20.6.17

Kesäyö kanssanne

Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?

No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:

1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.

2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.

3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.

Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.

Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.

Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.

18.6.17

Heinäkuu 1992

Perheen kesälomamatka kohdistuu jo kolmatta vuotta peräkkäin pohjoiseen, mutta koska tuolloiset matkapäiväkirjani ovat edelleen yhtä hukassa kuin kapteenin kamera siinä yhdessä Don Rosan ankkatarinassa (obskuurit viittaukset kunniaan!), en kykene antamaan menemisistämme erityisen tarkkaa dataa. Pientä viitettä antaa tieto siitä, että tuona kesänä pidettiin olympialaiset Barcelonassa: muistan että lähtöä edeltävänä iltana katsoimme avajaisia telkkarista. Eteiseen oli jo seuraavaa aamua varten pakattu laukut, muistan levottoman lähtötunnelman, stadionille marssivat maajoukkueet. Seuraavana päivänä ajettiin Suomen läpi Lappiin, saattoi olla että taas poikettiin sedän luona Rovaniemellä, mutta matka kyllä jatkui siitä edelleen. Ensin oltiin pari yötä Levillä kylpylähotellissa, jonka huoneessa näkyi paitsi olympialaisia, myös MTV, josta näin Manic Street Preachersin Motorcycle emptiness -kappaleen musiikkivideon. Biisi soi sen kerran kuultuani päässä vuosien ajan.

Leviltä matka jatkui Kilpisjärvelle äidin työpaikan omistamaan hulppeaan hirsihuvilaan, jonka olimme viikoksi varanneet. Siellä oli tilaa pataljoonalle, ja ilmeisesti rakennuksen varauspolitiikka oli sellainen, että vuodesijat buukattiin aina täyteen: odotimme koko viikon millaista muuta porukkaa paikalle pelmahtaa, mutta ei pelmahtanut. Maastoretkeiltiin lähiympäristössä, ja täälläkin oli tietenkin tv, miesten keihään finaali oli kalenteriin merkitty ettei varmasti mene ohi.

Mutta kun tien päälle oli päästy, ei me tähän jääty. Majakauden jälkeen auton nokka osoitti edelleen pohjoiseen, ylitettiin raja Norjaan, käytiin Kautokeinossa, Trollholmsundin kivettyneitä peikkoja katsomassa (silloin satoi, sen muistan), Hammerfestissa ihmettelemässä kaupungin kaduilla makoilevia poroja, Vadsössä juttelimme paikallisen rouvan kanssa suomeksi - jossain siellä olimme mökissä yötäkin. Ainakin jonkun pakanallisin puuveistoksin koristellun kirkon muistan. Minusta on kuva irvistämässä yhden irvistävän peikkohahmon vierellä kirkon ovensuussa. Ja jostain täältä suoritin sen kummallisen puhelun ystävälleni Turkkiin, josta jo aiemmin mainitsin.

Totisesti jo neljännesvuosisata on kulunut siitä kun viininpunainen Opel Kadettimme nieli pohjoisen baanaa. Matkan muistot ovat enää joissakin sen aikana ikuistetuissa valokuvissa. Muutamissa hetkissä, sellaisissa kuin se harmaa sade joka pyyhki valkoisia peikon näköisiä kalkkikivipylväitä. Hammerfestin merentuoksussa. Suurin osa on kuitenkin jo kadonnut. Olen viime aikoina ajatellut muistin pettävyyttä. Sen pirullista kykyä olla oikeassa ja väärässä. Sen mielivaltaa.

10.6.17

Kuplii kuplii (kaukana kuplii)

Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.

Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.

Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.

Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.

30.5.17

Rihmoja

Kieli on leikkikalu. Loputtomien mahdollisuuksien rakennussarja, jonka luota ei siihen kerran asetuttuaan pääse pois. Kieli on peli jossa pärjää parhaiten rikkomalla sen sääntöjä. Ja ennen kaikkea kieli on väline jolla herättää epäilyksiä. Vai onko?

Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -

Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.

Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.

Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.

