen ihan hulluna tuollaisiin tarinoihin, osasyynä vanhempani, joiden kirjahyllystä löytyi kirja jos toinenkin 70-luvulla hankittua hämmentävää rajatietomateriaalia. Oma suosikkini on Frank Edwardsin Tieteen tavoittamattomissa, jonka alaotsikko, "63 selvittämätöntä arvoitusta", kertoo paljon. Pieni kirja, vaatimattomat mustat kannet, vain parisataa sivua, ei kuvia; ja ennen kaikkea 63 tarkkaan dokumentoitua kertomusta kaikesta sellaisesta, mitä voisi kutsua aika helvetin oudoksi. Nämähän ovat jo vanhoja juttuja, ja osa on, kuten jutuille usein ajan kanssa käy, selvinnyt, muunmuassa tunnettu Kaspar Hauserin tapaus, joka vielä tässä kirjassa on täynnä mitä mykistävimpiä yksityiskohtia. Edwards on kirjoittanut tarinat osittain prosaistiseen tapaan, mikä ei suinkaan niiden nautittavuutta vähennä. Tämä voisi olla novellikokoelma, no, melkein. Ainakin muutamien tarinoiden otsikot tuovat väkisin mieleen Roald Dahlin lyömättömän novellistiikan: "John Keelyn merkillinen voimakone", "Edwin Droodin kaksoismysteeri", "Kourallinen murhaa". Suosittelen tutustumaan, jos vain jonkun ihmeen kautta kirjan onnistuu jostain löytämään. Suomennos on Otavan vuonna 1970 julkaisema, ja kiinnostusta näyttää riittäneen, koska tämä vanhempien hyllystä vaivihkaa näpistämäni kappale on toinen painos.
Oma suosikkini tieteen tavoittamattomista tarinoista on "Erittäin merkillinen haaksirikko", joka kertoo syksyn 1829 tapahtumista Australian ja Uuden-Guinean välisellä merellä. En kerro jutun juonta, mutta toivon totisesti että kertomus on totta; fiktiona se olisi häpeällisen epäuskottava ja korni. Maailma, jossa tuollaisia asioita tapahtuu, ei voi olla läpeensä tylsä. Tai no voi se ehkä.
Kasassa puhuttiin eriskummallisista uutisista. Minä olen ihan hulluna tuollaisiin tarinoihin, osasyynä vanhempani, joiden kirjahyllystä löytyi kirja jos toinenkin 70-luvulla hankittua hämmentävää rajatietomateriaalia. Oma suosikkini on Frank Edwardsin Tieteen tavoittamattomissa, jonka alaotsikko, "63 selvittämätöntä arvoitusta", kertoo paljon. Pieni kirja, vaatimattomat mustat kannet, vain parisataa sivua, ei kuvia; ja ennen kaikkea 63 tarkkaan dokumentoitua kertomusta kaikesta sellaisesta, mitä voisi kutsua aika helvetin oudoksi. Nämähän ovat jo vanhoja juttuja, ja osa on, kuten jutuille usein ajan kanssa käy, selvinnyt, muunmuassa tunnettu Kaspar Hauserin tapaus, joka vielä tässä kirjassa on täynnä mitä mykistävimpiä yksityiskohtia. Edwards on kirjoittanut tarinat osittain prosaistiseen tapaan, mikä ei suinkaan niiden nautittavuutta vähennä. Tämä voisi olla novellikokoelma, no, melkein. Ainakin muutamien tarinoiden otsikot tuovat väkisin mieleen Roald Dahlin lyömättömän novellistiikan: "John Keelyn merkillinen voimakone", "Edwin Droodin kaksoismysteeri", "Kourallinen murhaa". Suosittelen tutustumaan, jos vain jonkun ihmeen kautta kirjan onnistuu jostain löytämään. Suomennos on Otavan vuonna 1970 julkaisema, ja kiinnostusta näyttää riittäneen, koska tämä vanhempien hyllystä vaivihkaa näpistämäni kappale on toinen painos.
Oma suosikkini tieteen tavoittamattomista tarinoista on "Erittäin merkillinen haaksirikko", joka kertoo syksyn 1829 tapahtumista Australian ja Uuden-Guinean välisellä merellä. En kerro jutun juonta, mutta toivon totisesti että kertomus on totta; fiktiona se olisi häpeällisen epäuskottava ja korni. Maailma, jossa tuollaisia asioita tapahtuu, ei voi olla läpeensä tylsä. Tai no voi se ehkä.
16.5.05
Dirty wings have dirty clothes
eli "Aina kun puhutaan Paimiosta, ajatus harhautuu muualle kesken lauseen"
Tämä on taas näitä aamuja kun tuntee itsensä jumalattareksi. Jos nyt kellon hipoessa kuuttatoista voi enää puhua aamusta, toisilta sekin käy luonnostaan.
Ajattelin kirjoittaa erinäisistä aiheista, eikä yksikään niistä ollut toistaan parempi, sillä täydellisessä maailmassa aiheet eivät taistelisi vaan ne sotisivat yhtenä rintamana yksisilmäisyyttä ja umpimielisyyttä vastaan. Kotona olemattakin olen viikonlopun aikana osallistunut virtuaalikeskusteluun kuin innokas kissanpoika jonka ajatus harhailee jatkuvasti muualle eikä se saa mitään asiaansa suoritettua loppuun. Lordin kommenttiosastolla joku kehtasi väittää etten tiedän mistä puhun; jos viitsisin, vastaisin hänelle tietäväni aivan tarpeeksi voidakseni sanoa ne asiat, jotka sanon. Mahdollisesti tiedän sitäkin enemmän.
Tiede vastaan uskonnot. Kummassakin on puolensa, ja kumpikin on yhtä katastrofaalisen väärässä yrityksissään selittää maailman todellinen olemus. Minulla ei periaatteessa ole mitään niitä vastaan, mutta järjestäytyminen on pilannut molemmat. Jos uskontoja ja tieteitä harjoittavat toimisivat omissa kivoissa pikkupiireissään eivätkä kuiskuttelisi viattomien korviin näkemyksiään, me eläisimme nyttemmin ihan erilaisessa maailmassa. (ja tylsästi lisähuomautan vielä, että kun puhun "tieteistä" tarkoitan nimenomaan länsimaista tiedekäsitystä, joka on noussut "tieteen" synonyymiksi meilläpäin)
Ja kävi kuten helmikuussa. Palasin kotiin viikonlopun poissa oltuani, ja eteisessä odotti lehti, johon oli painettu kaunokirjallista tuotantoani. Sillä erolla tosin edelliskertaan, että tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä; eipä ollut kukaan viitsinyt kysäistä eli vihjata että luovan kirjoittamisen antologialle tarjoamani novelli ilmestyisi kokonaisuudessaan myös tuoreimpaan Tylkkäriin. No kivahan se on saada tekstilleen lukijoita. Nouda sinäkin muikea lukupaketti lähimmästä ständistä!
Ajattelin kirjoittaa erinäisistä aiheista, eikä yksikään niistä ollut toistaan parempi, sillä täydellisessä maailmassa aiheet eivät taistelisi vaan ne sotisivat yhtenä rintamana yksisilmäisyyttä ja umpimielisyyttä vastaan. Kotona olemattakin olen viikonlopun aikana osallistunut virtuaalikeskusteluun kuin innokas kissanpoika jonka ajatus harhailee jatkuvasti muualle eikä se saa mitään asiaansa suoritettua loppuun. Lordin kommenttiosastolla joku kehtasi väittää etten tiedän mistä puhun; jos viitsisin, vastaisin hänelle tietäväni aivan tarpeeksi voidakseni sanoa ne asiat, jotka sanon. Mahdollisesti tiedän sitäkin enemmän.
Tiede vastaan uskonnot. Kummassakin on puolensa, ja kumpikin on yhtä katastrofaalisen väärässä yrityksissään selittää maailman todellinen olemus. Minulla ei periaatteessa ole mitään niitä vastaan, mutta järjestäytyminen on pilannut molemmat. Jos uskontoja ja tieteitä harjoittavat toimisivat omissa kivoissa pikkupiireissään eivätkä kuiskuttelisi viattomien korviin näkemyksiään, me eläisimme nyttemmin ihan erilaisessa maailmassa. (ja tylsästi lisähuomautan vielä, että kun puhun "tieteistä" tarkoitan nimenomaan länsimaista tiedekäsitystä, joka on noussut "tieteen" synonyymiksi meilläpäin)
Ja kävi kuten helmikuussa. Palasin kotiin viikonlopun poissa oltuani, ja eteisessä odotti lehti, johon oli painettu kaunokirjallista tuotantoani. Sillä erolla tosin edelliskertaan, että tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä; eipä ollut kukaan viitsinyt kysäistä eli vihjata että luovan kirjoittamisen antologialle tarjoamani novelli ilmestyisi kokonaisuudessaan myös tuoreimpaan Tylkkäriin. No kivahan se on saada tekstilleen lukijoita. Nouda sinäkin muikea lukupaketti lähimmästä ständistä!