Rihmoja ihmisen muodossa.



27.5.17

Kesäkuu 1992

Siinä missä vielä vuotta paria aiemmin suhtauduin intohimoisesti Marvel-sarjakuviin, on kesään 1992 mennessä tuo kipinä kovasti hiipunut. Tästä huolimatta Suomessa ilmestyvistä neljästä Marvel-julkaisusta kolme tulee minulle edelleen tilattuna (Hämähäkkimiehestä olen jo luopunut), mutta enää en kiertele divareita, emmekä Joonaksen kanssakaan vaihda enää näistä sarjakuvista pahemmin mielipiteitä - ajatukset ovat kuusnelosen ympärille rakentuneen alakulttuurin kiehtovissa kuvioissa. Eipä silti; ainakin Ryhmä-X on edelleen timantinkovaa kamaa, koska Chris Claremontin käsikirjoittamia tarinoita siinä vielä vuonna -92 julkaistaan. Ohessa toukokuun numeron kansi - Marc Silvestrin luomus jonka haluan tähän oheen liittää vain siksi että on minusta yksi Marvelin historian ikonisimpia kansikuvia. Sain hiljakkoin päätökseen oman X-maratonluentani, jonka päätteeksi kuuntelin Claremontin jutustelua eräässä podcastissa, ja jotenkin varmistuin siitä mitä olen epäillyt: mies on suurimmin omaan ilmaisuuni vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Mikä onni että se pohja jolle oma fiktio on pitkälti rakentunut, on näinkin vahvoista aineksista koottu. Siinä missä vaikkapa monet tuolloin lukemani Stephen Kingin kirjat tuntuvat nyt jokseenkin kököiltä, ovat Claremontin X-Menit kestäneet aikaa.

No niin, se hatunnostosta. Kesäkuun tullen rikon puolen vuoden hiljaisuuden myös päiväkirjaani. Piirrän huoneeni pohjapiirroksen ja kirjoitan sivun verran fantasiakertomusta, joka perustuu Talisman-lautapeliin. Mitään tärkeää sanottavaa ei tunnu olevan, joten on syytä olettaa kesäloman ensimmäisen kuukauden olevan jokseenkin joutilasta aikaa. Varmaan piirtelen Raisan kanssa sarjakuvia; jo ala-asteikäisenä aloitettu ajanviete jatkui pitkälle lukiovuosiin saakka. Ehkä käyn kirjastolla töissä kesälläkin, kukapa noita enää muistaa. Taisipa muuten olla juuri tämä kesä, jona lukaisin Tuntemattoman sotilaan. Ensikosketukseni kotimaisiin klassikoihin oli kuitenkin tapahtunut jo keväämmällä, kun äikäntunnille piti lukea Sillanpään Hiltu ja Ragnar. Ei se huono ollut, mutta Tuntemattomasta pidin enemmän - en silti niin paljon, että olisi mitään erityistä kipinää kirjallisuuden merkkiteoksia kohtaan syttynyt. Varmaankin palailin Linnan jälkeen taas Kingiin, jos nyt juuri kirjojen parissa aikaa vietin. Ei ollut 15-vuotiaan minun kiinnostuskohteiden kärkipäässä kirjallisuus. Eikä varsinkaan musiikki. Äsken wikipediasta luin, että Nirvana on kesällä -92 esiintynyt Ruisrockissa. Minä en ole varmaan koko bändistä tuolloin edes kuullut. Ainoat omistamani äänitteet ovat 80-luvun dancepop-hittejä kasetilla ja muutama Synthesizer Greatest -kokoelma. Enkä niitäkään juuri kuuntele.


23.5.17

Toukokuu 1992

Jotain hyvääkin seurasi siitä, että me oppilaat ja iso joukko vanhempia rehkimme vetoketjutehtaan hanttihommien parissa vuoden verran. Enkä nyt tarkoita sitä leirikoulua, jota varten tuota orjantyötä varsinaisesti paiskittiin, vaan sitä, että rahaa jäi pirunmoisesti yli, mistä seuraa yllättäen päivän mittainen bonusluokkaretki Helsinkiin. Eikä riitä että pääsemme paikan päälle: jokainen oppilas saa vielä sileän satamarkkasen kouraansa ja useamman tunnin vapaata aikaa Helsingin keskustassa. Nykynäkökulmasta tuo tuntuu vähän kyseenalaiselta toimintastrategialta: että tuodaan satakunta maalaiskunnan ysiluokkalaista bussilla isolle kirkolle ja annetaan kaikkien hajaantua ympäri kaupunkia ilman valvontaa. Onko tuollaisia luokkaretkiä vielä? Jos on, niin arvostan. Kännykät tosin pitäisi kerätä ensin pois. Että oppisivat.

Minä, Jussi ja Mikko kuljemme kolmikkona. Jussilla on maastokuvioidut housut ja maiharit, itse pistän päähäni - ironisesti, korostan - edelliskesänä Lapista tuodun vihreän lippiksen, jossa lukee isolla KILPISJÄRVI. Ja Mikko on oma itsensä, eli olemme varmaan niin maalaisen näköisiä kuin nyt vaan on mahdollista olla. Etukäteen suunnittelemme käyvämme Lepakossa ja vaikka missä, mutta lopulta käyntikohdelistamme kutistuu yhteen: jossain päin Fredrikinkatua sijaitsee kauppa nimeltä Salainen agentti, jonka asiakkaana postimyyntisesti Jussi on jo hyvän aikaa ollut, ja nyt olisi mitä oivin tilaisuus päästä tuon omituisen tavaraa (muistan elävästi että joskus Jussilla oli koulussa nilkkaremmiin kiinnitetty sarja tasapainotettuja heittoveitsiä - en ole varma olivatko ne juuri Salaisesta agentista, mutta juuri tuollaista tavaraa puoti myi) tarjoavan liikkeen antia hipelöimään livenä.

Toisilla on ehkä jokin kokemus Helsingistä, itselleni pääkaupunki on täysin vieras. Olen käynyt siellä lapsena kerran, Suomenlinnassa - siinä kaikki. Olen kuitenkin varma että näen suurkaupunkimeininkiä, ja koska käsitykseni suurkaupungeista on peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista ja sarjakuvista, voitaneen sanoa että olen pettynyt. Ei kuusikaistaisia bulevardeja, ei pilvenpiirtäjiä, ei kaduilla notkuvia jengejä. Löydämme Fredan, jota kuljemme korttelikaupalla, mutta Salaiseen agenttiin emme syystä tai toisesta koskaan päädy. Olisiko se ollut kiinni juuri tuona päivänä tai jotain? Poikkeamme herätteenä optikkoliikkeeseen, jossa katselemme huviksemme aurinkolaseja ja avulias myyjäneiti hyökkää kimppuumme. Hän onnistuu myymään minulle silmälasien päälle klipseillä kiinnitettävät arskat, kun olen liian häkeltynyt sanoakseni että katselen vaan. Ne nielaisevat koko luokkaretkibudjettini enkä käytä niitä koskaan.

Harhailtuamme määräajan Fredalla ja sen sivukaduillla palaamme takaisin busseille, jossa opettajat ja suurin osa muista yseistä jo odottelevatkin. Kukaan ei ole kadonnut kaupungin vilinään, joten alkaa päivän toinen osuus: Linnanmäki. Siellä en ole ennen käynyt, mutta odotukset ovat taas kovat: onhan tämä Suomen kuuluisin huvipuisto kai sentään ja varmasti toista kuin minulle niin tuttu Särkänniemi. Alueen pienuus ja ahtaus on retken karvain pettymys. Tämäkö tosiaan on se kuuluisa Lintsi? Kilauttelen kolikkoja pelikoneisiin muutaman tunnin ja lopun aikaa notkun jossain penkillä kanssapettyjien kera. Yhteenkään laitteeseen en vaivaudu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta haluan korostaa, että retki on vapaamuotoisessa hengailuilmapiirissään ehdottoman mukava, ja noin sata kertaa miellyttävämpi kuin hampita kiristyttänyt leirikoulu. Sääkin on kesäisen helteinen koko päivän. Seuraavan kerran käyn Helsingissä tammikuussa 1996, sen jälkeen keväällä 2005. En pääkaupungissa siis varsinaisesti ramppaa.