13.5.05
Näin presidentin ja ajoin metrolla pummilla
Elämäni kolmas Helsingin visiitti tiivistettynä. Siis kolmas jos lasketaan "elämäksi" vain aikuisiän vuodet, ja miksikäs emme näin tekisi. Tätä menoa tunnen itseni pian syntyperäiseksi snadilaiseksi, eiku mikä se sana nyt on. Jutan suorittaessa yliopistollisia velvoitteitaan tapasin UB:n kauppatorilla ja nautimme steroidilokkien saartamana kupilliset kahvia, isohkot muffinsit ja syövytimme keuhkojamme Nuutis-perinteen velvoittamina (pummasin nekin savut). Onko kesäsuunnitelmien tekeminen toukokuun puolivälissä oire liian vakavasta suhtautumisesta kesään vai aivan liian suruttomasta suhtautumisesta elämään? Tarja Halonen käveli kadetin näköisen henkilön tiukasti varjostamana ohitseni parin metrin etäisyydeltä ennen aamukahvituokiomme alkamista. Se oli outo hetki.
Päivä sisälsi myös kirjakauppoja (Laterna magicassa oli hieno valokuvanäyttely, SKS:n puodista tarttui mukaan kotimaista postmodernismia ja Liken kirjakaupan myyjä oli kiehtova persoona, joka soitti Kuhan tuoretta albumia, kovalla, ja jonka tarjoaman kahvin UB totesi olevan melko hirveän makuista) ja yliopiston kirjaston, joka oli hivenen toista kuin Turun yliopiston vastaava, ja käytän sanaa "hivenen" sen majesteettisimmissa mahdollisissa merkityksissä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elokuuhun asti on joka viikoksi tekemistä. Voiko käyttää sanaa "kiireinen" kesästä, jos kaikki varsinainen aktiviteetti koostuu rennosta ajanvietteestä ihmisten parissa? Ja missä välissä suoritan ne esseet, jotka sovin professorin kanssa kesän aikana kirjoittavani? Vihjasiko universumi jotain sillä, että kyseinen professori istui junassa edessäni koko matkan Turusta Espooseen? Pysyin matalana ja pienenä.
Päivä sisälsi myös kirjakauppoja (Laterna magicassa oli hieno valokuvanäyttely, SKS:n puodista tarttui mukaan kotimaista postmodernismia ja Liken kirjakaupan myyjä oli kiehtova persoona, joka soitti Kuhan tuoretta albumia, kovalla, ja jonka tarjoaman kahvin UB totesi olevan melko hirveän makuista) ja yliopiston kirjaston, joka oli hivenen toista kuin Turun yliopiston vastaava, ja käytän sanaa "hivenen" sen majesteettisimmissa mahdollisissa merkityksissä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elokuuhun asti on joka viikoksi tekemistä. Voiko käyttää sanaa "kiireinen" kesästä, jos kaikki varsinainen aktiviteetti koostuu rennosta ajanvietteestä ihmisten parissa? Ja missä välissä suoritan ne esseet, jotka sovin professorin kanssa kesän aikana kirjoittavani? Vihjasiko universumi jotain sillä, että kyseinen professori istui junassa edessäni koko matkan Turusta Espooseen? Pysyin matalana ja pienenä.
12.5.05
Ennen tajunnan menetystä muistin käyneeni kerran aiemmin Nurmijärvellä
Tapasin kaksoisolentoni kahvilassa. Istuimme pienen pöydän vastakkaisilla puolilla pitkään puhumatta. Kumpikin kohotti vuorotellen kahvikupin huulilleen, emme jutelleet, tuijotimme toisiamme silmiin. Oli kuin olisi katsonut vihaista peiliä.
"Muistan kerran", kaksoisolentoni sanoi kun oli kulunut viisitoista minuuttia ja minun kahvini oli lopussa, hänen ei. "Kun syödessäni purin itseäni siihen turvonneeseen lihapalaan, joka ympäröi kasvojen alaosassa olevaa sisuskaluihin johtavaa halkeamaa."
"Tarkoitat huulta", totesin.
"Sehän se", kaksoisolentoni vastasi ja vaikeni. Hänkin joi kahvinsa loppuun, vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaa tyhjää kohtaa ja naurahti hermostuneesti. Se tarttui. Hän katsoi minua aina välillä silmiin, muttei koskaan pysähtynyt niihin kuin kiitääkseen pian taas ohi. Tulimme levottomiksi.