Ja näissä merkeissä saadaan peruskoulu valmiiksi. Päättötodistukseni on ihan jees numeroiden vaihdellessa kutosesta (musiikki) ysiin (englanti, kuvaamataito ja tietotekniikka). Kaikki loput aineet ovat tasaväkisesti seiskaa ja kasia, mutta väliäkö tuolla tosiaan, kun kerran hain siihen kotikunnan lukioon, johon pääsisi vaikka olisi rivi nelosia torkassa (no en tiedä olisiko sitten päässyt). Joka tapauksessa ne kolme ainetta ovat ysejä joihin tunnen mitään mielenkiinnon tapaistakaan, eli siinä mielessä olen kai onnistunut. Yllättäen, ottaen huomioon parikin menestystä ysiluokan aikana kyseisellä saralla, ei äidinkieli ole minulle mikään intohimon kohde. Tykkään kirjoittaa, mutta en koe sen olevan omin tapani olla tai tehdä. Tämä alkaa lähivuosien aikana nopeasti muuttua.

22.5.17

Huhtikuu 1992

Kun selailen materiaalia jota olen tuottanut keväällä 1992 disketintäytteeksi, näen nykyisestä itsestäni vieraalta näyttävää uhoa ja itsevarmuutta. Kielenkäyttöni on uhmakasta ja äänekästä. Digitaalisessa alamaailmassa minä ja Joonas muodostamme parivaljakon, jonka tempauksia varmaan moni on päätään pyöritellen seurannut. Mutta toisaalta meillä oli törkeän hauskaa ja tutustuimme hyviin tyyppeihin monilta puolilta maailmaa: tässä vaiheessa harrastusta taisi diskettienvaihtelun ohella puhelinkin jo olla mukana kuvioissa. Soittelin ainakin Unkariin, Hollantiin ja Saksaan - - terveisiä vaan, Bastiaan, Zotmund ja Oliver, missä nykyään sitten olettekin. Ikimuistoisin puheluni oli kuitenkin vasta edessäpäin, mutta kirjoitetaan se nyt tähän kun muistan: kesälomalla 1992 soitan norjalaisen leirintäalueen puhelinkopista Turkkiin täälläkin jo aiemmin mainitulle hemmolle nimeltä Remix. Siinä sai kronereita syytää masiinaan ihan huolella vaikkei puhelu pitkä ollut. Mutta tuollaista minä harrastin 15-vuotiaana. Kai sitä aikansa huonomminkin olisi voinut käyttää.

Peruskoulu on päättymässä, mikä on jo jonkun aikaa vaivannut mieltä. Jatko-opintojen suhteen nimittäin olisi vaihtoehtoja kaksi: helppo ja vaikea. Helppo olisi se itsestäänselvä, eli lukio. Varsinkin tässä vaiheessa se tuntuu vain saman jatkeelta, koska yläaste ja lukio sijaitsevat samassa rakennuksessa ja suurin osa opettajistakin on yhteisiä. Mikään ei muuttuisi, ja koska minä olen niin totaalisen kypsä koulunkäyntiin, päätän kevään kuluessa lopulta valita vaihtoehdoista vaikeamman, mikä tarkoittaa jotain muuta kuin lukiota. Valitsen kauppaoppilaitoksen Huittisissa, johon hakemiseni on jo niin pitkällä, että täytän yhteishakukaavakkeenkin. Mutta kavereiden kanssa keskustellessa käy ilmi se masentava seikka, että koko lähipiirini valitsee helpon tien. Amikseen suuntaavaa Jussia lukuunottamatta kaikki ne joiden kanssa vietän aikaa ilmoittavat jotenkin kyseenalaistamatta hakevansa lukioon. Mietin, tuskailen, harkitsen. Lopulta, päivää tai paria ennen hakuajan päättymistä, täytän uuden kaavakkeen. Koko kaveripiirin menettäminen kerralla kammottaa liikaa. Minäkin haen lukioon. Keskiarvorajoja meidän kuntamme piskuiseen opinahjoon ei ole lainkaan, joten sinne pääseminen ei ole mikään varsinainen ongelma. Jos lukioon hakee, tietää jo siellä syksyllä aloittavansa. Myönnän kyllä että hakemuksen jättämisen jälkeen olo hiukan helpottaa. Toisaalta vähän hävettää se, että niin kovaäänisesti olin vannonut mihin tahansa muualle kuin lukioon hakevani. Ja nyt sitten kolme vuotta odotettuani yläasteen päättymistä olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa tiedän jatkavani toiset kolme vuotta katsellen samoja naamoja niin luokassa kuin luokan edessäkin. Oh well.

21.5.17

Maaliskuu 1992

Yläasteen aikana löydän oman visuaalisen tyylini. Tarkoitan tällä tapaa piirtää - olen etsinyt omaa graafista ilmaisuani jo jonkin aikaa, mutta kun palaset naksahtavat kohdalleen, ne tekevät sen melkein ilmestyksenomaisesti: minulle ominaisinta on nyhertää niin pientä ja pikkutarkkaa kuin vain suinkin. Vielä seiskaluokan kuviksentunneilla en suoraan sanoen saanut aikaan mitään sanottavaa. Väsyneitä tulkintoja annetuista otsikoista, ja koska opettajakin teki varsin selväksi tuolloin sen, ettei tiennyt mitään vastenmielisempää kuin teinien kaitseminen, ei vapaa-aikana aina miellyttänyt piirtäminen koulun penkillä kiinnostanut pätkän vertaa.

Mutta kasiluokan alussa saapui Suffeli. En tiedä miksi miestä tällä nimellä kutsuttiin, mutta tämän syvästi herännäisuskonnollisen baptistiseurakunnan aktiivijäsenen varsin vapaamuotoisilla tunneilla minä sain rauhassa kehittyä piirtäjänä. Olipa sentään yksi oppiaine joka kiinnosti; se ainoa jossa opettaja ei puuttunut tekemisiini millään tavalla. En edes muista onko meillä mitään erityisiä aiheita joista tehdä taidetta, mutta juuri sen seurauksena kehitänkin nyherrystyylini äärimmilleen. Piirroksissani parin millimetrin mittaiset tikku-ukot seikkailivat sentin korkuisissa aarniometsissä joista kohosi mielikuvituksellisia torneja joiden jokainen erillinen tiiliskivikin oli tarkkaan piirretty. Oli A3-paperin täyttäviä koneita, joiden kelanauhat, oskillaattorinäytöt, vivut, painikkeet ja ritilät täyttivät paperin jokaisen neliösentin. Olihan kuvisluokassa tarjolla grafiittihiiltä ja erivahvuisia taiteilijankyniä, mutta minä tein kaikki teokseni tavallisella 0,5 millin lyijytäytekynällä - kaikki muu olisi ollut tuhoisan levää jälkeä. Lukiovuosien aikana jatkan tällä tavalla piirtämistä mutta hylkään lopulta kaiken esittävän ja keskityn puhtaisiin muotoihin, abstraktioon, merkkeihin.

En tiedä pitikö Suffeli teoksistani. Hän ei juuri oppilaiden kanssa kommunikoinut. Kahdeksannen luokan aikana näitä töitä syntyi useita, ysillä tyylini oli jo kehittynyt niin hitaaksi, että varmaan alle yhden käden sormin laskettava määrä töitä tuli keväällä kotiin. Tosin, ollakseni nyt rehellinen, tähän oli todennäköisemmin syynä se, ettei kuviskaan sitten loppujen lopuksi jaksanut hirveästi kiinnostaa. Koulunkäyntiä kun kuitenkin sekin oli.