Viheltelin pari sekuntia Nick Caven kappaletta "Fifteen feet of pure white snow". Katselin sen ajan tiskille, jonka takana punahiuksinen eläkeikää lähestyvä nainen tuijotti meitä.
Taas oli hiljaista, katselin pöydälle kahden valkoisen kahvikupin väliin, kaksoisolentoni pyöritteli edelleen levottomana päätään. Nostin varovasti katseeni, hän pysähtyi, hymyilin toisella suupielellä, puna kohosi kasvoille.
"Onko sinullakin syntymämerkki sydämen kohdalla?" kysyin.
Hän katsoi ujosti maahan ja nyökkäsi. Kuulin veren kohisevan, se pauhasi kuin koski. Kahvilasta sammuivat valot, radio vaikeni. Näin itseni katonrajasta kahtena. Nousin pelästyneenä tuolilta.
"Muistan kerran", kaksoisolentoni sanoi kun oli kulunut viisitoista minuuttia ja minun kahvini oli lopussa, hänen ei. "Kun syödessäni purin itseäni siihen turvonneeseen lihapalaan, joka ympäröi kasvojen alaosassa olevaa sisuskaluihin johtavaa halkeamaa."
"Tarkoitat huulta", totesin.
"Sehän se", kaksoisolentoni vastasi ja vaikeni. Hänkin joi kahvinsa loppuun, vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaa tyhjää kohtaa ja naurahti hermostuneesti. Se tarttui. Hän katsoi minua aina välillä silmiin, muttei koskaan pysähtynyt niihin kuin kiitääkseen pian taas ohi. Tulimme levottomiksi.
Viheltelin pari sekuntia Nick Caven kappaletta "Fifteen feet of pure white snow". Katselin sen ajan tiskille, jonka takana punahiuksinen eläkeikää lähestyvä nainen tuijotti meitä.
Taas oli hiljaista, katselin pöydälle kahden valkoisen kahvikupin väliin, kaksoisolentoni pyöritteli edelleen levottomana päätään. Nostin varovasti katseeni, hän pysähtyi, hymyilin toisella suupielellä, puna kohosi kasvoille.
"Onko sinullakin syntymämerkki sydämen kohdalla?" kysyin.
Hän katsoi ujosti maahan ja nyökkäsi. Kuulin veren kohisevan, se pauhasi kuin koski. Kahvilasta sammuivat valot, radio vaikeni. Näin itseni katonrajasta kahtena. Nousin pelästyneenä tuolilta.
8.5.05
Jamais vu
Edelliseen merkintääni liittyen epäilijöille tiedoksi: kyllä, minä koettelen toisinaan ärsyttävyyteni rajoja. Se on yllättävänkin tarkoituksellista.
7.5.05
Ja kaikesta huolimatta missä on Turku
Vastako vapusta on viikko? Tuntuu kuin siitä olisi jo kuukausia, siitäkin huolimatta ettei väliin jäävänä aikana oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään.
No ei. Onhan tässä ollut kaikenlaista. On ollut paljon asioita joita jättää tekemättä. Niin ja tiistaina keskustelin Kirstin kanssa blogeista. Totesimme, että on kaksi sellaista monen suosimaa blogia, joita emme fanita. Keskiviikkona sain monet muut ympärilläni keskustelemaan blogeista. Hämmennyin ja katselin olkani yli, mutta ei katonrajassa näkynyt silti kameraa. Torstaina menin Jonin kanssa kaljalle. Emme keskustelleet blogeista; siihen pääsimme vasta kun palasimme kämpilleni kahville. Ex-salarakaskin olisi ollut tervetullut, olisin mielelläni tutustunut, mutta hän ei ollut kaupungissa.
Martin kaupunginosa on suosikkipaikkani Turussa, mikä kai johtuu siitä, että asuin siellä kaksi ensimmäistä turunvuottani. Nykyisin toivon taas toisinaan asuvani siellä, jos en muuten niin siksi että kaikki muut tuntuvat asuvan. Kuluneen viikon aikana olen kävellyt yo-kylästä sinne ja takaisin kolmesti, ja matkaa sentään on suuntaansa nelisen kilometriä. Se tuntuu joskus paljolta. Tänään olin läksiäisissä siellä. Asukkaat muuttavat pois paikasta, jossa pidimme taannoisen kahden vuorokauden peli-iltamme. Olen pitänyt siitä asunnosta; melko tarkkaan kaksi vuotta sitten siellä ensi kerran kävin, oli vapunpäivä 2003, satoi, Vartiovuoren sijasta pidimme pienen porukan sisäpiknikin siellä. Viime syksynä oli noin viiden minuutin ajan ilmassa ajatus minun muuttamisestani sinne.
Mutta tänne päädyin, omaan söpöön satamakonttiini. Läksiäiset olivat mukavat, joskin kokoonpanoltaan oudot. Saunaakin tarjottiin, miehistä vain minä uskaltauduin lauteille. Mikäs naisseurassa saunoessa. Meno kävi siellä kuumemmaksi väen vähetessä, siis löylystä johtuen. Porukka jatkoi Pokamarkkinoille, johon minuakin maaniteltiin, mutta menemättä jäi; sauna pakkasi unettamaan, ja booli. Ja tieto huomisesti aikaisesta lähdöstä maalle.
Ja kun sitten taas kävelin kohti kotia, oli kello lähellä puoltayötä, ja kaksi resuista alkavasti keski-ikäistä (ka, he olivat kuten minä!) humalaista miekkosta pysäytti minut Itäisellä Pitkäkadulla lähellä Martin kirjastoa. "Missä on Turku?" he kyselivät, molemmat kuorossa, kysymystä kuin mantraa toistellen. Heidän ilmeensä olivat vakavat. Ehkä he etsivät niiden elementtitalojen keskeltä paljon puhuttuja puutaloalueita, keskiakaisia rakennuksia tai henkeälamaannuttavasti valaistuja jokimaisemia. Ei tätä piru vie turhaan sanota Pohjolan Venetsiaksi.
No ei. Onhan tässä ollut kaikenlaista. On ollut paljon asioita joita jättää tekemättä. Niin ja tiistaina keskustelin Kirstin kanssa blogeista. Totesimme, että on kaksi sellaista monen suosimaa blogia, joita emme fanita. Keskiviikkona sain monet muut ympärilläni keskustelemaan blogeista. Hämmennyin ja katselin olkani yli, mutta ei katonrajassa näkynyt silti kameraa. Torstaina menin Jonin kanssa kaljalle. Emme keskustelleet blogeista; siihen pääsimme vasta kun palasimme kämpilleni kahville. Ex-salarakaskin olisi ollut tervetullut, olisin mielelläni tutustunut, mutta hän ei ollut kaupungissa.
Martin kaupunginosa on suosikkipaikkani Turussa, mikä kai johtuu siitä, että asuin siellä kaksi ensimmäistä turunvuottani. Nykyisin toivon taas toisinaan asuvani siellä, jos en muuten niin siksi että kaikki muut tuntuvat asuvan. Kuluneen viikon aikana olen kävellyt yo-kylästä sinne ja takaisin kolmesti, ja matkaa sentään on suuntaansa nelisen kilometriä. Se tuntuu joskus paljolta. Tänään olin läksiäisissä siellä. Asukkaat muuttavat pois paikasta, jossa pidimme taannoisen kahden vuorokauden peli-iltamme. Olen pitänyt siitä asunnosta; melko tarkkaan kaksi vuotta sitten siellä ensi kerran kävin, oli vapunpäivä 2003, satoi, Vartiovuoren sijasta pidimme pienen porukan sisäpiknikin siellä. Viime syksynä oli noin viiden minuutin ajan ilmassa ajatus minun muuttamisestani sinne.
Mutta tänne päädyin, omaan söpöön satamakonttiini. Läksiäiset olivat mukavat, joskin kokoonpanoltaan oudot. Saunaakin tarjottiin, miehistä vain minä uskaltauduin lauteille. Mikäs naisseurassa saunoessa. Meno kävi siellä kuumemmaksi väen vähetessä, siis löylystä johtuen. Porukka jatkoi Pokamarkkinoille, johon minuakin maaniteltiin, mutta menemättä jäi; sauna pakkasi unettamaan, ja booli. Ja tieto huomisesti aikaisesta lähdöstä maalle.
Ja kun sitten taas kävelin kohti kotia, oli kello lähellä puoltayötä, ja kaksi resuista alkavasti keski-ikäistä (ka, he olivat kuten minä!) humalaista miekkosta pysäytti minut Itäisellä Pitkäkadulla lähellä Martin kirjastoa. "Missä on Turku?" he kyselivät, molemmat kuorossa, kysymystä kuin mantraa toistellen. Heidän ilmeensä olivat vakavat. Ehkä he etsivät niiden elementtitalojen keskeltä paljon puhuttuja puutaloalueita, keskiakaisia rakennuksia tai henkeälamaannuttavasti valaistuja jokimaisemia. Ei tätä piru vie turhaan sanota Pohjolan Venetsiaksi.
5.5.05
Pirun paksua polyfoniaa
Matopurkit avautuivat eilisestä kirjoituksestani, ja huonot metaforat iskeytyvät pahaa-aavistavien lukijoiden silmille kuin säkillinen märkiä sukkia. Ja nyt ex-salarakas on tuohtunut mm. minuun. Kun alkuperäinen tarkoitus oli vain huomioida hänen parodiabloginsa (suomenkielinen sana parodialle on "ivamukaelma") kommenttiosastolla käytyä keskustelua. Myönnän olevani jossain määrin pettynyt siihen, että tällaisenkin jäynän orkestroimaan kyenneen tahon huumorintaju loppuukin sitten lopulta kuin seinä nurkkaan. (se siis kenties jatkuu, mutta vähintään eri kulmassa aiempaan nähden) Toisaalta siitä on kauan kun olen viimeksi kuullut kenenkään sanovan että vien jostakin kaiken ilon. Otetaan tästä hetkestä irti ilo. Ja viedään se pois. Osa krediiteistä kuuluu Jonille, toverilleni taistossa paremman blogimaailman puolesta.
Enkö minä juuri eilen sanonut että blogit eivät ole totta? Eikö tämä syntynyt kalabaliikki todista juuri sen että liian harvat sen sittenkin tietävät? Tämä on mahtavaa. Tämä on kuin seuraisi ilotulista vuorenhuipulta pimeänä talviyönä. Paitsi vaan mahtavampaa.
Viimeistään VT:n kommenttiosastolla käyty keskustelu avasi silmäni sille, mikä on tärkeää ja mikä tekee blogeista merkityksellisiä, kenellekin. Kirjoittavat ihmiset ovat sympaattisia. Kunpa he huomaisivat mitä kaikkea tekstillä voi tehdä. Minä en vastusta ketään, ja kun sanon "en ketään" tarkoitan "niitä, jotka yrittävät sanoa muille miten toimia".
Minun piti kertoa teille hassu lokki-aiheinen anekdootti, mutta vajoa tässä nyt arkipäiväisyyksiin kun olemisen perusta kyseenalaistetaan.
lda $ff06
ora #$10
sta $ff06
sta $ff3e
lda #0
sta $f9
Enkö minä juuri eilen sanonut että blogit eivät ole totta? Eikö tämä syntynyt kalabaliikki todista juuri sen että liian harvat sen sittenkin tietävät? Tämä on mahtavaa. Tämä on kuin seuraisi ilotulista vuorenhuipulta pimeänä talviyönä. Paitsi vaan mahtavampaa.
Viimeistään VT:n kommenttiosastolla käyty keskustelu avasi silmäni sille, mikä on tärkeää ja mikä tekee blogeista merkityksellisiä, kenellekin. Kirjoittavat ihmiset ovat sympaattisia. Kunpa he huomaisivat mitä kaikkea tekstillä voi tehdä. Minä en vastusta ketään, ja kun sanon "en ketään" tarkoitan "niitä, jotka yrittävät sanoa muille miten toimia".
Minun piti kertoa teille hassu lokki-aiheinen anekdootti, mutta vajoa tässä nyt arkipäiväisyyksiin kun olemisen perusta kyseenalaistetaan.
lda $ff06
ora #$10
sta $ff06
sta $ff3e
lda #0
sta $f9
4.5.05
Ei tehrä tästä ny numeroo
Tapauksen nimeltä Salarakas yhteydessä on herätelty kummallista keskustelua siitä, onko blogiin kirjoitettu teksti totta vai ei. Tämä hämmentää minua suuresti. Ei niinkään siksi, että salarakkaan jutut ovat köykäisen teekkarihuumorin tasoa, (oliko muka sattumaa, kuten joku huomautti, että blogi loppui vappuna?) vaan lähinnä koska ajatus itsessään on vieras. Onko blogin todenperäisyydestä tai epävarmuudesta sen suhteen metelin nostavilla se oletus, että blogit ovat pääsääntöisesti totta? Jos on, haluaisin tietää mistä tällainen käsitys on syntynyt. Sisälukutaidon puute? Sinisilmäisyys? Blogit ovat fiktiota vähintään siinä mielessä, että niiden sanoista kokoon kursittu kuva maailmasta ei kykene vastaamaan todellisuutta täysin, se voi olla heijastus siitä, mutta lukijan on mahdoton olla siitä varma. Fakta ja fiktio sekoittuvat pienissä asioissa.
Silmänkääntövankila ei ole totta. Esimerkkejä edellisestä merkinnästäni: annoin ymmärtää että minulle lainattiin Vartiovuorenmäellä takki, mikä ei pidä paikkaansa. Kävelin takitta Tiilentekijänkadulle, jossa pelasimme Trivial Pursuitia ja Kimbleä myöhäisiltaan asti, ja vasta sieltä kotiin lähtiessäni sain takin. (pitääkö paikkansa että pelasimme koko illan Trivial Pursuitia ja Kimbleä? Ei pidä.) Kirjoitin etten ole nähnyt omaa ylioppilaslakkiani sitten kevään 1995. Fiktiota jälleen. Muistan nähneeni sen muutaman kerran tuon jälkeenkin, pölyttymässä lapsuudenkotini eteisen hattuhyllyn taaimmaisessa nurkassa. Kirjoitin syöneeni viikonlopun aikana kaksi pizzaa, vaikka oikeasti söin puolitoista. Ei, oikeasti söin vain yhden. Sitä toista ei voi sanoa pizzaksi. Vai voiko? Lukija ei voi tietää. Lukijan ei tarvitse tietää.
Jos blogin todenperäisyys on tärkeä tekijä, tarkoittaako se sitä, että tätä seikkaa peräänkuuluttavat lukevat blogeja saadakseen tietää tosiasioita? Jälleen kuulostaa oudolta. Hermostuttaako todenkaipaajia se, että blogi ei pidä paikkaansa? Entä jos jonain päivänä selviää, että jokin suosittu blogi, sanotaanko vaikka Benrope, on puhdasta fantasiaa? Katoavatko lukijat? Jos blogi viihdyttää, kiinnostaa, herättää ajatuksia, on hyvin kirjoitettu... mitä merkitystä on sen todenperäisyydellä?
Totuus on niin kovin subjektiivinen käsitys.
Minä lähden nyt kauppaan. (ja teillä on vain minun sanani siitä)
Silmänkääntövankila ei ole totta. Esimerkkejä edellisestä merkinnästäni: annoin ymmärtää että minulle lainattiin Vartiovuorenmäellä takki, mikä ei pidä paikkaansa. Kävelin takitta Tiilentekijänkadulle, jossa pelasimme Trivial Pursuitia ja Kimbleä myöhäisiltaan asti, ja vasta sieltä kotiin lähtiessäni sain takin. (pitääkö paikkansa että pelasimme koko illan Trivial Pursuitia ja Kimbleä? Ei pidä.) Kirjoitin etten ole nähnyt omaa ylioppilaslakkiani sitten kevään 1995. Fiktiota jälleen. Muistan nähneeni sen muutaman kerran tuon jälkeenkin, pölyttymässä lapsuudenkotini eteisen hattuhyllyn taaimmaisessa nurkassa. Kirjoitin syöneeni viikonlopun aikana kaksi pizzaa, vaikka oikeasti söin puolitoista. Ei, oikeasti söin vain yhden. Sitä toista ei voi sanoa pizzaksi. Vai voiko? Lukija ei voi tietää. Lukijan ei tarvitse tietää.
Jos blogin todenperäisyys on tärkeä tekijä, tarkoittaako se sitä, että tätä seikkaa peräänkuuluttavat lukevat blogeja saadakseen tietää tosiasioita? Jälleen kuulostaa oudolta. Hermostuttaako todenkaipaajia se, että blogi ei pidä paikkaansa? Entä jos jonain päivänä selviää, että jokin suosittu blogi, sanotaanko vaikka Benrope, on puhdasta fantasiaa? Katoavatko lukijat? Jos blogi viihdyttää, kiinnostaa, herättää ajatuksia, on hyvin kirjoitettu... mitä merkitystä on sen todenperäisyydellä?
Totuus on niin kovin subjektiivinen käsitys.
Minä lähden nyt kauppaan. (ja teillä on vain minun sanani siitä)
2.5.05
Sator Arepo tenet opera rotas
eli "En ymmärrä ihmisiä, jotka kulkevat yhden kerroksenvälin hissillä"
Laiskuus, se meitä syö. Halu olla tekemättä asioita joiden tekemisestä ei koidu välitöntä nautintoa. Kykenemättömyys nähdä myöhemmin todentuvasta saavutuksesta aiheutuva hyöty itselle suuremmaksi kuin senhetkinen autuaallinen löysyys ja viitsimättömyys. Laiskuus on ihmisen itsesuojelua ankeudelta ja rasitukselta, ja sellaisena kannatan sitä täydellisesti. Se vain sieppaa, että yhteiskunnassa on sitten niitä muutamia työmuurahaisia, joiden varjolla loput 90% kansasta näyttäytyy huonossa valossa vain siksi että he osaavat elää ilman hektistä painetta. Kaipaan arvostusta. Korottakaa laiskat jalustalle! Eivät ne sinne kuitenkaan itse viitsi nousta.
Vappu meni mukavissa merkeissä, joista todisteena, mahdollisesti, monia hyviä kuvia filmillä odottamassa kehitystä. Jonain päivänä vielä olisi kiva omistaa digikamera, jos ei muuten niin joukkotilaisuuksien varalta. Ei tuolla malta räiskiä minne sattuu; vaikka saaliina olisikin monia onnistuneita otoksia, kirpaisisi filminkehityksen hinta silti kun näkisi kaikki harhalaukaukset.
Vartionvuorenmäen piknikillä oli viileää, mutta onneksi minulle lainattiin lakki. Ja huivi ja hanskat. Ja lopulta takki, missä vaiheessa alettiin manata sitä että olen mies, ja miehet eivät ymmärrä varautua säänmuutoksiin. Mutta ei, en minä ole mies, olen vain optimisti. Kun aamulla paistoi aurinko, toivoin kovasti että koko päivän paistaisi ja lähdin kotoa takitta. Mikä kahden tunnin kuluttua alkoi kostautua kun koko Turku peittyi harmaan massan alle. Ja pilviäkin kertyi taivaalle.
Oudot tapahtumaketjut johtivat siihen, että jossain vaiheessa istuskelin yksin tuhansien valkolakkipäisten (omaa hadaani en ole nähnyt sitten kevään -95, jolloin otin sen lakkiaispäivän iltana päästäni pois) saartamassa Tovin vihreässä teltassa. Mikäpä siinä oli sillä hetkellä lavalla esiintyvää letkeää bändiä kuunnellessa.
Nyt tekee mieli pizzaa, vaikka viikonlopun aikana söin kaksi. Loppu ruokavalio koostuikin järjettömästä määrästä erilaisia suolalla peitettyjä raksuja kirkasvärisitä pusseista. "Syö nyt jo ihmeessä jotain", sanottiin eilen iltapäivällä. Näytinkö riutuneelta? Mitä eroa tavalliseen tilaani?
Niin monta rikottua pulloa
kuin kadulla silloin olikin,
oli sydämissämme kuitenkin
vain kaipaus huomiseen.
Vappu meni mukavissa merkeissä, joista todisteena, mahdollisesti, monia hyviä kuvia filmillä odottamassa kehitystä. Jonain päivänä vielä olisi kiva omistaa digikamera, jos ei muuten niin joukkotilaisuuksien varalta. Ei tuolla malta räiskiä minne sattuu; vaikka saaliina olisikin monia onnistuneita otoksia, kirpaisisi filminkehityksen hinta silti kun näkisi kaikki harhalaukaukset.
Vartionvuorenmäen piknikillä oli viileää, mutta onneksi minulle lainattiin lakki. Ja huivi ja hanskat. Ja lopulta takki, missä vaiheessa alettiin manata sitä että olen mies, ja miehet eivät ymmärrä varautua säänmuutoksiin. Mutta ei, en minä ole mies, olen vain optimisti. Kun aamulla paistoi aurinko, toivoin kovasti että koko päivän paistaisi ja lähdin kotoa takitta. Mikä kahden tunnin kuluttua alkoi kostautua kun koko Turku peittyi harmaan massan alle. Ja pilviäkin kertyi taivaalle.
Oudot tapahtumaketjut johtivat siihen, että jossain vaiheessa istuskelin yksin tuhansien valkolakkipäisten (omaa hadaani en ole nähnyt sitten kevään -95, jolloin otin sen lakkiaispäivän iltana päästäni pois) saartamassa Tovin vihreässä teltassa. Mikäpä siinä oli sillä hetkellä lavalla esiintyvää letkeää bändiä kuunnellessa.
Nyt tekee mieli pizzaa, vaikka viikonlopun aikana söin kaksi. Loppu ruokavalio koostuikin järjettömästä määrästä erilaisia suolalla peitettyjä raksuja kirkasvärisitä pusseista. "Syö nyt jo ihmeessä jotain", sanottiin eilen iltapäivällä. Näytinkö riutuneelta? Mitä eroa tavalliseen tilaani?
Niin monta rikottua pulloa
kuin kadulla silloin olikin,
oli sydämissämme kuitenkin
vain kaipaus huomiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)